IRC-Galleria

Pusikossa Simo huomasi vetelän yllätyksen housuissaan. "Voi vittu, just kuukausi sitte vaihdoin housut!" Pääsi kirous vanhan juopon huulilta. Hulkkokin nyrpisti nenäänsä, mutta taisteli yökötystä vastaan. Olihan hän työssään alkoholistien ja narkomaanien kanssa pahempaankin törmännyt.

He lähtivät kävelemään pusikosta kohti jokea, missä Simolla olisi mahdollisuus pestä likaisen ruskeasta vielä ruskeammaksi muuttuneet siniset farkkunsa. He kävivät joen rannassa. Simo jäi pesemään itseään, ja Tomi sanoi viipyvänsä vain hetken. Kun resuinen päähenkilömme oli kiskomassa nyt jo hiukan sinisempiä märkiä housujaan jalkaansa, koko hän iloisen yllätyksen: Tomi toi hänelle uudet housut! "Ilman sinua en olisi ikinä päässyt sieltä autosta ulos. Ja joulukin on tulossa, ole hyvä!"

Simoa alkoi itkettää. Ensin näkyi pieni kyynel simäkulmassa, sitten se valui poskea alas. Hänen kasvoilleen levisi itkuinen ilme. Aivan kuin lapselle, joka on luullut eksyneensä ostoskeskukseen ikiajoiksi ja joutuneensa eroon äidistään. Simo alkoi itkeä. Hän itki Tomin olkapäätä vasten, kunnes itkun seasta alkoi kuulua tuskaisiakin ääniä. Äkkiä Simo kaatui maahan, ja alkoi kouristella: Viinakramppi! Tomi kantoi aina lääkärintakkinsa taskussa lääkettä kramppeihin, ja laittoi kätensä taskuun. "Perkeleen karvakädet tyhjensivät taskut!", kirosi Tomi. Hänen käteensä sattui kuitenkin yksi pilleri, josta hän tiesi, ettei se ollut kramppeihin.

"Avaa suu ja yritä niellä tämä." Tomi laittoi valkean Ferrarin merkillä leimatun pillerin Simon suuhun."Kohta se alkaa vaikuttamaan, eikä ole enää mitään hätää." Pian puliukon pupillit kasvoivatkin kananmunan kokoisiksi, ja häneen alkoi tulla eloa. Simo alkoi horista: "Sano vielä kerran se hätää. Se on niin kaunis sana, noin niinkuin väreiltään." Tomi toisti sanan, mutta alkoi heti sen jälkeen raahata ekstaasipöllyssä olevaa Simoa kohti poliisilaitosta.

Tomi sai nopeasti Vanin takaovet auki ja he näkivätkin Simon kanssa, että auto oli suuntaamassa pois kaupungista. Varmaankin Helsinkiin, mietti Tomi. Hän oli katsonut juuri edellisenä iltana westernejä myöhään yölle ja hänellä oli tuoreessa muistissa, miten liikkuvasta junasta hypätään. Pitää vaan ponnistaa kovasti junan kulkusuuntaa päinvastaiseen suuntaan ja maahan tulon jälkeen piti alkaa heti juosta junan suuntaan. Tällöin pitäisi välttyä pahimmilta vammoilta. Muutamat ukemit vielä Chackie Chan -leffoista ja vapauden pitäisi olla taattu.

Tomi valmistautui huolella hyppyyn ja ohjeisti parhaan kykynsä mukaan myös Simon hyppäämään autosta. Simolla tosin tuntui alkavan olla sellainen krapula, että hyvä että mies pääsi jaloilleen. Tomi ei nyt jaksanut välittää Simon tulevaisuudesta. Tuskin terroristit häntä edes haluaisivat ottaa mukaansa. Päästäisivät varmaan pois sen jälkeen kun ovat kiduttaneet.

Tomi kävi päänsä sisällä taistelua. Hypätäkö vai ei autosta, joka liikkui. Vaarana olil, että pako huomattaisiin ja, että menisi luita poikki. Muutama luu oli kuitenkin pienempi hinta, kuin se, jota terroristit häneltä halusivat. Tomi kävi vielä kerran mielessään läpi toimintasuunnitelman hyppyä varten, otti käsiä heilauttamalla lisää vauhtia hypylleen ja hyppäsi. Jalkoihin sattui, kun ne koskivat maahan ja pienille kävelykengillä oli helvettiä juosta. Mutta kuitenkin hän oli selvinnyt! Voitonriemussaan hän ei huomannut, että edellä kulkeva Chevrolet oli pysähtynyt, ja hän törmäsi sen takapuskuriin ja hänen polvissaan tuntui kipu, kuin hänellä olisi suonissaan virrannut suolahappoa ja se alkaa syövyttämään hänen lihaksiaan. Samalla kun Tomi keräili itseään, kiipeili Simo kaikessa rauhassa ulos auton perästä.

Nyt kun molemmat olivat jalkeilla, suunnistivat he tien vieressä olevaan pusikkoon. Matkalla juostessaan Simolta pääsi vetelä krapulapaska housuun.

Kaikki varmasti tuntevat tai ainakin tietävät jonkun erittäin huomionkipeän ihmisen. Jonkun, jolle äiti ei olekaan antanut lapsena hyvänyönsuukkoa, eikä kehunut kun pikku Tellukka osaa ampua kumilenkillä joulukuusesta koristeita alas. Tällaiset ihmiset takaavat toisinaan viihteellisyyden tilanteessa kuin tilanteessa, mutta toisinaan myötähäpeä voittaa viihtymisen.

Edellämainitun kaltaisista ihmisistä yritetään mediassa tehdä välillä ja koko ajan jonkinlaisia sankareita ja esikuvia Suomen kansalle. Vituttaa aina, kun televisiosta pyörähtää käyntiin mainos: "Haemme uuddelle, kaikkien aikojen parhaalle Bikproter tuotantokaudelle taas uusia, persoonallisia ja viihdyttäviä kasvoja kilpailemaan 50 000 eurosta!" Oikea mainoksen sanomahan on: "Haluatko huomiota ja mahdollisimman tulla vuoden Suomen turhimmaksi julkkikseksi. Saat olla TV-yhtiön kustannuksella eristettynä viinanhuuruiseen taloon, jossa voi vaikka lohjeta pillua/munaakin. Mikä parasta, jokainen Suomen kansalainen seuraa sinua päivittäin televisiosta ja iltapäivälehtien otsikoista. Joku saa vähän rahaakin, mutta suurin osa saa tyytyä nolaamaan itsensä ilmaiseksi. Tarvitaan myös kiintiöhomo ja -neekeri mukaan."

Sitten kun ohjelma pyörähtää käyntiin, on se valtakunnan tärkein asia, ainakin jos katsoo paskalehtien otsikoita "BB-Sirkka kusi BB-uima-altaaseen BB-talon BB-pihassa, Idols-Keijo paheksuu Idols-nuuska huulessaan." VITTU!

Ja viimeisenä. Kaikissa meissä on hiukan sitä huomiota kaipaavaa mediahuoraa, joka kävelee vaikka "sattumalta" uutislähetystä tekevien kameroiden ohi saadakseen oman sekunnin murto-osansa ruudussa. Sitä samaa on, rakkaat pallukkaiseni, teissäkin. Ja vaikkei sitä aivan heti yli-ihmisestä uskoisi, myös minussakin. Olen vain liian kiinnostava ja persoonallinen (lue alkoholisti) lähteäkseni pikproteriin. Mutta tästä samasta syystä ehkä kirjoittelen näitä helvetin tekstejä tänne teinihelvettiin, jossa BB-Niko on pikkurilleineen kuin kuningas ja valtikka.

- Huomionkipeä ja huomionkipeistä kipeäksi äityvä Oronen

PS: Kommatkaa mua!!11!
PPS: Kirjoittaja ei ota vastuuta kirjoittamastaan tai mielipiteistään, mutta universaali totuus on, että Big Brother ja Idols ovat paskoja ohjelmaformaatteja.

Simo oli joskus kuullut, että tällaiset autot syövät niin paljon bensaa, että tankista kuuluu koko ajan ryystävä ääni. Hän painoi korvansa auton seinää vasten sille kohdalle, missä oletti tankin olevan, mutta ei kuullut mitään erikoista. Päähän sattui. Oli pahin kanuuna mies muistiin. Oikeastaan tosin ensimmäinen viiteen vuoteen. Simo tärisi. Hän ei tajunnut paljon mistään mitään. Miten vitussa hän täällä oli. Joku sanoi hänen nimeään. Tomihan se siinä, vanha puoskari.

"Misshäsh vitusha me ollaan?" Kysyi Simo.
Tomi näytti hiukan vaivaantuneelta, mutta sitten hänen kasvoilleen tuli sellainen ilme, kuin lapsen, joka on varastanut naapurin omenat ja naapurin tullessa valittelemaan asiaa istuu juuri omenalaatikon päällä ja päättää näyttää laatikon sisällön. "Olemme Libyalaisten terroristien kyydissä. Olen ostanut heiltä jo jonkin aikaa amfetamiinia ja myynyt sitä alkoholisteille asiakkailleni. Nyt kuitenkin on täytynyt olla jonkin aikaa myymättä, koska poliisi on alkanut ilmeisesti päästä vihille toimistani. Niinpä minun piti kieltäytyä seuraavan lastin ostamisesta, mutta se ei näille kavereille käynyt."
"Voi vitthu!" Siinä kaikki, mitä Simon krapulainen pää keksi tähän vastaukseksi.

Autossa ei ollut ikkunoita ja ovenkahvat oli revitty irti. Hulkko tutkiskeli juuri mahdollisuuksiaan saada takaovi auki. "Perkele, kun olisi edes puukko tai jotain. Onko sulla puukkoa Simo?" "Ei."
Simo alkoi kaivella taskujaan. Makkaranpätkä. Vähän päästään homeinen, mutta varmasti muuten aivan syötävä. Simo otti taskustaan Leathermanin, jonka oli jokin viikko sitten löytänyt ja veisti homeisen palan pois makkarasta. Samalla Tomi luovutti oven kanssa ja kääntyi takaisin Simoon. Hän oli kuin halolla lyöty, kun näki Simon veistelevän makkaraa Letukalla. Tomi nappasi työkalun sanomatta mitään ja alkoi ruuvailla ovipahveja irti. Pian takaovi olikin pellit paljaana, kuin kyykkypaskalla pakkasaamussa, mietti Simo naureskellen omalle nokkeluudelleen.

Simo alkoi heräillä. Kauankohan olen nukkunut, hän mietti. Hän huomasi haistavansa tuttua itämaista tuoksua. Onkohan Jeesus täällä vieläkin? Missäköhän muuten tämä äsken mainittu täällä edes on? Silmät eivät toimi, näkyy vain epämääräistä usvaa, hallitsevana värinä kirkas valkoinen. Simo pohti, josko hän olisi joutunut jo näin nuorella iällä taivaaseen, vaikkei ollutkaan elänyt kovin moitteettomasti. Jos Jeesus olikin hakemassa häntä mukaansa ennen krapulakeijua. Mitäköhän sille muuten kuuluu? Miksi se ei pelastanut häntä vartijoilta? Kuuluu kova kolahdus. Jotain putosi. Huutoa. Huuto on outoa kieltä ja vihaista. Jeesus tuskin huutaisi kenellekkään tuolla tavalla. Kenelleköhän siellä huudetaan? Joku lähestyy.

Simo avasi uudelleen silmänsä, jotka alkoivat jo toimia hiukan paremmin. Olikohan se Jeesus. Tuoksu ainakin vahvistui. Tämä ei kyllä ollut tuoksua. Se oli lemua. Eikö Jeesus ollut oppinut vielä ajan tavoille ja käynyt suihkussa? Oliko Jeesuksella viimeksi jalassaana maihinnousukengät? Simo nosti katsettaan hiukan ja näki edessään jotain mustaa. Pian hän tajusi katsovansa aseen piippuun. Aseella oli ilmeisesti ammuttukin, koska sen piipussa näkyi ruutijäämiä, mietti Simo. Ase oli Kalashnikov, sen Simo tunnisti James Bond -leffoista. Miksi Jeesuksella olisi ase mukana? Ehkä siksi, ettei tämä itämaan mies ollutkaan Jeesus, vaan libyalainen terroristi Al Maha Mufasa.

Hulkko näkyi olevan omalla tuolillaan vapaana, mutta tarkoin vartioituna. Nyt Simo huomasi vasta armottoman päänsäryn. Häntä oksetti. Vatsan sisältö ei selvästikään viihtynyt Simossa, vaan Mufasan maastokuvioidut housut saivat lämpimän, kellertävän, tervehdyksen Simon vatsalaukulta. Tästäkös alkoi kauhea papatus asemiesten kesken. Simosta tässä selvästi puhuttiin, mutta mitään selvää ei saanut. Lopulta Simon lähellä ollut Al Maha tyytyi ampumisen sijasta sylkemään Simoa kasvoille. Tämän jälkeen terroristi meni siivoamaan housujaan nurkasta löytyvän lavuaarin luokse.

Kun miehen housut olivat sen verran puhtaat, että oksennut oli enää hieman haalemman vihreä läiskä housuissa, laittoivat miehet rynnäkkökiväärinsä isoon kassiin ja ottivat tilalle äänenvaimennetut pistoolit. Niitä Simo ei muistanut Bondeissa nähneensä. Miehet vetivät päälleen valkoiset lääkärinkaavut, pakottivat Simon ja Tomi Hulkon ylös ja lähtivät viemään heitä käytävää hissille ja aina alakerran virkailijan ohi isoon Chevy vaniin. Simo ja Tomi heitettiin takatilaan ja miehet menivät etupenkille. Auto hörähti käyntiin ja lähti liikkeelle.

Tuoksu lähti tietysti Jeesuksesta. Olihan hän lähi-idän asukki, vaikka kuolleena oli 2000 vuotta ollutkin. Taivaassa hän kuitenkin eli edelleen, kuten oli tottunut elässään.

Simoa alkoi kyllästyttää ajan pysähtyminen. Hän muisti, että oli menossa tapaamaan luottolääkäriään Tomi Hulkkoa, ja että hänellä oli verenhimoinen krapulakeiju kintereillään. Simo riuhtaisi itsensä irti Jeesuksen otteesta ja tiuskaisi: "Joshsulla ei oo mitää oikeeta asiaa, niin painu helvettiin. Tai taivaasheen tai mihin vittuun ny meetkään!" Jeesus ei tästä närkästynyt, vaan katsoi edelleen Simoon ja hymyili.

Hetkessä Jeesus oli kuitenkin, kuin toinen mies. Hänen silmiinsä syttyi punainen palo ja hänen vaattensa alkoivat näyttää pikemminkin punaisilta, kuin valkoisilta. Jeesus kasvoi hiukan, vai leijuiko hän ilmassa, sitä Simo ei hädissään osannut arvioida. Jeesus kohotti kätensä nyrkkiin ja iski sen Simon rinnasta läpi. Simo kuuli, kuinka hänen rintalastansa rusahti pyhän käden läpäistessä sen. Jeesus piti kätensä Simon rinnan sisällä, ja huusi: "Minä käsken sinut, viinaperkeleen, komentamaan kätyrisi pois tämän karitsan kimpusta!" Tämän sanottuaan Jeesus veti kätensä ulos. Simo pyörtyi. Jeesus raahasi tajuttomana makaavan pahanhajuisen nyytin takaisin vartijoiden otteeseen ja katosi.

"Nyt se sammui" totesi vartijoista isompi. Mies oli vetänyt aivan veteläksi vartijoiden otteessa, ja oli nyt paljon raskaampi kannatellakin. Onneksi oltiin jo neljännen kerroksen kohdalla ja Hulkon vastaanotto oli viidennessä. Hissi kilahti ja vartijat veivät Simon oikean oven taakse odottamaan ja kävivät ilmoittamassa asiansa.

Aika oli pysähtynyt, siitä ei ollut enää epäilystäkään. Mikään Simon ympärillä ei enää liikkunut. Vain hän itse tuntui olevan liikkeessä. Hän eli omaa elämäänsä nyt sekunti kerrallaan samalla, kun muiden ajasta ei kulunut sekuntiakaan. Hän mietti, että jos tätä kestäisi vuosia, vanhenisiko hän tuon silmänräpäyksen aikana silloin vuosia. Tarvitsiko hän tällä hetkellä ruokaa tai juomaa? Pääsisikö hän edes ulos hissistä? Vartijat olivat kuitenkin, kuin suolapatsaita, se oli hyvä juttu.

Simo kiemurteli itsensä irti jäykistyneiden miesten otteesta, ja hoippui humalaisin askelin kohti hissin nappipaneelia, jotta voisi soittaa hätäkelloa. Todettuaan kellon turhaksi hän alkoi jutella vartijoille:
"Teki shiinää ootte olevinanne, HÄH! Ette te meikäläishelle pärjjää, ku mä pysäytän ajan!"
"Mulla on vitthuu krpulakeijju apuna, NI!"
"Ja tee shinäkin käkkäräpää mulle yksh pitakepappi, tai syötän sullle sun kivekset."
Pian Simo huomasi, että hissiin oli ilmestynyt tosiaan yksi ihminen lisää, joka ei varmasti ollut siinä silloin, kun aika pysähtyi. Miehellä oli mustat kiharat hiukset, suun ympärillä partaa ja iho oli hiukan tumma. Asunaan hänellä oli jonkinlainen lähi-idän kansallispuku kaapuineen ja rätteineen.
"Mishtäs sä siihen tupsahdit? Ootko sä joku vitun Jeesus?" Simo kuulusteli tulijalta.

Tämä karvakätinen kebab-kokin näköinen herra vain hymyili ja katsoi Simoon jonkin aikaa. Sitten hän avasi suunsa:
"Sepä minä hyvinkin olen. Jeesus todentotta. Tulin sinun avuksesi isäni kirkkauden valtakunnasta. Sillä katso, vaikka sinusta elämäsi onkin vähäpätöisen tuntuista, on isälläni sinulle vielä varattu tehtävää tässä maailmassa."
Simo katsoi harmaansameat silmät killillään niin suoraan Jeesukseen, kuin vain pystyi. Simo ei pystynyt sanomaan mitään. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvitsekaan sanoa mitään. Tuo Jeesukseksi esittäytynyt mies kyllä tiesi mitä hän aikoi sanoa. Jeesus tuli Simon luo, ja laski kätensä tämän olkapäälle lempeästi hymyillen.

Simon valtasi lämmin tunne. Hän oli onnellinen, kuin hyvässä unessa. Hän lensi, eikä mikään saisi häntä putoamaan takaisin ihmisten keskuuteen. Hän katsoi syvälle Jeesuksen tummanruskeisiin silmiin ja haistoi vahvan itämaisen tuoksun.

Vartijat veivät Simo-poloista kohti takahuonetta ja varmaa krapulassa kuolemista kohti. Simopa ei jäänyt neuvottomaksi, vaan kutsui yliluonnollisen ystävänsä apuun. Mutta mitä nyt? Krapulakeijua ei näkyntkään missään! Tällä hädän hetkellä, jolloin sitä olisi oikeasti tarvittu pelastamaan miespolo omalta mielikuvitukseltaan, sitä ei ollutkaan enää missään.

Simo huusi, potki ja raivosi. Hän ei halunnut mennä takahuoneeseen, hän ei halunnut odottaa poliisia, hän ei halunnut mennä putkaan, hän ei halunnut nukkumaan. Simo tahtoi nähdä Hulkon nyt! Vaikka Simo oli kännissä, kuin silakka viskipullossa, hän ei silti ollut tyhmä. Hän kehitti juonen, jolla onnistui ainakin viivyttämään laitokselle lähtöä, ja pääsisi näkemään ystävänsä ja ihmiskehon oikut tuntevan Tomin.

Simo oli toki ennenkin ollut putkassa, ja joskus niinkin huonossa hapessa, että yö oli tullut vietettyä sairaalan pedillä. Siihen hän nytkin vetosi. Hän lausui vartjoille, että hehän voivat aivan yhtä hyvin poliisia odotellessa käydä arvioituttamassa hänet Hulkolla, jotta poliisin ei sitten tarvitse kuin kärrätä hänet pahnoille koisimaan. Vartijat nielaisivat syötin syvälle kiduksiinsa, ja lähtivät retuuttamaan Simoa kohti hissiä. Matkalla Simo oli näkevinään ikkunan takana vilauksen violettia saparoa.

Hissimatka tuntui ikuisuudelta. Simo laski kerroksia, jotka lipuivat ohi hiljalleen. Mitä ylemmäs he pääsivät, sitä hitaammin aika tuntui kulkevan. Yhtäkkiä aika kirjaimellisesti pysähtyi. Simo alkoi ensin ihmetellä, kun hissin numerot eivät enää vaihtuneet. Vai olivatko he jo perillä? Jos he olivat perillä niin miksievät ovet auenneet. Mikseivät vartijat ihmetelleet sitä, etteivät ovet auenneet? Vartijat. Ne eivät muuten enää puristaneet Simoa. Hän vain roikkui vartijoiden varassa, mutta ne eivät varsinaisesti tuntuneet tekevän mitään. Aika oli pysähtynyt. Niin tolkuttomalta, kuin se Simonkin mielestä tuntui, niin pakko se oli uskoa.

Simon oli vältettävä krapulaa viimeiseen asti. Jos hän sammuisi, hänellä olisi varmasti krapula, eikä hän siis heräisi todennäköisesti ollenkaan. Simo yritti pysyä väkisin hereillä. Vaikka kello oli vasta vähän yli kolmen iltapäivällä, oli hereillä pysyminen melkoisen ponnistelun takana tukkihumalassa olevalle puliukolle.

Simon onnistuikin pysyä vaivoin hereillä. Ihmiset katsoivat jatkuvasti hieman oudoksuen tuota resuista näkyä, joka välillä löi itseään avokämmenellä poskelle pysyäkseen hereillä. Simo tiesi kyllä mihin mennä. Tuo mies oli monet kerrat jo aikaisemmin pelastanut hänet mistä lie juoppohulluuskohtauksista ja deliriumeista. Nyt vaiva oli tosin toisenlainen: taruolento uhkasi päästää miespolosta ilmat pihalle, kun tältä loppuu juomakunto kesken! Simo käveli horjuvin askelin tamperelaisessa sateessa ja otti välillä pienen hörpyn Koskenkorvaa, jottei vain krapula iskisi.

Lopulta hän oli perillä. Hulkon Tomi oli lääkäri ja hyvä mies. Hän teki ilmaiseksi vapaa-ajallaan keikkoja eri aa-kehoille ja oli tullut Simolle tämän alkoholinhuuruisen matkan varrenlla tutuksi kuin oma veli. Tomi Hulkko oli itsekin ollut vuoden rännissä sen jälkeen kun hänen ainoa sukulaisensa, äitinsä kuoli. Sittemmin hän pääsi viinapirusta eroon juuri niiden järjestöjen tuen avulla, joille hän nyt osoitti kiitollisuuttaan tarjoamalla palveluksiaan.

Siinä Simo seisoi. Yksityisen lääkäriaseman vastaanotolla. Märkänä, surkean näköisenä, väsyneenä ja humalassa hoippuen. Hänen silmänsä eivät oikein suostuneet enää tarkentamaan kunnolla mihinkään, vaan ne pyörivät ympyrää, kuin kärpäset lampun ympärillä. Simo raahautui tiskille, ja onnistui mainitsemaan Hulkon nimen virkailijalle. Sitten häneltä tulikin oksennus.

Kaiken laisia laitapuolen kulkijoita Hulkolle neiti Kupu oli uransa aikana ohjannut, mutta yleensä he olivat selvin päin (se oli Hulkon vaatimus) eivätkä nyt ainakaan oksennelleet tiskille! Neiti Kupu tyrmistyi mitä enimmissä määrin saadessaan Simon päivän aikana nauttimat nesteet syliinsä vatsahapoilla kyllästettynä. Hän kutsui vartijat, ja samassa paikalle ryntäsikin lääkäriasemalla vartiovuorossa olleet vartijat. He nappasivat Simoa käsistä ja lähtivät viemään takahuoneeseen, aikeinaan luovuttaa tämä poliisin juoppoputkaan.

Tänään on siis itsenäisyyspäivä, ja kaikki juhlivat täysin rinnoin ja hulvattomasti katsomalla televisiosta, kun maan kerma juhlii. Mikä olisikaan sen parempi tapa kunnioittaa 91 vuotiasta maatamme. Vähän niinkuin Joulupukin kuuma linja jouluna.

Itsenäisyyttämme varten kuoli monta hyvää miestä. Vielä enemmän tosin kuoli veli neuvostoliittolaisia, joten hyvä näin. Siellä meidän isoisämme tarpoivat polvia myöten mudassa ja lumessa, jotta heidän jälkipolvensa saisivat sitten antaa perseensä levitä katsellen sinisävyistä ruutua ja kirjoittaen "IhQ" jollekin helvetin rumalle kaverinsa kuvalle.

Jos siihen aikaan olisi Suomessa ollut samanlainen vässykkäkulttuuri kuin nyt, kumartaisimme varmaan vieläkin Leniniä. Tämän päivän pullamössöarmeijan pieksisi varmasti Monakonkin olematon armeija.

Näin itsenäisyyspäivänä lienee paikallaan miettiä, mikä tekee suomalaisista suomalaisia. Miksi emme ole kuten pikkusormi pystyssä perseen perässä kuolaavat länsinaapurimme tai kuten sivistymättömät naapurimme? Miksi meillä on Patria ja Children of Bodom, kun Venäjällä on joku helvetin T.A.T.U. ja ruotsalaiset eivät tunnu edes uskovan aseelliseen maanpuolustukseen (onhan siinä Suomi välissä).

Uskon, että suomalainen identiteetti löytyy saunasta ja kossusta. Kun kansa on tarpeeksi hullua rääkkäämään itseään 100 asteisessa kopissa ja rankomaan vielä nestehukkaista kehoaan väkevällä alkoholilla, on se tarpeeksi omituista myös keksimään hyvät kumisaappaat, oranssit sakset ja kumisaappaiden nimellä kulkevan kannettavan puhelimen.

- Itse omassa maassaan itsepäisesti ja muiden itsenäisten kanssa asuva Oronen

PS.

iiiiiiiiiiiiiiiiii. . . . . . iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiiiiiii. . . . . . iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiiiiiii. . . . . . iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii



iiiiiiiiiiiiiiiiii. . . . . . iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiiiiiii. . . . . . iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiiiiiii. . . . . . iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii