IRC-Galleria

ihan tajuttoman ärsyttävä tosiaan.
oli tänään aamulla ihan epätodellinen olo kun polki tenttiin.
en ole varmaan sitten tyyliin lukion ekan luokan jälkeen polkenut
lumessa/loskassa polkupyörää..
(inttiä ei lasketa, koska intti ei oo oikeeta elämää. se on vaan vähän
niinku tosi pitkä elokuva. sen vaan kattoo, ja sit kun se on loppunut
niin se ei juuri vaikuta omaan elämään. ainoastaan itse on hiukan
kasvanut sisältä.)

ja vähän aikaa sitten poljin kotiin. (tai oikeestaan en kutsu tätä kodiksi.
mun koti on vammalassa. tää on vaan kämppä.)
erona aamuun oli se, että oli pimeämpää, törkeen painava ostoskassi
ja melko paskasti mennyt elämäni eka tentti takana.
piristänä puolena oli kyllä Maajoukkueen aina yhtä hauska Manse-biisi
uskollisesta hehkuvan punaisesta ämpärisoittimestani.

mut sitten kun pääsin kämpille, niin mikä ihana tunne se olikaan.
tiesin että kaikki luulevat minun olevan ylioppilasteatterin miitingissä
seuraavan puolitoista tuntia, (mutta en ollutkaan, koska se peruttiin
kun paikalle ei ollut saapunut riittävästi väkeä) eli kukaan ei kaipaisi minua
seuraavaan puoleentoista tuntiin..
joten kaadoin itselleni tuopillisen pepsiä, käynnistin tämän
toverini Cerebron ja soimaan laitoin juuri toveriltani Lorenzolta
lainaamani Disco Ensemblen First Aid Kitin..
ja kuin Taivaan lahjana hetken kruunasi sydäntä syvältä lämmittävä
tekstiviesti kaukaa, kaukaa idästä.

ja silloin, juuri sinä pienenä hetkenä
tunsin tämän lokoisan pikku kopperon kodikseni. z3