IRC-Galleria

Olen katsonut yhteensä kolme elokuvaa päivän kuluessa, joista jokaisesta on jäänyt hyvä maku suuhun, viimeisintä kaksituntista lukuunottamatta. Kyseessä ei ole lievä väsymyksen tunne, eikä vähäinen ketutus kesäloman loppua odotellessa. Kyseessä on teos, jonka täydet kaksi tuntia ja 11 minuuttia sisältävät elokuvahistorian yhden merkittävimmistä ja luovimmista filmatisoinneista.

Olen katsonut siis yhden tämän vuosikymmenen loistavimmista kauhu/komedia filmatisoinneista nimeltä Shaun of the Dead ja perus kauravelliksi tai pikemminkin kovaksi paistuneeksi pekoniksi luonnehditun taisteluelokuvan Never Back Downin. Illan päätti kuitenkin tämä eeppinen kauhu-kultti-klassikko Rosemary’s Baby.

Tämä pahuuden kirjekuori suoraan helvetistä (tai oikeastaan cdonista) herättää arvoituksia koko kestonsa ajan; aina alkuteksteistä railakkaaseen repliikkiin, jonka kukin elokuvan katsoja saa kokea valtaisan hämmennyksen tunteen kera loppumetreillä.

Kulttimaineeseen kirineet liikkuvat kuvat usein käyttävät tätä samaa kaavaa kylpeäkseen tässä ylpeässä ja kunnioitetussa mestaruussarjassa muiden hengenheimolaistensa kera. Alku harvoin sisältää mitään järjetöntä liikkeellepotkua vaan tuovat hieman erilaisia yksityiskohtia, joita seuraamalla pääsee todellisen elokuvan sisälle. Ne antavat hieman osviittaa tulevasta, joka muuttuu jossain vaiheessa elokuvaa vielä radikaalimmaksi, mitä kuvitella saattoi. Keskivaiheilla tapahtuu tämä niin sanottu sykäys, joka hätkähdyttää katsojaa sekä luo ajatusmaailmallisen erilaisia kysymyksiä, joihin vastauksia katsoja tahtoo löytää elokuvan edetessä. Elokuva varastaa keskittymiskyvyn täysin. Sitten tulee lisää kysymyksiä toisten kysymysten päälle, kunnes vastaus häämöttää ja katsoja pääsee hengähtämään toviksi. Katsoja helpottuu kun vastaus löytyy ja alkaa ajattelemaan hyvin yksipuolisesti: tiivistettynä lauseeseen ”perus kauraa, kaurapuurossa.” Kunnes tapahtuu ”oikean” loppuratkaisun kannalta tärkeä oivallus, joka vaihtaa kaurapuuron ainekset suolasta pippuriin ja katsoja hämmästyy, innostuu, kirjoittaa elokuvasensaatiosta elokuva-arvostelun tai vaikka tulee pahoinvointiseksi.

Tällä siis tarkoitan sitä, että mikä elokuvan aihepiiri sitten olikin se viedään äärimmäisyyksistä vielä pitkälle eteenpäin. Toisin sanoen elokuva tekee katsojalle juuri sen, minkä herra ohjaaja tahtoo katsojan kokevan henkisesti. Ja tässä Rosemary’s Baby aka. Rosemaryn Painajainen onnistuu paremmin, kuin ihminen hengittämisessä.
Juonesta lyhyesti se, että Rosemary muuttaa Guy miehensä kera uuteen asuntoon. Tämän synkän kerrostalon pimeissä kolkissa ovat vaeltaneet noidat ja saatananpalvonta on kukoistanut kauniimmin, kuin aamukasteen pisaroittama punainen ruusun terälehti. Kaunis hauras Rosemary tapaa värikkäät naapurinsa hyvin pian heidän saavuttuaan uuteen kortteliinsa ja ystävystyy jokseenkin hieaman nopeasti. Tämä johtunee tätösestä, joka on erittäin tunkeileva persoona miehineen. Guy, jonka ammatinkuva on (epäonnistunut) näyttelijä, tekee erittäin läheistä tuttavuutta tämän kirjavan naapuripariskunnan kanssa, minkä vuoksi Rosemary ei hypi ilosta.
Yhtenä iltana Guy ja Rosemary tahtoo toteuttaa heidän pitkän haaveensa, johon liittyy kolme lasta. He syövät ja Rosemary tulee normaalia väsyneemmäksi ja käy pitkäkseen sängylleen, johon hänen armaansa on hänet asettanut. Vakavasti mielipuolisen painajaisen saattamana Rosemary tulee raskaaksi ja äidin vaistot sekä pelot heräävät henkiin. Vai ovatko ne äidin vaistoja ja pelkoja vai harhakuvitelmaa? Ovatko ihmiset hänen ympärillään sitä, mitä he antavat ymmärtää? Onko hänen miehensä äkkiä kukoistava ura sattumaa? Onko lapsi edes hänen miehensä? Ovatko tohtorin antamat pillerit hyväksi? Onko tohtori pahis vai hyvis? Onko tomaatti hedelmä?
Lopulta kysymyksiin löytyy vastaus. Lukuunottammatta viimeisintä. Tomaatti on hedelmä. Se kasvaa puussa eli se on koisokasvinen ja se on siemen kasvi kuten hedelmät yleensä. Eli se on hedelmä! Jos tätä et tiennyt niin koet tällä hetkellä saman häkeltymisen tunteen n.80% lievempänä, kuin elokuvan katsottua.

Kyllä. Erinomaisen kauhusensaation saa aikaan ilman ylenpalttista veren tulvaa tai kliseistä säikyttelyä. Klassinen Kauhuelokuva isolla K-kirjaimella, koska sanon Kiitos herra Roman Polanskille, jonka näkemys koituu monen tulevan äidin kammotukseksi vielä vuosikymmenien jälkeen. Kiitos elokuvasta, jonka lopetus on... kulttimaineen arvoinen.

****½