Minäkö heille olen surua tuottanut, kun vain katselen täältä kaukaa,
enkä tule, vaikka he odottavat niin kovasti, että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.
Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa, pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa, ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille, Taivaan, Isä, etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on Luojalleen,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä, miten tuulen mukana hänen poskea silittää saan.
Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärillä tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme, löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä, jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä, Taivaan Isä,
joko pian pääsen omaan kotiin?”