Mulle on päällimmäisenä 5-10vuoden takaa jäänyt mieleen ihmiset jotka olivat valmiita tekeen lähes mitä tahansa, jotta minä en olisi se ihminen joka halusin olla, oma itseni. Ja se toimi, jatkuva nöyryyttäminen ja pilkka saivat aikaan sen, että verhosin, pikemminkin lukitsin oman itseni lippaaseen pääni sisälle. Tämän lippaan otin esiin vain läheisten ihmisten kanssa ollessani, kuitenkin todettuani ettei silloisessa elämässäni ollut juurikaan ihmisiä joiden käsiin luottaa lippaani sisältö, hautasin sen vielä syvemmälle. Internet, ja etenkin irc-ympäristö muodostui paikaksi jossa raotin kirstuani. Hieman. Vain minä tunsin itseni.
Muiden ihmisten ympärillä loin tietyllä tapaa uuden minän jokainen kerta. Tarkkaan laskelmoitujen kaavojen kautta vedin itsestäni esiin puolen joka ei todellakaan vastannut minua itseäni, mutta teki elämäni kyseisten ihmisten ympärillä huomattavasti helpommaksi. Jatkuva roolien välillä tasapainoilu loi mieleni täyteen pimeyttä, surua, vihaa, ja katkeruutta, se veti valon pois sydämestäni, olin kuin simpukka joka on unohtanut helmensä. Toisinaan olisin halunnut vain nukahtaa eikä koskaan herätä, toisinaan olisi tehnyt mieli iskeä elektroniikkatunnilla 45 minuuttia kuumennut kolvi samassa luokassa olevan ihmisen silmästä läpi, temmata kaikki esillä olevat teräaseet käteen ja nirhata kaikki siihen paikkaan.
En ymmärtänyt, miksi en saa rauhassa olla oma itseni, miksi?! Miksi minut on tuomittu elämään esittäen olevani jotain mitä en ole. Olin niin katkeroitunut ja vihainen, että toisinaan itkin itseni uneen.
On vaikea kuvailla miltä tuntuu ihmisestä, kun jokaikinen hetki odotat että pääset yksin kotiin, jotta voit päästää oman itsesi vapaaksi syvältä mielestäsi. On vaikeaa kuvailla miltä ihmisestä tuntuu, kun ainoa ihminen jonka kanssa voit viettää aikaa aidosti olet sinä itse. On vaikeaa kuvailla miltä tuntuu olla niin vieraantunut omasta itsestäsi, että alat keskustelemaan erikseen oman itsesi kanssa pääsi sisällä.
On myös vaikeaa kuvitella miltä tuntuu kantaa näitä tuntemuksia sisällään kauan sen jälkeen kun kaiken tämän aiheuttaneet ihmiset ovat satojen kilometrien päässä luotasi. Ihmisiä pääset pakoon, itseäsi et koskaan.
Löysin kuitenkin jotain joka selvitti umpisolmuni, antoi minulle syvän ymmärryksen kaikkeen tähän.
Miksi jotkut ihmiset tekivät kaikkensa vieraanuttaakseen minut omasta itsestäni? Miksi ihmiset tekevät sitä muillekin, se on joillekin ihmisille jokapäiväistä kärsimystä. Vastaus on vain niin yksinkertainen, mutta paikkansa pitävä. Muut pelkäävät ja kadehtivat ihmistä, joka osoittaa vahvuutta olemalla oma itsensä, muut pelkäävät sitä mitä sinusta voisi tulla ellet pelkää ja kunnioita heitä, he ovat pohjimmiltaan kaikista eniten epävarmoja, ja pönkittävät huonoa omaatuntoa sekä egoansa ensin liittoutumalla yhteen ja sen jälkeen hyökkäämällä kimppuusi mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Jos esität nämä faktat ihmisille jotka koittavat vieraannuttaa sinut omasta itsestäsi saat vastaan voimakkaan puolustusreaktion, vain koska kaikki sanomani on totta.
"En olisi se ihminen joka olen nyt jollen olisi kokenut nuoruudessani näitä asioita."
Yllä oleva lause on mielestäni bullshittiä, minä olisin ollut se ihminen joka minä olen tällä hetkellä, jo nuoruudessani ilman noita ihmisiä, vaihtoehtoisesti olisin nykyistä tilaani vastaavan ymmärryksen ihmisten käyttäytymismalleista, mutta olin aivan liian nuori käsittääkseni syitä muiden käyttäytymisten takana.
Ymmärrettyäni tämän kaiken, palaset vain loksahtelivat paikoilleen. Lippaani räjähti auki ja sen sisälle häpeissäni piilottamani valo räjähti sisälleni murskaamattomaksi elinvoimaksi, jolle kukaan ei tule enää koskaan mahtamaan mielipiteillään tai teoillaan yhtään mitään. En pelkää kenenkään mielipidettä, en pelkää kenenkään tekoja, enkä varsinkaan pelkää kuolemaa. Aurinko paistaa sisälläni 24 tuntia vuorokaudessa, ja tämä aurinko synnyttää loputtoman rakkauteni kaikkea ympärilläni olevaa elävää ja elollista kohtaan, ihmisiä, eläimiä, luontoa, musiikkia, you name it.
Tiedän, etten koskaan tule kuulemaan anteeksipyyntöä niiden ihmisten suusta jotka tekivät elämästäni maanpäällisen helvetin, mutta ei se haittaa, sillä olen jo antanut anteeksi heille. En tunne katkeruutta, en vihaa, en kostonhimoa, sillä luotan ja uskon karmaan, vaikka he eivät uskoisi siihen, eivät he silti pääse sitä karkuun, kukaan ei pääse karmaa karkuun, ja kun karma antaa takaisin, voin vain hymyillä.
En olisi koskaan uskonut, mutta rakkauteni ulottuu myös näitä ihmisiä kohtaan, mikäli he haluavat ottaa sen vastaan.
:::-)
