IRC-Galleria

outoa ajatella kaupunkia jonka nimi on chişinău. siellä asuu oikeita ihmisiä seitsemällä kukkulalla. ehkä sinne saapuu maalta viljelijöitä vihanneksineen ja juureksineen ja he huutavat torilla moldovaksi: "ostakaa, ostakaa! porkkanat vain kymmenen leuta kilo!"

en tiedä melkein mitään chişinăusta, enkä oikeastaan koko moldovasta. saattaa olla, että tällä hetkellä dnestr-joen rannalla pieni unelias moldovalaiskylä on nukahtamaisillaan viileähkön iltatuulen puhaltaessa mustaltamereltä. kylässä asuu hampaattomia moldovalaismiehiä, huivipäisiä moldovalaisnaisia ja osa kylän nuoremmasta väestöstä kuuntelee o-zonea kasetilta. he puhuvat kieltä jota minä en ymmärrä toivottaessaan toisilleen kauniita unia. he näkevät unensa moldovaksi ja aamulla he heräävät uuteen moldovalaispäivään.

miksi tuulet yltyvät öisin?

pullantuoksuiset lähiöt nukkuvat

pienet tytöt eivät hypi narua ohuissa kesämekoissaan

niin kuin eilen

katulamput päivystävät uskollisesti aution ajokaistan varrella

silti minä odotan että valo vaihtuu vihreäksi

ennen kuin ylitän suojatien

tuntuu että olen ainoa hereillä

jos nyt ajaisin pyörällä ojaan ja katkaisisin jalkani, kukaan ei tulisi auttamaan

lehdet pyörivät levottomina keskellä tietä

se kuulostaa siltä kuin sata hiirtä rapistelisi välikatolla

niillä lehdillä ei ole kotia

ne ovat keltaisia ja ruskeita vaikka on kesä

öisin pahat ajatukset saavat vallan

ne istuvat sängynlaidalla valmiina hyppäämään uniin

sitä ennen ne pilaavat todellisuuden

ne juoksevat pitkin seiniä kuin hämähäkit,

ne punovat juoniaan yhä tiheämmäksi verkoksi

ne peittävät tähtitaivaan

pimeydessä en näe enää itseäni

katoan, eikä minusta jää mitään jäljelle

se on surullista

mutta ehkä parempi niin

sen jälkeen tyyntyy

öinen kaupunki on ystävä. se ottaa lämpöiseen syliinsä ja keinuttaa kohti kotia. toukokuussa öinen kaupunki tuoksuu voimakkaasti pistävältä ja kesältä. öisessä kaupungissa liikennöivä bussi ei ole ystävä. kulkuväline ahmii sisäänsä epätoivoisia ihmisiä, jotka yskivät päälle, tönivät, meluavat ja käyttäytyvät muutenkin sikamaisesti. yksi tällainen ihminen hyppäsi polvelleni keikuttuaan ensin bussin päästä päähän katonrajassa olevissa tukilenksuissa roikkuen - tiedättehän ne jutut, joista seisovat matkalaiset voivat ottaa tukea kiemuraisilla teillä ja äkkijarrutusten varalta - kuin apina. apina hän kieltämättä olikin, vieläpä möly-etuliitteellä varusteltu sellainen. tämä henkilö ei edes tajunnut rojahtaneensa minun päälleni. bussikuski jarrutteli pahaenteisesti pari kertaa, yritti varmaan saada tämän ääliön lopettamaan idioottimaisen käytöksen, mutta turhaan.

kaiken tämän keskellä minä olen vain häilyvä varjo. olen pelkkä ku

VÄLIHUOMAUTUS: LISTIN JUURI JÄÄÄÄÄÄRKYTTÄVÄN KOKOISEN HÄMIKSEN. MIKSI NEKIN ASUVAT TÄÄLLÄ, MIIIIKSIIIIIII???????!!!!!!

olen pelkkä heijastus, jonka voi nähdä yötaivaalla alkukesästä.

öinen kaupunki tuoksuu pissalta. aurinko on kuivattanut pissapuron tummaksi läikäksi asvalttiin. ympärillä leijuu etova lemu, joka löytää ohikävelevän kulkijan sieraimiin ja viipyy siellä hetken. kaupungin laitamilla on hiljaista. kissa ylittää tien, sanoo "hyvää iltaa" ja alkaa nuolla turkkiaan keskellä tietä. "hyvää iltaa, kissa!", minä vastaan kohteliaasti ja kehotan kattia siirtymään paremmille pesupaikoille. joku on sytyttänyt savukkeen. se joku istuu ehkä kylmillä betoniportailla yöpaita polvien yli vedettynä ja värisee vähän. se vetää savua keuhkoihinsa, katsoo hetken omenapuuta ja hörppää sitten siemauksen kahvikupistaan. kahvia keskellä yötä! ei se yökyöpeliä haittaa, ei se saisi unta kuitenkaan, vaikka ei ole edes täysikuu.

jos mulla olis lapsia, ne ei sais koskaan tehdä mitään

ne ei sais rimpuilla kiipeilytelineessä, eikä nousta puuhun

ne ei sais kattoa salkkareita, eikä syödä karkkia

ne ei sais juosta, paitsi pehmustetussa huoneessa kypärä päässä

ja ukkosella piilottaisin ne sängyn alle

niitten pitäis olla iltaisin kotona viimeistään viideltä ja jatkuvasti
puhelinsoiton päässä

ne ei sais mennä kesäisin lorkkimaan rantaveteen muiden muksujen kanssa, eikä soutaa kumiveneellä lähisaareen

ne ei sais laskea liukumäkiä eikä keinua tuolilla

ne ei sais leikata saksilla, eikä käyttää mitään sähkölaitteita

ne ei sais leikkiä muovipusseilla tai temppuilla portaissa

ne ei sais sytyttää tulitikkuja eikä nuolla ostoskärryjä

ne ei sais imeskellä jääpuikkoja eikä mennä yksin minnekään

ne ei sais haudata kuolleita lintuja tai koskea linnunkakkaan

ne ei sais hengitellä heliumia eikä tehdä mitään muutakaan hauskaa koska niiden äiti pelkää kaikkea

mun lapsista tulis hermoraunioita ennen 5-vuotissynttäreitään ja ne pakenis kotoa ennen kouluikää

onneks mulla ei oo lapsia

ällöttävää pyytää apua, olla riippuvainen jostain toisesta

nolottaa ottaa apua vastaan

ikuinen kiitollisuudenvelka roikkuu kiinni kantäpäässä kuin rakkolaastarin liimaan tarttunut nöyhtä: vaikka itse laastari on irrotettu jo aikoja sitten, ei musta lika lähde missään pesussa

pakko selvitä yksin

tuntuu etteivät ylistävät sanat milloinkaan riitä: no kiitos nyt vielä kerran, tää oli oikeesti ihan liikaa, kiitos tosi paljon

niin väsynyt olemaan yksin, ettei edes itselleen myönnä

minä en suostu olemaan heikko - be strong, beeeeee strooooong

varma tunne siitä, ettei koskaan tule ketään

ei koskaan, ei ketään

mun hyvä ystävä oli mun luona tiistaista sunnuntaihin. tänään mun hyvä ystävä hyppäsi taksin kyytiin ja pöräytti lentokentälle ja poistui maasta. minut valtasi suuri suru. kaikki mitä me oltiin tehty yhdessä tänä aikana vilisi mun silmien ohi kuin kuustuhatta eksynyttä hirveä. kurkkua puristi. en olisi millään halunnut luopua ystävästä, joka nukkui vieressäni viisi yötä ja nauroi kanssani kuusi päivää. ystäväni nauroi tyhmille jutuilleni, teki meille mansikka-banaanirahkaa, söi paistamiani lättyjä (valmispussista kyhättyjä rötkäleitä, mutta ihan hyviltä ne maistui) ja levitti käsirasvaani naamaansa. me käveltiin yhdessä mäkiä alas ja mäkiä ylös, eikä yksikään mäki tuntunut niin raskaalta kuin yleensä. sillä mikään ei tunnu niin raskaalta, kun on ystävän kanssa.

me käytiin tanskassakin. herättiin kello neljä aamulla torstaiaamuna ja seilattiin hirtshalsiin. siellä ei ollut mitään jännää, joten matkasimme junalla hjørring-nimiseen kaupunkiin. siellä me paleltiin itsemme lähes hypotermian kaltaiseen olotilaan ja syötiin pikkupitsat omituisen ostoskeskuksen edessä. terminaalissa laivan lähtöä odotellessamme kehittelimme oman pelin, jota pelasimme ainakin tunnin. pelin nimi oli lehtipeli. juuri nyt en jaksa kertoa miten sitä pelataan. kotimatkalla pelasimme laivassa korttia niin kauan kuin väsymykseltämme pystyimme. reissu oli nimittäin aika rankka. loppuajasta kykenimme vain nauramaan. tällä hetkellä kotini tuntuu niin tyhjältä. ystäväni jätti jälkeensä valtavan aukon. kaikki tuntuu tyhmältä yksin. mulla on niin ikävä sua! oot mulle kamalan tärkeä. anteeks, kun mää oon välillä ihan hirvee kusipää.

näistä muistan ystäväni vierailun luonani ikuisesti:

1) slaven din -biisi

2) oksennetaan sitten yhessä!

3) hjörrrrrrrring

4) vilken zone ska man välja om man ska till hirtshals?

5) ystävällisesti tuttavallisesti HÄN

7) minkä näistä sää valihtisit?

8) hyi kö mulla on kylymä!

9) mitä kaikkee mulla on mitä sulla ei oo?

10) mää en pärjää ilman sua! mitä mää teen ilman sun neuvoja oi rakas neuvonantajani?

tuntuu kuin olisin viitasaarella. kotiin lestijärvelle on 88 kilometriä. siellä on minun maallinen omaisuuteni, lestijärvellä. siellä mummun talon pimeydessä ja yksinäisyydessä on mun korulippaani, kaikki levyt, kirjeeni, päiväkirjani ja 35 sukkaa. pöydällä on mun lamppu ja naulakossa roikkuu mun takki. kumppareihin on tarttunut mustikanlehtiä. muutkin kengät seisovat eteisessä ylväinä, mutta haurastuen käytön puutteessa päivä päivältä enemmän. melkein kuin asuisin siellä. talo on kuitenkin kylmä ja hiljainen, se nukkuu talviunta mun tavarat sisuksissaan. se suojelee mun kattiloita ja sukkahousuja, se pitää huolta levysoittimesta, joka pakahtuu kun ei pääse soittelemaan musiikkia kenenkään korville ja imurista, jolla on viimeksi imuroitu kesällä 2009.

olisin kuin meidän äiti. sen jalat ei koskaan ole hikiset, eikä se haise pahalta. se puhdistaa mun korvat, vaikka olen jo 17. se kutittaa mun varpaita, jos minäkin kutitan sitten sen. lauantaina kello 15.30 äiti huutaa kahville. siihen mennessä se on jo pessyt viisi koneellista pyykkiä, pyöritellyt taivaallisia lihapullia, kuorinut perunat, sulattanut pakastimen, käynyt lenkillä, kerännyt lika-astiat ympäri taloa ja imuroinut, vaikka sillä on niskat kipeänä (lupasin hieroa illemmalla). äiti sulattaa mikrossa kanelikierteitään. tänä viikonloppuna se ei ole ehtinyt leipoa, saamme tyytyä pakasteisiin. uitan kolmatta kanelikierrettä kahvissa. ryystän pullamössöt naamariin, puolet lösähtää pöydälle. "voi tuota meijän kaksvuotiasta!", äiti huokaa hakien keittiörätin (jota äiti aina kutsuu luutuksi). nautin äitin huomiosta. se pyyhkii mun jälkeni ja voin rauhassa jatkaa ryystämistä. olisin osannut itsekin siivota sotkuni.

keskiviikkona laahustin kaupasta kotiin. ostin kolme kauppakassillista herkkuja. "ei mun ainakaan tule ruokaa tehtyä", ajattelin. raahatessani pusseja tunsin itseni ihan yksin kotona-keviniksi. muistattehan sen kohtauksen, jossa kevin kantaa ostoksia kotiinsa ja sitten pussit levähtävät pitkin katua? mun pussit eivät sentään lörähtäneet ympäri ojia.

silloin siellä tuntureilla puolestani tunsin itseni ihan hemuliksi. enkä miksikään tavalliseksi hemuliksi, vaan siksi hemuliksi, joka viillätti suksillaan pitkin vuortenrinteitä siinä yhdessä muumilaakson tarinoita- jaksossa. muistatteko hänet? se oli ihan hömelö hemuli.

tämä pääsiäinen on ihan paska. olen saanut yliannostuksen yksinäisyyttä ja aliannostuksen mämmiä ja asunto on jääkylmä.

inhoan mahaani. se on iso ja turvonnut. se lepää housujen vyötärön yllä kuin kynttilästä valunut ja lopulta lautasen reunaan jähmettynyt steariini. se on pullea ja täynnä rusinapullaa, vaikka en pidä rusinoista pullassa. eikä se koskaan mene pois. sen sijaan se kasvaa kasvamistaan ja pian en ole nähnyt napaani vuosikausiin.

kerran näin kotkan liitelevän tuntureiden välissä. sillä oli sopivasti tuulta siipiensä alla ja vaikka se oli kaukana, pelkäsin hieman herkullisten eväsleipieni puolesta. se olisi napannut evääni alle sekunnin sadasosassa terävällä nokallaan ja raapinut naamaani veriset naarmut pitkillä kotkankynsillään. mietin kotkaa vielä myöhään yöllä maatessani kostealla patjalla kostean peiton alla jossain siellä tuntureiden keskellä olevassa erämökissä. kämppä oli jääkylmä, emme olleet pitäneet tulta kaminassa sinä iltana. vedin kolmannet sukat jalkaani ja pipon päähän, mutta värisin silti. reiteni olivat kananlihalla ja pelkäsin, että hämähäkki tekee pesän korvaani. olin ihan varma, että tuossa kämpässä asui tuhansittain hämiksiä. tuuli valitti nurkissa, se halusi minun peittoni alle lämmittelemään. makasin kerrosängyn yläpedissä kuin muumio, en uskaltanut liikkua senttiäkään. alapuolellani oli eläviä ihmisiä, joiden päälle en saisi pudota, eikä sängyssä tietenkään ollut mitään kaiteita. minä hiihtelin hienoissa maisemissa, tein tulen suojaisaan paikkaan, sulatin nuotiossa mononpohjaa. kaivelin repusta termarin ja join lämpimät kaakaot. suihkua en tällä reissulla erityisemmin kaivannut, mulla oli muutakin tekemistä.

vadelmavenepakolainen ei olisi uskonut eksyvänsä norjaan.

kotiin tullessa oli vielä valoisaa. tuntui ihanalta. orastava kevät sai mut kuvittelemaan vihreät lehdet puihin ja tuulen lämpimäksi - se toimi! ylämäessä huomasin että parin pikkutytön katseet olivat nauliutuneet minuun. tytöt tapittivat minua innokkaasti tien penkalta ja kun saavuin kohdalle, toinen heistä sanoi hieman epävarmalla äänellä: "vil du ha en blomst?" kesti hetken tajuta, että neiti tarkoitti kädessä pitämäänsä vihreää ruohoa ja että tämä ystävällinen sielu tosiaan halusi antaa sen mulle. "ja, tack", sopersin häkeltyneenä, jolloin toinenkin tytöistä ojensi ruohoa mua kohti sanoen: "min er gratis!"

"det var ju snällt!", minä huudahdin pois kävellessäni. tuli ihan käsittämättömän hyvä mieli. alkoi melkein itkettää. elän tuollaisia hetkiä varten!