IRC-Galleria

Tänään tässä aamupäivällä kun suhailin töissä (nyt ruokiksella himassa) kouraisi aika pahasti tunne siitä, että josko oikeasti kuolenkin yksin. Josko oikeasti ä olenkin yksi niistä jotka on vain tarkoitettu elämään koko elämänsä yksin. Ilman perhettä, ilman puolisoa.
tuota ajatusta ei ole kovin helppo aikuisten oikeasti niellä alas.

Tavallaan se romuttaa kaikki ne arvot joita itsellä, mutta toisaalta taas yksin olemiseen liittyy hillitön vapaus. Vapaus mennä ja tulla kuin huvittaa. Vapaus olla kantamatta vastuuta kenestäkään muusta. Vapaus olla olematta kiinnostunut asioista kohteliaisuudesta.

Mutta mitä nuo vapaudet muka ovat sellaisen rinnalla kuin oma lapsi, perhe, rakkaus, avioliitto, luottamus, toisen ihmisen tuki ja kannustus, tulevaisuus. Ja miksei nyt sitten vaikka seksikin. Noista yhden illan torspoiluista kun ei tunnetusti jää kuin maksimissaan Klamydia muistoksi :P

No. Kirveitä on turha heitellä kaivoon ihan joka kerta kun hippasen elämä kouraisee, mutta kieltämättä tuon ikämittarin karttuessa, kavereiden avioliittoja ja lapsi ihmetellessä sitä miettii että miksi tuollaiset asiat ei kosketa mua? Olenko mä tehnyt jotain väärin? Vai rangaistaanko mua niistä aikaisemmista virheistä yksinäisyydellä? Vai olenko mä vaan oikeasti sellainen ihminen että mun kanssa ei voi elää?
Kaikki on mahdollista, mene ja tiedä.

Mutta nyt on pakko tarpoa takaisin töihin ettei tuu kenkää samaan rahaan.

-M-