yleensä herään aamuisin ennen seitsemää. tänään kuitenkin nukuin yhteentoista. ärsytti, kun nousin ylös. tiesin, että päivä on pilalle jo ennen kuin edes vetäisin tossut jalkaan. koskaan ei pitäisi nukkua yli yhdeksään! vapaapäivät pelottaa mua. mulla on lista asioita, jotka pitäisi hoitaa ja siinä sivussa pitäisi vielä hankkia ystäviäkin. olen saanut paljon neuvoja siihen, miten ystäviä hankitaan: pitäisi kuulemma aloittaa joku harrastus, mennä baariin, alkaa vaan jutella jollekin vaikka jossain kahvilassa, kirjoittaa netin seuranhakupalstalle tai...miksi se on minulle näiden neuvojenkin jälkeen niin kamalan vaikeaa?
poistin profiilini fäsäristä. ainakin hetkeksi. mulle tuli rauhallinen olo sen jälkeen. enää en oli jatkuvasti alttiina 189:n "ystävän" arvostelulle ja mielipiteille. mua ahdistaa se paikka. kyllähän ne feispuukin hemmot toivotti mut tervetulleeksi takaisin heti, kun siltä tuntuu ja varmaan palaankin, mutta nyt tarvitsin vapaapäivän.
mulle tulee yleensä eniten ajatuksia sillon, kun oon kävelemässä töihin tai sieltä pois. tulee mieleen juttuja, jotka haluaisin kirjoittaa tänne tai päiväkirjaan tai jonnekin. sitten kun olen perillä - kynän ja paperin lähellä - pää onkin yhtäkkiä ihan tyhjä. en enää muista niitä mun ajatuksia. useimmiten tuumin, että eivät ne varmaan olleet mitenkään erikoisia ajatuksia, kun en kerran edes muista niitä.
tästä kirjoituksesta tulee maailmanhistorian tylsin kirjoitus, mutta kirjoitan tätä vain omaksi ilokseni. täysin siitä syystä, että haluan kirjoittaa jotakin.
välillä mun suu on niin täynnä sanoja, etten tiedä mistä aloittaisin puhumisen. kärsin tästä usein soittaessani koti-suomeen. silloin tuntuu, etten millään ehdi sanomaan kaikkea mitä tahtoisin ja kun "tää on sit ihan vaan pikapuhelu". lysti maksaa jotain viisikymmentä senttiä minuutti, mutta onhan se tietysti sen arvoista, kun on rakas ihminen luurin toisessa päässä ja ystävyys liikkuu näkymättömiä puhelinlankoja pitkin kuin kuumemittarista karannut elohopea laattalattialla lämmittäen molemman osapuolen jokaikistä mitokondriota. kuvitella, miten monta lätäkköä, mummua, autiotaloa, mäntyä, kiveä, kauppaa, sairaalaa, varista, käpyä ja metsäautotietä mun ja mun rakkaiden välissä onkaan!
työmatkalla kävelen aina erään vanhainkodin ohi. sieltä mummut ja papat katselevat minua surullisilla silmillään, kun kannan pimeydessä ican kauppakasseja kuin kameli saharassa - kyyryssä. mitäköhän ne vanhukset minusta miettivät? kaipaavatko ne päiviä, jolloin itse olivat 24-vuotiaita ja kulkivat töistä kotiin ja ruokapussit painoi ja oli pitkä päivä ja pitäis tehdä sitä ja tätä ja elämä edessä ja onpa ihanaa olla nuori! törmään töihin mennessäni usein myös erääseen vanhaan naiseen, joka puuhailee pihallaan taukoamatta. se on varmaan jo yli 80, mutta ykskin päivä näin, kun se kiipesi tikapuita pitkin puuhun ja alkoi sahata ylimääräisiä oksia pois siellä korkealla kiikkuen. tavallisena päivänä se haravoi olemattomia lehtiä tai kaivelee istutuksia. olisinpa minä samanlainen kuin se iäkäs rouva, kun olen vanha! olisipa minullakin vastaavaa sisua! enpä ikinä antaisi periksi!
uunissa lämpenee finduksen lasagne. onneksi minä olen niin hyvä olemaan yksin.