IRC-Galleria

PIU. Tundra toivoi, jatkampa kirjoittelua.

Vanya juoksi. Hän ei piitannut edes niljakkaasta hiestä ihollaan, vain juoksi ja juoksi, pysähtymättä. Puoliksi palanut kaulahuivi liehui kaukana perässä, kun hänen askeleensa pitenenivät entisestään, aina vain nopeuttaen tahtiaan. Sydän hakkasi rinnassa, kylkiä pisti, jokaista paikkaa särki niin, että hän olisi halunnut vain lyhistyä maahan ja itkeä sen kaiken pois. Mutta hän vain juoksi läpi puoliksi sulaneen maan, juosten niin nopeasti kuin pystyi läpi suden maan, karhunkolon ja kuolleiden kuusten. Kaikki oli mustunutta hänen silmissään, mutta hän tiesi, mistä löytäisi jälleen valoa. Toriksen luota. Hänen oman, pienen rakkaan Toriksensa luota.

Miehen silmiin nousi pari kyyneltä. Hänen kipunsa ei kuitenkaan ollut ulkoista enään niinkään paljoa, se oli jo turtunutta. Se tuli jostakin muualta. Pienen bruneten liettualaispojan kuva häälyi hänen edessään, mutta hän ei saanut otetta- aina hän pääsi pakoon. Miten väärin hän olikaan tehnyt, miten huonosti häntä kohdellut..

"HUUDA ARMOA MINULLE!", mielessä kiljui pitkä mies, verisen piiskan kanssa. Hänen silmänsä olivat täysin hullut, täynnä pahantahtoista kiiltoa, joka tahtoi vain tappaa katsekontaktin ottavan. Vanha puku, paksusta villakankaasta tehty, oli aivan veressä. Osa tuoretta, osa kuivunutta ja vanhaa. Sitä ei enään edes erottanyt..
"Ivan, älä..", aneli pieni, alastomaksi riistuttu brunette. Hänen kasvoiltaan, niin kuulaan valkeilta, erottui selvästi itkuvanat, ja kyyneleitä.

Niin väärin, niin väärin, ajatteli mies juostessaan kuusten ohi, läpi mustien oksistojen, jotka tihkuivat kylmää kuuraa ihan liiaksi asti. Hänen askeleensa kävivät lopulta ponnetomiksi, Vanya ei enään jaksanut. Hän lyhistyi kuusen alle, ja aloitti surkean itkunsa - hän ei taaskaan voinut tehdä mitään kenenkään hyväksi. Hiljaisesti tärisevän miehen katse kääntyi mustaa korppia tuijottamaan, ja se tuijotti takaisin. Enään ei tuon miehen silmissä ollut halua tappaa, vain pelkkä surkea, pikkulapsen suru. Niin suuri suru, että se voisi murskata hänet.

Hän nosti kätensä syliinsä. Alkoi tulla kylmä. Tuuli tuiversi puiden latvoissa, ja paikallaan yhä istuva Vanya ei enään edes nähnyt mitään pimeässä. Edes tähdet eivät näyttäyyneet, aivan kuin ne olisivat vihanneet häntä, sydämensä pohjasta. Ei hänestä ole Auringoksi, ei hänestä ole mihinkään. Näinkin itsesäälissä rypien hän vain jatkoi jäätyneiden poskiensa kylmettämistä kuolevilla kyynelillä, jotka lähes samantien jäätyivät suolaisiksi kristalleiksi.

"Me lähdemme nyt. Pärjäile, Ivan-herra". Nuori, silmälasipäinen mies huiskautti kättään, avatessaan vanhan mersun ovia. He olivat lähdössä. Ivan seisoi juuri uuden kartanonsa rappusilla, katsellen heidän lähtöään. Ainoa, joka oli surullinen ( hänen lisäkseen ), oli Toris. Hän oi koko aika surullisia katseita mieheen, ja jopa niiskaisi kerran. Tämä paransi Vanyan mielialaa, hän sentään välitti..

Kyyneleet pysähtyivät. Hän oli jo unohtanut, miksi oli metsässä. Toriksen takia. Ja koska hänellä oli ikävä. Missä Toris on? Missä on hänen oma Toriksensa? ,lapsekas mieli kysyi hänen päässään ottaen valtaa ison miehen kehosta. Hän tärisi, pudistaen päätään. Ei hän tiennyt..