Mutta parhaaksi tämän kesän tekee kaikki ihmiset jotka kohtasin. USA:ssa osasta ihmisistä tuli minulle todella läheisiä, esimerkiksi Nadia täti tuntuu kuin hän olisi oikeasti minun tätini, aivan ihana ihminen.
Ja tietenkin Mariah. Hänestä tuli minulle yksi parhaimmista ystävistäni, ehkä tavallaan jopa pikku sisko. Hänen seurassaan sain olla niin idiootti kuin halusin. Eikä koskaan riidelty noiden kahden kuukauden aikana. Hauskaa pidettiin kyllä hyvin monella tapaa, alkoholin kanssa ja ilmankin.
Mutta tänään oli saatettava Mariah lentoasemalle ja kyllä siinä tuli suru puseroon, vaikka ei itkua kyllä onneksi tullut. Tiedä taas milloin nähdään. Ehkä ensi kesänä. Kyllä vuosi tuntuukin taas niin pitkältä ajalta.
Ja ylihuomenna koulun penkkiin. Tuntuu kyllä harvinaisen masentavalta. Tahtoisi vaan itkeä ja hypätä seuraavaan lentokoneeseen Mariahin perään. Mutta ei, on jaksettava vielä tämä vuosi ja toivottava että nähtäisiin jo aikaisemmin.
Mutta onneksi tästä kesästä jäi paljon muistoja, jotka tulevat ikuisesti säilymään. Kaipa se viimeinen vuosi lukiossa jotenkin jaksetaan rämpiä läpi noiden muistojen voimilla!
