IRC-Galleria

Lihotuskuurini lähti tänäänkin erittäin hyvin käyntiin kämppikseltä saamieni suklaanappien voimalla.

"how I'm so proud to call you my girl"

Katsoin Yle Teemalta ikivanhaa Ilkamat- komediasarjaa iltani ratoksi. Hieman ne puujalkavitsit hymyilyttivitkin: "Minun isäni eteni urallaan alhaalta ylöspäin. - Minun isäni ei voinut tehdä niin. - Miksei? - Hän oli sukeltaja."
Sitten käänsin Yle Extralle ja kuuntelin PMMP:n live-esitystä Provinssirockista. Hypin yöpaita päällä kuin järjetön Oo siellä jossain mun-biisin tahtiin ja melkein itkin. On ihan mukavaa olla hullu.

En jaksa.

Mulla on tosi kylmä, enkä yhtään jaksaisi lähteä pyöräilemään tuonne hämäryyteen. Jos joku syö mut tänään niin muistakaa aina, että tykkäsin teistä tosi paljon. Tiedätte kyllä.

Haluisin hammaskorun.

Elämässäni tekemieni virheiden summa alkoi huolettaa minua matkalla töistä kotiin. Olen tehnyt ihan liikaa virheitä tämän suhteellisen lyhyen elämäni aikana. Jos tekemäni virheeni mitattaisiin rahassa, olisi hintahaitari melkoinen: pienimmät epäonniset tekoni olisivat ehkä vitosen luokkaa ja suurimmat liikkuisivat luultavasti kymmenissätuhansissa euroissa, elleivät sitten jopa sadoissatuhansissa. Ajatus sai minut tolaltani. Huoh. Olen todellinen emämokaaja. Tällaisen laskutoimituksen suoritin siksi, että nykyään yleensä kaikki mitataan rahassa - tuossa arvottomassa paperimassassa tai olemattomissa numeroissa tilillä. Kysyn niin kuin Jope Ruonansuu joskus: "Rahako se ihimistä tyhymänä pittää?" Ilmeisesti. Myös virheet pitävät ihmistä melko tyhmänä. Välillä tunnen olevani maailman tyhmin, yksinkertaisin ja idiootein yksilö. Enkä oikeasti usko edes erehtyväni kovin paljoa - tällä kertaa.

Tänään huoneeni lattia pursuaa ryönää ja tiskiallas täyttyy uhkaavasti likaisista astioista. Pyykit on pesemättä, sänky petaamatta joka aamu ja pölypallerot ovat asettuneet pysyvästi asumaan sänkyni alle. Alan menettää otteeni.

Laitoin jalkaan mummun kutomat iloisissa väreissä loistavat villasukat. Heti tuntui paremmalta.

Olen tulessa. Liekit nuolevat käsivarsiani ja sydäntä. Olen huutanut "voi vittu sentään" monta kertaa tänään ja niin kovaa, että naapurini luulevat minun varmasti seonneen.

Ruumiini on kirottu. Olen kuumeinen. Otsani on hehkuva kuin hiilet helvetissä ja liekki on sininen. Sillä sininen on liekeistä pahamaineisin ja polttavin. Ja pelottavin.

Lihakseni itkevät. Olen voimaton.

Pyörin sängyssäni ja rukoilin ääneen, että joku tulisi auttamaan minua. Joku, joka sanoisi oikeat sanat. Kukaan ei tietenkään tullut, ja vaikka olisi tullutkin, en olisi avannut ovea tulijalle.

Lopetan tämän kirjoituksen epätoivoiseen pyyntöön: Ota minut syliin!

Linja-autossa matkalla kotoa kaupunkiini minua ahdisti. Syksyisen synkät maisemat lipuivat ohitse ruskeanharmaana massana ja paha mieli hiipi syvemmälle sieluun. Tunsin oloni todella epäonnistuneeksi ihmisenä - opiskelijana, ystävänä, lapsena...ihan kaikkena! Vedin hupun tiukemmin päähäni, vaivuin yhä syvemmälle ahdistukseeni ja annoin bussin sisällä vallitsevan pimeyden nielaista minut.

Tunnit ja kilometrit eivät tällä matkalla vastanneet toisiaan. Tuntui, ettei tie lopu koskaan. Kun saavuimme viimein kaupungin laitamille, bussinkuljettaja laittoi täyden valaistuksen päälle. Minä olin paljastunut. Olin sittenkin olemassa.

Kukaan ei ole pussannut mua viiteen vuoteen. Se ei ehkä ole maailmanennätys, mutta välillä musta tuntuu siltä.