Olen laskeutunut alas paratiisiin! Laakson pohjalla virtaa puro, ja päälleni kaartuvat jättimäiset lehtipuut. On viikunapuita ja päärynäpuita, mutta suurinta osaa en tunnista. Korkealla ylläni kohoaa zeniittiä kohti kurkottaen pyhän Vituksen katedraali goottilaisine torneineen. Mietin sen tornien tavoittelevan Taivasta ja Jumalan läheisyyttä. Joka tapauksessa, sen korkeimman tornin lähes 300 porrasta kuljettavat tästä klaustrofobisesta matkasta selvinneen vieraan Prahan upeimmalle näköalapaikalle: tornin kiertävä voi kameralla saada aikaan täydellisen ympyräpanoraaman.
Kuvaan pohjalla eteenpäin juoksevaa puroa kun kaksi ystävällisenoloista turistia pysäyttää minut ja pyytää ottamaan itsestään kuvan. He ovat saksalaisia, ja ainakin viisissäkymmenissä, nainen on tumma ja kaunis, mies leppoisa. Kun he asettuvat kuvattavaksi puroa ylittävälle sillalle nainen ottaa kassista esiin pehmolelun, elefantin ja kertoo tämän myös tulevan kuvaan. He pitävät sitä välissään kuin koiranpentua pidetään sylissä, ja mietin heidän olevan lapsettomia. Mutta ennen kaikkea heistä paistaa kuinka rakastuneita he ovat.
Kun olen ottanut kuvan ja jatkamme suuntiimme, kuulen heidän vielä arvuuttelevan kansallisuuttani, he päätyvät minun olevan luultavimmin venäläinen. Mietin menisinköhän tshekistä; olen ruskeasilmäinen ja –tukkainen, ja nenäni ei ole täysin suora, tshekeillä nimittäin näkyi monella olevan komeanpuoleinen klyyvari. Kesäpisamat kasvoissa kuitenkin kavaltavat minun olevan pohjoisesta, ja neantherdalilainen ulkomuotoni antaa viitteitä valmistusmaasta. Tai ehkä minut paljastaakin kamerani.
Kiertelen vielä tovin laaksossa ja mieleni lentää kunnes minut keskeyttää roima sadekuuro. Panen repun pääni päälle ja juoksen pakoon oluttupaan nauttimaan tuopillisen maailman parasta olutta.