IRC-Galleria

Piirsin käsivarteeni kyynärtaipeesta ranteeseen ulottuvan viivan. Vahingossa. Tämä päivä on vahinko.

T ei tulekaan.

Kyllä se musta tykkää kuitenkin.

Ai nii ja ehkis parasta: T tulee hakemaan mua töistä.

Harvoja on ne kerrat, että joku tulee mua hakemaan.

Niin ja T tulee tänään mun luo yöksi ♥

Me tehdään tortilloja ja mennään saunaan ja nukutaan vierekkäin ja kaikki on niinkuin ennen!

Minä ja T. Erottamaton parivaljakko. T ja minä.

Ennen kirjoitin juttua T:stä lähes päivittäin. Nykyään, kun olemme asumuserossa, en kirjoita hänestä juuri koskaan. Tylsää.

Me ollaan samannäköisiä. Yksi Laura oli kysynyt Hennalta, että "kumpi noista on P ja kumpi T, kun ovat niin samanlaisia, etten erota". Henna oli vastannut, että ehkä ne siksi on niin samannäköisiä, kun ne on asuneet vuoden yhdessäkin. Kun Henna kertoi tämän jutun mulle niin mua alkoi naurattaa.

Tänään aamulla luennolla ope katsoi meitä molempia pitkään ja sanoi menevänsä meissä aina sekaisin. "No ei oo ainoo...", kuiskasin T:lle.

Oikeesti me ollaan ihan erinäköisiä.

Mietin eilen, että lopettaisin koulun, enkä ikinä palaisi toteamaan aivojeni riittämättömyyttä. Minä en tykkää opiskelusta. Minä en tykkää oikein mistään. Mieluiten hengailisin vailla minkäänlaista vastuuta mistään läpi tämän kapisen elämäni. Olen uupunut tähän loputtomaan suorittamiseen. Ei 22-vuotiaana saisi vielä olla väsynyt siihen, sillä silloinhan ollaan vasta suorittamisen alkupäässä! Se jos mikä on pelottavaa. Miksi on näin?

Kaiken lisäksi olen kierteessä. Työt ahmaisevat yhä suuremman osan ajastani, jolloin aikaa potentiaaliseen muka-opiskeluun jää vähemmän. Liu'un kohti työelämän haasteita hitaasti mutta varmasti kouluhommien jäädessä salavihkaisen peruuttamattomasti taka-alalle. Suunta ei välttämättä ole huono, sillä pidän työstäni. Pidän todella. Työni on yksi niistä harvoista asioista tässä maailmassa, jotka pitää mut järjissäni ja onnellisena.

Mahassa jyllää outo tunne. Sellainen hullu sekoitus jännitystä, arvottomuuden tunnetta ja epätoivoa. Ja jossakin se pieni hitunen sitä iloakin.

Äsken irtosin itsestäni ja luin vanhoja kirjoittamiani kommentteja kuin olisin ollut ulkopuolinen. Olenko minä todella olemassa?

Avasin wordin tehdäkseni K-O-U-L-U-T-E-H-T-Ä-V-Ä-Ä.

Tehtävänanto: Beskriv huvudpersonens uppväxtmiljö.

Olen kirjoittanut tätä kohta kaksi tuntia. Paperilla leijuvat sanat: Leenas uppväxtmiljö...

Hyvä minä! Onnistuin ja tein sen taas.

Mun aivot ei riitä.

Kiva päivä! Oikein kiva! Töissä oli hulinaa - sitä alkavaa joulupaniikkia tietenkin. Aika kiisi huimaa vauhtia. Tuntui, että juuri kun olimme saaneet ovet auki, olikin jo aika sulkea putiikki. Töiden jälkeen L tuli meille ja mulla oli kivempaa kuin koko viikolla yhteensä. Leivoin joulutortendaalit ja juotiin pari mukillista glögiä. Glögi on ehkä parasta ikinä. Mulla on semmoinen ongelma, että jos oon jonkun tosi mukavan ihmisen kanssa kahden niin mun jutut ei lopu ikinä.

Kolme huomiota tästä päivästä:

1. Ostin itselleni Prinsessa-pussilakanat, vaikka olen kohta 23-vuotias. Ihanaa! Ja ne maksoi vain kybän!

2. Tykkään länkkäreistä. Esimerkiksi John Waynen tähdittämät elokuvat yleensä ovat mun makuun. EN TAJUA MIKSI!

3. Pyrin tästä lähtien olemaan ottamatta asioita liian vakavasti ja yritän suhtautua vaikeuksiin huumorilla.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että pystyn kirjoittamaan vain vääriä sanoja.

Kahden sanan sentään tiedän olevan oikein: Otan osaa.