IRC-Galleria

Hajoamassa, epävarma, hämmentynyt, tarpeeton... tässä pisteessä elämäni on. Minun on joko lopetettava tai kuoltava - nyt on pakko päättää. Olen vetänyt keuhkoni ääriään myöten täyteen helvettiä ja olen yhä kuvioissa.

Ehkä Jumala on olemassa - ehkä - kenties on sellainen pelastusrengas. Jotakin tapahtui eilen illalla... jotakin hyvää, kuolin. Kuulostaa mielipuoliselta, eikö? Olo on tänään erilainen. Tuntuu, kuin olisin toiveikas ensimmäistä kertaa elämässäni. En muista koskaan olleeni onnellinen, mutta tuntuu kuin jokin olisi napsahtanut poikki. Olo on - en tiedä...

Eilisilta ei poikennut monista muista elämäni illoista - syöksyin kohti helvettiä ja toivoin, että kuolema toivottaisi minut tervetulleeksi syliinsä tai että voisin yksinkertaisesti turruttaa kivun ja täyttää sisälläni olevan tyhjiön. Olen liian heikossa hapessa kertoakseni koko illan tapahtumat, yritän tehdä sen myöhemmin. Siispä tässä tulee lyhyt versio:

Haimme Slashin, sen mimmifrendin Sallyn, Steven Adlerin ja Robbinin ja menimme Cathouseen. Paljon kolaa, viinaa, nappeja... en todellakaan muista yksityiskohtia. Jossain vaiheessa alkoi pätkiä niin kuin tavallisesti. Sitten palasimme Slashin hotelliin hakemaan vähän polakkaa. Olin liian tutkalla, joten annoin yhden jannun piikittää. Muutuin saman tien siniseksi. Kuulemma.

Steven ja Sally tulivat huoneeseen ja yrittivät elvyttää meikäläistä. Olen varma, että siinä vaiheessa nähtiin kaikki ne tavalliset kuviot, jotka liittyvät siihen, että nisti kuolee jonkun nurkkiin. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut - en pystynyt palaamaan elävien kirjoihin. Jengi soitti ambulanssin ja olin hyvää vauhtia irtoamassa ruumiistani.

Näin jotain... vittu... okei, tässä sitä mennään. Olin paareilla, lakana lärvin päällä. Näin jotain... siinä oli meikäläisen limusiini. Siinä oli itkeviä ihmisiä. Siinä oli ambulanssi... lakanalla peitetty ruumis, jota nostettiin ambulanssiin. Se olin minä. Näin sen kaiken.

Leijuin ilmassa, sen kaiken yläpuolella. En voisi tietää tätä, jos olin kuollut. En ymmärrä. Mutta jokin tuntuu erilaiselta. Täytyy vain kirjoittaa siitä myöhemmin. Nyt täytyy koota ajatukset.

Taistelen kaikkea vastaan. Tuntuu, että olen sodassa kaikkea ja kaikkia vastaan. En tajua... Miksen tunne mitään muuta kuin vihaa? Turtuneisuus on ainoa tila, jossa en tunne sitä. Hommat eivät futaa niin kuin ennen. Olen kyllästynyt kirjoittamaan siitä, mutta tämä on ainoa tapa purkaa tunteita. Olen niin vitun väsynyt, enkä tiedä miksi. Miksi sana "miksi" on aina meikäläisen kielen päällä - MIKSI?

Miksi minua kohdeltiin lapsena niin kuin kohdeltiin - aivan kuin olisin ollut vain tiellä?

Miksi äitini aina halusi olla jonkun muun kuin minun kanssa?

Miksi isä hylkäsi minut?

Miksi en usko tai luota Jumalaan?

Miksi olen olemassa?

Miksen pysty luopumaan huumeista?

Miksen löydä rakkautta?

Miksi, miksi, miksi...

"vittu mä muistan elävästi, ku vaimo soitti mulle duuniin ja kerto, et jarde on kuollu. tosi hämärää. mä jatkoin about puol tuntii duunia niinku ei mitään, mut sen jälkeen mä en saanu henkeä. oli pakko kertoo työkavereille, etten pysty nyt tekee päivää täyteen. lähdin siitä sitten huoltiksen kautta (bissee) haahuilemaan ympäri itää. soittelin frendit läpi, jos joku tietäis jutusta enemmän ja tottakai ne ties. jarde oli ampunu itteensä ja maannu pari viikkoo kotonaan ilman, et kukaan olis kaivannu sitä. sen faija oli sit käyny sen oven takana rimputtelemassa ja alko epäillä omituista hajuu, mitä postiluukusta nousi. frendit kerto talsulla mulle noit läppii, enkä tienny yhtään mitä tehdä. mitäs siinä enää.

kävin jarden haudalla, dogailin siellä ja itkin ku pikkupenska. aloin kelaa kaikkee, mitä on yhdessä tullu duunattua ja yleensä kaikkee skeidaa. niinku leffoissa, kajahti hirvee filminauha verkkokalvolle kaikist läpistä ja kirjeistä, mitä se lähetteli linnasta. mä heitin nekin roskiin, ku kelasin kuitenki näkeväni sen kohtapuoliin taas. en olis ikinä vittu arvannu. parempaa frendii saa hakee. jarde oli käyny geisii jotku dvd:t ja kauppas niitä mulle huntilla. mä siihen, et ookoo. mut sit niis laitteis ei ollu kaukosäädintä, eikä se toiminu ilman sitä. jarde lupas hoitaa sen parin seuraavan päivän sisään. mä sit venailin ja venailin, eikä säädintä näkyny.. mä kelasin, et mitä vittuu. mä olin jo luopunu toivosta saada koko vitun skeidaa, mut sit yhtenä päivänä se pamahti oven taakse, kiroili ja anto mun tytölle pari bratz- nukkee ja mulle huntin monitoimikaukosäätimen. ei paljoo tarvii nykyään sohvalta nousta.

nuorempana jurripäissämme tehtiin ihan vitun fiksu verivelivala... jardelle 12 tikkii sen käteen, mä en käyny lekurissa ja nyt on kämmen vähä vituillaan. luvattiin pitää toisistamme ja toistemme lapsista huolta ja niin mä yritän tehdä edelleenkin. jarde ravas sen verran lusii, ettei se hirveen hyvin ehtiny mun jälkikasvuun tutustua. parempi ehkä niin. eipähän tarvinnu selitellä niin vitusti.

ku jarde kuoli, mä menetin ihan vitun hyvän ja tärkeen frendin mun elämästä. meil oli välil ihan vitunmoisii matsei, mut luojan kiitos ne saatiin sovittua täysin ennenku se meni listimään ittensä. välil vieläkin tuntuu siltä, et se vaan feikkais ja joku päivä tulee räkättämään mulle hyvästä vedätyksestä. mitä mä oon töllöö ziigannu, sielt on alkanu puskee tota jarden träkkii aika mones ohjelmassa. jengi on ilmeisesti digannu siitä aika paljon. mä pelkään vaan sitä, et biisi mun frendille ja mun tytön kummisedälle muuttuu tollaseks vitun eetterimassaks ja sen todellinen tarkoitus häviää. ku se ei oo mikään vitun leonardo di caprio ja titanic, se on pala ihan oikeaa elämää. toivottavasti jengi osaa arvostaa sitä, eikä vaa pistä seuraavaks biisiks soimaan jotain vitun petri munckia vaan kelais hetken frendei, perhettä ja tärkeitä ihmisiä elämässä. ootko muistanu viime aikoina sanoo mitään hyvää niille, tai ehtiny ylipäätään soittaa? kandee tehdä se kerran viikossa, kahden viikon jälkeen voi alkaa döfää.

ja jos jollain teistä sattuu olemaan se soittoääni, ni tilatkaa joku toinen. toi on sama, ku kusis jonkun haudalle."

-Steen1