IRC-Galleria

200 kommenttia, ja toistasataa liimapiiskaa vihaisena.

Näyttää vahvasti siltä, että merkintäni todellakin teki tehtävänsä.

Kirjoittamani artikkeli oli 'vääristelevä', 'mauton' sekä 'turha'. Sitä samaa ovat kaikki genresodat. Tarkoitus on vain vetää homma yli, ja saada toiset todellakin raivostumaan. Siltä osin minulla onkin voittajafiilis. Merkinnän aiheuttamissa komplikaatioissa tulikin sitten hieman turpiin.

Arvostan musiikkianne, mutten osaa arvostaa teitä. Teillä todellakin on asennetta, ja on hienoa nähdä, miten sitkein hampain te pidätte kiinni pitäsmästänne.

Niin mekin teemme... tai ainakin yritämme parhaamme mukaan.

Elokuvan teossa ei katkennut ainuttakaan niskanikamaa

Tuhkasieni

Hienoa nähdä, että kolmella tyypillä pääsee samoihin kikseihin kun keikalla <3

Mättöä luvassa 13.3.2009 by Relentless Barricade, kokoonpanolla:

Basso/laulu: Aku Eerola (Acoustic)
Komppikitara: Raine Laaksonen (Karmacoma)
Leadkitara: Kalle Lukkala (Tuhkasieni)
Rummut: Kompuuter

Nöyryytyksen päivä lähenee...

Listen to your music, dress up like the fashion says, but why do you have to be such a fucking teen?

Relentless Barricade ... Best Band in the World ... Indeed

The Offspring oli ensimmäinen yhtye jota aloin diggailemaan kunnolla. Isä osti minulle kirpputorilta Offspringin albumin nimeltä "Ixnay on the Hombre". Musiikki upposi luihin ja ytimiin. Kaikki poppipunkki ei kuitenkaan uponnut. The Offspring onkin niitä harvoja "teinipunk" -bändejä, joita pystyn kuuntelemaan. Vuosien varrella raskaampi musiikki alkoi kuulostaa paremmalta korvaan.

Children of bodom on niitä bändejä, jotka ovat lyöneet laudalta. Kuultuani bodomin purkkahitit "Needlet 24/7" sekä "Sixpounder", oli pakko haalia käsiin koko muukin tuotanto. Sonata Arctica -kausi oli lyhyt mutta ytimekäs. Tuli hankittua paitaa sun toista. Innostus kuitenkin laantui noin vuoden kuuntelemisen jälkeen. Bodomin ja Sonatan aikakautta voi luonnehtia "hevarikaudeksi" (tiedättehän, mustat pitkät rasvaiset hiukset, bändipaidat, skeittikengät jotka päällystetty ilmastointiteipillä jne.).

Nu Metal tuli seuraavana. Tuo muodista hiljalleen kadonnut massagenre. Yhtyeet kuten Korn, System of a Down sekä Slipknot (joka muuten ei ole 'nu metal' -yhtye) olivat erittäin kova sana. Näiltä bändeiltä tuli hankittua jokunen albumikin. Etenkin Korn ja Slipknot olivat jatkuvassa soitannossa.

Pian harvinaisemmat bändit alkoivat kiinnostamaan. Kuuntelin kymmeniä bändejä, lähinnä metallia. Genret laidahtelivat industrial metallista aina progressiiviseen. Samoihin aikoihin tuli hankittua koko Disturbedin tuotanto.

Rässikausi alkoi Sepulturasta, joka myös löi itsensä läpi suureen soitantoon. Pian mukaan astuivat legendaarisimmat thrash metal yhtyeet, kuten Testament, Slayer, Anthrax, Kreator ym. Metallica sekä Panterakin tulivat myöhemmin kuvioihin.
Samaan kauteen voisi liittää Cannibal Corpsen, joka myös oli suuressa soitossa. Ja kyllä kuulostaa nykyäänkin hyvältä.

Ramones Anthologyn käsiini haalittuani punk rock alkoi kiinnostamaan. Punk itsessään ei ole koskaan iskenyt. Sexpistols on kenties hirveintä musiikkia mitä tähän maanpäälle on tehty. Tosin, arvostusta heitäkin kohtaan löytyy ;)

Killswitch Engage on taas niitä bändejä, joille täytyy nostaa hattua. KsE on ollut vuodenverran lähes katkuvassa soitannossa, eikä kyllästymisen merkkejä näy. Killswitch johdatteli minut myös toisen mahtavan metalcore -yhtyeen luokse, As I Lay Dying, joka räjäytti tajunnan. Mielestäni metalcore itse genrenä on aliarvostettu, vaikka musiikki itsessään ei eroa suuresti esim. 'äijä-metallista'. Tekevätkö emotionaaliset lyriikat musiikista huonompaa? Varsinkin jos bändillä on sama meininki/asenne kun metallicalla aikoinaan.

___
Niin, tällä kirjoituksella pyrin välttämään mahdolliset ennakkoluulot, jotka perustuvat vain "Last.fm" lukeviin listoihin.