IRC-Galleria

Palataksemme siihen ikimuistoiseen aikaan, jolloin Rooman piispa sai Pontifex Maximuksen arvonimen. Olosuhteet, joissa tuo pakanallinen arvonimi annettiin paavi Damasukselle, olivat sellaiset, jotka olisivat saattaneet olla hieman koettelevammat häntä paremman ihmisen uskolle ja uskollisuudelle. Vaikka pakanuus olikin laillisesti hävitetty Rooman läntisestä maailmanvallasta, kuitenkin se oli valloillaan tuossa seitsemän kukkulan kaupungissa, jopa siinä määrin, että Hieronymus, joka sen hyvin tunsi, kirjoittaessan tästä ajanjaksosta, kutsuu sitä "kaikkien taikauskojen likaämpäriksi". Seurauksena oli, että vaikka kaikkialla muualla valtakunnassa kunnioitettiinkin ediktiä, joka lopetti pakanuuden, itse Roomalle se oli kuitenkin mitä suurimmassa määrin kuollut kirjoitus. Kaupungin prefekti Symmachus ja ylimmät patriisiperheet samoin kuin kansan suuret massat olivat fanaattisesti omistautuneet tuolle vanhalle uskonnolle; ja sentähden keisari katsoi tarpeelliseksi laista huolimatta ummistaa silmänsä roomalaisten epäjumalanpalvelukselta. Miten voimallinen oli pakanuuden ote keisarillisesta pääkaupungista jopa vielä senkin jälkeen, kun Vestan tulipalo oli sammutettu ja valtion tuki otettu pois vestaaleilta, voi lukija päätellä seuraavista Gibbonin sanoista: "Voiton kuva ja alttari poistettiin tosiaankin senaaattirakennuksesta; mutta keisari säilytti silti niiden jumalten patsaat, joita pidettiin yleisön nähtävillä; 424 temppeliä tai kappelia oli vielä jäljellä tyydyttämässä kansan uskonnollista palvontaa ja jokaisessa Rooman korttelissa loukattiin kristittyjen herkkiä tuntoja epäjumalanpalvelusuhrien savuilla." Näin vahvaa oli pakanuus Roomassa, vielä senkin jälkeen, kun valtion tuki oli siltä otettu pois vuonna 376. Mutta katso eteenpäin vain viisikymmentä vuotta, nähdäksesi, mihin se johti. Pakanuuden nimi on lähes kokonaan hävinnyt; jopa siinä määrin, että Theodosius nuorempi käyttää vuoden 423 ediktissä näitä sanoja: "Ne pakanat, jotka ovat vielä jäljellä, vaikka uskoisimme kyllä, ettei heitä enää ole". Gibbonin käyttämät sanat tästä asiasta ovat hyvin hätkähdyttävät. Vaikka hän täysin myöntääkin, että siitä huolimatta, että keisarilliset lait oli säädetty pakanuutta vastaan, "mitään erityisempiä rangaistuksia" ei olllut määrätty "niille lahkolaisille, jotka uskoivat Ovidiukselta peräisin oleviin taruihin ja vastustivat jääräpäisesti evankeliumin ihmeitä", hän ilmaisee täysin ihmetyksensä sen vallankumouksen nopeuden suhteen, joka tapahtui roomalaisten keskuudessa heidän siirtyessään pakanuudesta kristinuskoon. Hän toteaa koskien aikaa alkaen vuodesta AD 378, jolloin Rooman paavista tuli Pontifex Maximus aina vuoteen 395: "Pakanuuden häviö Theodosiuksen aikana on ehkä ainoa esimerkki totaalisesta muinaisen ja kansan omaksuman taikauskon hävittämisestä; ja sitä voidaan sentähden pitää ainutlaatuisena tapahtumana ihmsmielen historiassa"... Viitattuaan sitten senaatin nopeaan uskonnolliseen kääntymiseen hän jatkaa: "Valaiseva esimerkki siitä, miten muukin ylhäisö seurasi Aniciuksen suvun esimerkkiä [omaksuesssaan kristinuskon]...Kansalaiset, jotka olivat eri ammattien harjoittajia ja joita julkinen vapaamielisyys tuki, täyttivät lateraanin ja Vatikaanin kirkot koko ajan kasvavien käännynnäisten joukolla. Roomalaisten yleisen myötämielisyyden avulla ratifioitiin senaatin määräykset, joilla kiellettiin epäjumalien palvonta; Capitolin kukkulan loisto purettiin ja yksittäiset temppelit hylättiin rappioon ja halveksuntaan. Rooma alistui evankeliumin ikeen alle... Se sukupolvi, joka nyt nousi maailmassa sen jälkeen, kun nämä keisarilliset lait oli saatettu voimaan, VIEHÄTTYI katoliseen kirkkoon ja niin NOPEA ja kuitenkin niin LEMPEÄ oli pakanuuden katoaminen, että vain kaksikymmentäkahdeksan vuotta Theodosiuksen [vanhemman] kuoleman jälkeen eivät vähäisetkään jäänteet olleet enää tuon lain laatijan nähtävillä." Mistä syystä tapahtui sitten tämä suuri ja nopea vallankumous? Johtuiko se siitä, että Herran Sanaa julistettiin vapaasti ja kunnioitettiin? Mitä sitten merkitsikään tuo uusi asenne, jonka roomalaiskatolinen kirkko oli nyt omaksunut? Täsmälleen samassa suhteessa kuin pakanuus katosi kirkon ulkopuolelta, samassa suhteessa se ilmestyy kirkon sisälle. Pappien pakanalliset puvut, pakanallisia juhlia kansalle, kaikenlaisia pakanallisia oppeja ja käsityksiä tulee muotiin kaikkialle. Saman historiankirjoittajan todistus, joka on puhunut niin päättäväisesti roomalaisten pikaisesta kääntymisestä evankeliumin tunnustajiksi, on aivan yhtä päättäväinen asian tästä puolesta puhuessaan. Kuvatessaan roomalaiskatolista kirkkoa otsIkolla "pakanallisiin seremonioihin johdattaminen", hän puhuu näin: "Sitä mukaa kuin uskonnon kohteet vähitellen laskettiin ihmisen mielikuvituksen tasolle, otettiin käyttöön riittejä ja seremonioita, jotka näyttivät vaikuttavan massojen aisteihin mitä voimakkaimmin. Jos Tertullianus ja Lactantius olisi yhtäkkiä herätetty kuolleista 400-luvun alussa osallistumaan jonkin suositun pyhimyksen tai marttyyrin kunniaksi vietettyihin juhlallisuuksiin, he olisivat tuijottaneet hämmästyneinä ja suuttumusta tuntien sitä epäpyhää spektaakkelia, joka oli tullut kristillisen seurakunnan puhtaan ja hengellisen palvonnan tilalle. Jo heti siitä pitäen, kun kirkon ovet olisi avattu, heitä olisi loukannut suitsukkeiden haju, kukkien tuoksu ja lamppujen ja kynttilöiden loiste, joka sai päivänvalossa aikaan räikeän, rienaavan ja tuhlaavaisen valaistuksen." Gibbonilla on paljon lisääkin sanottavaa samaan tyyliin. Voiko kukaan nyt uskoa, että se kaikki olisi tapahtunut sattumalta? Ei. Se oli väistämättä tulosta periaatteettomasta politiikasta, josta tämän tutkimuksemme kuluessa olemme jo nähneet lukemattomia esimerkkejä paavinvallan osalta.*