IRC-Galleria

Elämässäni tekemieni virheiden summa alkoi huolettaa minua matkalla töistä kotiin. Olen tehnyt ihan liikaa virheitä tämän suhteellisen lyhyen elämäni aikana. Jos tekemäni virheeni mitattaisiin rahassa, olisi hintahaitari melkoinen: pienimmät epäonniset tekoni olisivat ehkä vitosen luokkaa ja suurimmat liikkuisivat luultavasti kymmenissätuhansissa euroissa, elleivät sitten jopa sadoissatuhansissa. Ajatus sai minut tolaltani. Huoh. Olen todellinen emämokaaja. Tällaisen laskutoimituksen suoritin siksi, että nykyään yleensä kaikki mitataan rahassa - tuossa arvottomassa paperimassassa tai olemattomissa numeroissa tilillä. Kysyn niin kuin Jope Ruonansuu joskus: "Rahako se ihimistä tyhymänä pittää?" Ilmeisesti. Myös virheet pitävät ihmistä melko tyhmänä. Välillä tunnen olevani maailman tyhmin, yksinkertaisin ja idiootein yksilö. Enkä oikeasti usko edes erehtyväni kovin paljoa - tällä kertaa.

Tänään huoneeni lattia pursuaa ryönää ja tiskiallas täyttyy uhkaavasti likaisista astioista. Pyykit on pesemättä, sänky petaamatta joka aamu ja pölypallerot ovat asettuneet pysyvästi asumaan sänkyni alle. Alan menettää otteeni.

Laitoin jalkaan mummun kutomat iloisissa väreissä loistavat villasukat. Heti tuntui paremmalta.

Olen tulessa. Liekit nuolevat käsivarsiani ja sydäntä. Olen huutanut "voi vittu sentään" monta kertaa tänään ja niin kovaa, että naapurini luulevat minun varmasti seonneen.

Ruumiini on kirottu. Olen kuumeinen. Otsani on hehkuva kuin hiilet helvetissä ja liekki on sininen. Sillä sininen on liekeistä pahamaineisin ja polttavin. Ja pelottavin.

Lihakseni itkevät. Olen voimaton.

Pyörin sängyssäni ja rukoilin ääneen, että joku tulisi auttamaan minua. Joku, joka sanoisi oikeat sanat. Kukaan ei tietenkään tullut, ja vaikka olisi tullutkin, en olisi avannut ovea tulijalle.

Lopetan tämän kirjoituksen epätoivoiseen pyyntöön: Ota minut syliin!

Linja-autossa matkalla kotoa kaupunkiini minua ahdisti. Syksyisen synkät maisemat lipuivat ohitse ruskeanharmaana massana ja paha mieli hiipi syvemmälle sieluun. Tunsin oloni todella epäonnistuneeksi ihmisenä - opiskelijana, ystävänä, lapsena...ihan kaikkena! Vedin hupun tiukemmin päähäni, vaivuin yhä syvemmälle ahdistukseeni ja annoin bussin sisällä vallitsevan pimeyden nielaista minut.

Tunnit ja kilometrit eivät tällä matkalla vastanneet toisiaan. Tuntui, ettei tie lopu koskaan. Kun saavuimme viimein kaupungin laitamille, bussinkuljettaja laittoi täyden valaistuksen päälle. Minä olin paljastunut. Olin sittenkin olemassa.

Kukaan ei ole pussannut mua viiteen vuoteen. Se ei ehkä ole maailmanennätys, mutta välillä musta tuntuu siltä.

Kuvailen päivääni yhdellä sanalla: loistava. On ollut kivaa olla kotona. Ruokapöydässä tunsin olevani viisivuotias iskän komentaessa, että "koitas syyä nyt". Eilen junassa konduktööri kysyi, että "kumpi teistä on se juniori", kun ostimme pikkusiskon kanssa yhdessä liput. Ehkä en vielä olekaan ihan kamalan vanha.

Päivällä meillä oli serkkuja oli käymässä - ja mummu ja pappakin. Herkkupöytä notkui. Juhlimme pikkusiskon synttäreitä ja tungin suuhuni herkkuja enemmän kuin naama kesti.

Käytiin myös ajelulla ja kuunneltiin Scorpionsia. Pikkuhiljaa pystyin unohtamaan taputukset ja vihellykset kipaleiden välissä.

Äsken laulettiin siskon kanssa joululauluja. Helmi säesti ja minä lauloin. "Eksää tajua että tuosa on kokonuotti! Sun pitää laulaa se pitkästi!" Helmi raivosi, kun minä lopetin laulun liian aikaisin. "Laula vähän letkeemmin!" Helmi jatkoi opastusta ja pian esitinkin Joulumaata kuin mikäkin Kutri-Heluna.

Juostessani pyyhe harteilla mummulle saunaan lauloin täyttä kurkkua Heinillä härkien kaukalon- biisiä ja ajattelin, ettei minulle ikinä voi tapahtua mitään hirveän kauheaa.

"Here I am
Will you send me an angel
Here I am
In the land of the morning star"

Aivoni ovat pehmenneet, tiedetään.

Raskaan ja vähän itkettävän työpäivän ja monen tunnin junassa istumisen jälkeen olen tässä. Junassa kulutimme aikaa pelaamalla sekuntipeliä. Painoimme sekuntikellon aikavälinappulaa niin nopeasti kuin ehdimme sekunnin aikana. Mun enkkatulos oli kymmenen lyöntiä ajalla 00:00:00:99. Tuli vähän sormi kipeäksi.

Iskä oli ostanut mulle Scorpionsin levyn. Kiitos iskä tosi paljon, mutta se oli AKUSTINEN live-levy. Elikkä toisin sanoen täynnä "wuhuu yeah uuuuuu"- huutoja ja taputuksia. Vihaan niitä. Kaikista niistä monista Skorpparit-levyistä, joita Anttilan ale-laarista löytyi, mun iskä oli valinnut juuri sen huonoimman. Kaunis ajatus silti, iskä. <3

Nyt mulle ei kuulu mitään. Olisi kiva vaan kadota.

"If you don´t catch me now
I can´t stop falling down"

Tule hyvä päivä, älä tule paha päivä.

No, paha päivä tuli kuitenkin.