IRC-Galleria

Olin tänään neulatyynynä, eli multa otettiin pari verikoetta. Mä oon pelänny niitä pistoksia ja pyörtyilly niin kauan kun muistan. Mun ylä-asteen terkkarin hajuvesi saa mulla aikaseksi pelkorektion ja silloin, kun vielä olin ylä-asteella, sen astuminen luokkaan sai mul nousee kylmät väreet selkää pitkin.

Joskus ala-asteella mulla jäi kerran rokotukset ottamatta, koska satuin olemaan nopeempi, kuin terkkari. Ja sit taas ylä-asteella terkkari huijas mut sen luokse hakemalla mut kesken tunnin ja väittämällä et multa mitattais verenpaine. Ja kun iskä tuli käytävällä vastaan ja mä olin loukussa, ni menin aivan hysteeriseksi. Nauroin ja itkin samaan aikaan. Vähän tän jälkeen, kun olin kipeenä ja multa piti ottaa verikoe, mun kättä piti paikallaan sekä mun isä, että se hoitaja. Ja kun ylä-asteella piti kattoo veriryhmät biologian tunnilla, ni mä sanoin sille opettajalle, et mun kanssa se ei onnistuis. Se naurahti ja sano, ettei kertaakaan sen pitkän uran aikana kukaan oo jääny niiltä tunneilta pois. Joten kun se päivä koitti, jolloin meidän oli tarkoitus kattoa ne veriryhmät ni menin kouluun aivan paniikissa, mul nous kylmä hiki niskassa. Välitunnilla biologian opettaja sanoi puuskahtaen: " Olet saanut vapautuksen veriryhmätesteistä. Terveydenhoitajan mukaan meillä ei ole tarpeeksi opettajia pitämään sinusta kiinni!"

Joku ihmeen oikku sai mut hakeutumaan sairaanhoitajaksi, mikä ei kyllä vielä oo osoittautunu virheeksi. Sairaanhoitajapäivillä mä sain päähäni, että meen luovuttaa verta. Ajattelin, että se on vaan mun pään sisällä, et mä pystyn kontrolloimaan sitä. Varsinkin, kun tiesin olevani 0-veriryhmää (jota voi luovuttaa kaikille), ni musta tuntui, et se oli ihan turhaan käyttämättä. Kun mä astuin sisään sinne teltantapaiseen, ni mun kädet täris. Mä pakotin itteni sinne makaamaan ja annoin niitten laittaa sen neulan (joka ei tietenkään sattunu; täs ei oo kyse kivusta). Pian mulle tuli aivan kamala olo, niinkuin pyörtyisin makuuasennossa ja mulle alko tulla kylmää hikeä ja aloin täristä. Mä pyysin yhden niistä hoitajista siihen ja kysyin, et onks kylmä hiki ihan normaalia. Se katto mua nopeesti ja sano, et mitä jos otettais tää pois. Seuraava ongelma tuli siitä, etten mä päässy sieltä ylös; joka kerta, kun yritin, ni mua huippas tosi pahasti ja korvissa soi. Ne kiikutti mulle mehua ja oli ystävällisiä samalla, kun mä olin todella vihainen itselleni. Multa meni 45 minuuttia päästä sieltä ylös, kun normaalisti siinä menee 10-15 minuuttia. Mä sain siitä kahden vuoden verenluovutuskiellon ja ne sano, et jos sitten se helpottais. Mä jotenkin epäilen...

Koulussa sitten opeteltiin ottamaan verinäytteitä ja mä yritin keskittyä siihen, kun kädet alko tärisemään ja mua alko huippaa, kun ees näin ne neulat. Me otettiin toisiltamme verinäytteitä ja kun mun piti ottaa se verinäyte, ni sanoin et mun pitää mennä käymään vessassa. Lukkojen takana mä aloin itkeä ääneen ja mun teki mieli kirkua. Paruin siellä aikani, kokosin itseni ja menin ottamaan sen verinäytteen. Mikään ei oo vaatinu multa niin paljon itsehillintää, kuin se.

Meillä kuului ensimmäiseen harjoitteluun päivä labrassa ja mä ajattelin et mitä tahansa muuta. Mä en käsitä miten mun ensimmäinen pistettävä pysty olee niin rauhallinen; mä olisin juossu karkuun, jos joku opiskelija tulee valkosena ku lakana ja kädet täristen pistämään mua. Ihmisiä tuli sisään, ku liukuhihnalta ja jossain vaiheessa siitä tuli rutiinia, enkä mä enää pelänny ottaa niitä näytteitä. Mä en ois ikinä uskonu, et totun siihen!(Eikä sen puoleen se ylä-asteen terkkari, johon törmäsin sattumalta. Kun kerroin, mitä opiskelen, se alko nauraa.)

Tänään menin sitten aamulla labraan ja pääsin sinne nopeasti, kun ei ollu muita ihmisiä. Mua alko pyörryttää, kun astuin sisään ja sanoin, et mun on varmaan paras olla maate, kun tää otetaan. Ainoot asiat, jotka esti mua juoksemasta sieltä ulos, on se, että mä oon aikuinen; mä en voi käyttäytyä ku pahainen kakara ja se, että satuin mainitsemaan sen, mitä opiskelen. Jotenkin en vaan voinu siellä myöntää, et ennemmin murtaisin vahingossa käteni, ku antaisin ottaa verinäytteen jollain älyttömän pienellä neulalla, joka ei satu. Se oli helvettiä ja mä tajusin, ettei se tunne ollu muuttunu yhtään siitä, kun ala-asteella juoksin henkeni edestä terkkaria pakoon. Mä olin vaan saanu enemmän itsehillintää.

Mulle riittää, että voin toimia sairaanhoitajana ja uskokaa, että mun sympatiat on niitten puolella, joita pistetään. Mutta ykskään neula ei tuu lähelle mun ihoa niin kauan, kun mä elän. Jos mä 50% todennäköisyydellä kuolen, ellei joitain testejä tehdä, ni sitten saatan harkita asiaa.