Ihmisenä olemisen suurimpia kirouksia on omata tarpeeksi tietoisuutta ymmärtääkseen, mitä ei voi saavuttaa. Katsoa tähtiin ja ymmärtää, miten saavuttamattomia ne ovat, miten suuri osa universumin ihmeistä jää meiltä ikuisesti näkemättä.
Tai ihailla toista ihmistä joka on yhtä saavuttamaton kuin nuo tähdet, kuvitella millaista elämä voisi olla jos vain...
Siinä on syy miksi meillä on pahiksia, väitän. Se on tuo tunne, tuo mielen nyrjäyttävä ymmärryksen hetki joka - jos ei aja itsemurhaan - saa miehen kasvattamaan pitkät viikset ja pujoparran, ja kanniskelemaan keilapallon muotoista pommia jossa on pääkallon kuva. Tuo tunne joka ajaa naisen käkättämään hullusti ja rakentamaan mökkinsä piparkakusta. Joka saa lapsen kasvamaan aikuiseksi kannibaalimurhaajaksi, ja taidemaalarin ryhtymään pelätyksi ja vihatuksi valtakunnankansleriksi.
Tietysti... Viisas kääntää katseensa siitä mitä ei voi saada, siihen mitä hän voi saada ja mitä hänellä jo on, eikä kuuntele hulluuden kutsua.
Minä tiedän tämän, minun täytyy tietää koska kirjoitan näitä sanoja, mutta välillä on niin vaikea pitää viisaat opetukset mielessä. Viikset tahtovat kuin huomaamatta kasvaa pahismaisiin pituuksiin, hullu nauru kumpuaa kutsumatta kurkusta, ja alkaa tehdä mieli rakennella tuomiopäivän laittteita joilla piinata ja kiristää kansakuntia.
Toisaalta, en kuitenkaan vaihtaisi tätä hulluutta pois, koska juuri nämä kateuden, kaihon ja riittämättömyyden tunteet ovat minulle se voima, joka on ajanut minut kirjoittamaan. Kun tämä maailma ei riitä, kudon sanoilla toisia maailmoja joissa kaikki on mahdollista. Ja ehkä joskus muut kaltaiseni löytävät maailmoistani suojapaikan, kuten minä olen löytänyt niin monista muista fiktiivisistä maailmoista. Ja ehkä se vuorostaan innostaa muita punomaan fiktiota.
Parempi sekin kuin sitoa naisia junaraiteelle ja pyrkiä valloittamaan maailma kuolemansäteillä uhaten.