IRC-Galleria

Herra Syksy haravoi lehtiä pihallaan. Se oli hieman turhaa puuhaa, sillä tuuli puhalsi kovaa ja kieputteli viimeisetkin lehdet puista maahan Herra Syksyn kiusaksi. Oikeastaan Herra Syksy haravoi vain siksi, että se tuntui hänestä tällä hetkellä hyvin mukavalta. Jo aamulla herätessään Herra Syksy oli ajattelut, että tänään olisi hyvä päivä haravoida. Ilma oli kaunis ja punaisen eri sävyissä hehkuvat lehdet näyttivät hurmaavilta kellastunutta nurmikkoa vasten. Haravoiminen oli niin meditatiivista, että pian herra Syksy vajosi ajatuksiinsa. "Kaikista vuodenajoista juuri syksy on se, joka herättää eniten ajatuksia", mietti Herra Syksy haravan liikkeiden hidastuessa entisestään.
Herra Syksy kaivoi syystakkinsa taskusta sinne piilottamansa suklaapalan, laittoi sen suuhunsa ja jatkoi mietiskelyään. Herra Syksyn mielen valtasi haikeus. "Kaikki on niin katoavaista!" hän huusi ja levitti kätensä kohti taivasta. Harava oli kuin valtikka tai vähintään taikasauva, mutta herra Syksy ei tuntenut oloaan yhtään kaikkivoivaksi tai taikurimaiseksi. Päinvastoin, hän tunsi olonsa hyvin pieneksi ja mitättömäksi tämän taivaankannen alla. Herra Syksy oli taiteilijaluonne, joka mietti asioita joskus hieman liikaakin. "Onneksi minulla on sentään lapset!" puhisi Syksy silmien kostuessa. Herra Syksy säikähti itsekin reaktiotaan, hän ei voinut uskoa itkevänsä. Tämä epätoivo oli tullut yllättäen, varoittamatta. Kyynelten valuessa poskille Herra Syksy vajosi yhä syvemmälle ajatuksiinsa.

"Minä en jaksa enää!" herra Syksy raivosi koko maailmalle, heitti haravan keskelle pihaa ja juoksi sisälle tuulimyllyynsä. Hän kiipesi vintille, laittoi huoneen oven kiinni perässään, heittäytyi sängylle makaamaan ja päästi epätoivon valloilleen. Hän oli surullinen.