IRC-Galleria

Quatermass

Quatermass

This is not a beak, my lovely child. It is a claw! For I am the finger!

Selaa blogimerkintöjä

"Tee ite parempi."Perjantai 09.07.2010 04:07

Käytiin eilen Meerin kanssa Kiasmassa. Käytän Kiasmaa yleensä esimerkkinä jupistessani nykytaiteen(tai ihmisten taidekäsityksen) rappiotilasta, siitä huolimatta etten ollut sinne vielä jalallanikaan astunut aiemmin. Joten kaipa se oli korkea aika käydä.

Ennen kuin alan jupisemaan kunnolla, selitän pari seikkaa. Minä en inhoa nykytaidetta, vaikka monet läheiseni ovat luultavasti saaneet juuri sellaisen kuvan. Se johtunee siitä että minä en myöskään korota sitä millekään jalustalle vain sillä perusteella että joku nimittää sitä taiteeksi. Se on taidetta siinä vaiheessa kun se tuntuu minusta siltä.

Turvat kiinni ja antakaa jatkaa. Sekään ei vielä tee siitä muun maailman silmissä sen taiteellisempaa. Jokainen määrittelee itse mitä pitää taiteellisena elämyksenä ja mitä ei, ja siihen ei pitäisi vaikuttaa sen, onko kyseessä kankaalle räiskittyjä maalituhruja taidenäyttelyn juhlapaikalla, vai joku yksittäinen ruutu Aku Ankan taskukirjasta. Taiteelliselta arvoltaan nuo esimerkit ovat ihan samalla tasolla, molemmat voivat olla joillekin ihmisille taidetta.

Taiteellista arvoa ei pysty mittaamaan. Tietysti sen voisi yrittää laskea niin, että kuinka moni ihminen pitää teosta taiteena. Mutta useimmat ihmiset ovat valmiita pitämään taiteena mitä tahansa joka on laitettu esille näyttelyyn ja jota baskeripäiset taiteentuntijat ylistävät, tuollainen mittaus ei olisi kovin rehellinen.

Joten leikataanpa se Aku Ankan ruutu irti paperista, piirretään hahmolle kuulakärkikynällä sarvet päähän ja tuikataan Kiasman näyttelyyn. Vaikkapa niin että tuo pikkuinen ruutu on yksinään keskellä valkoista seinää. Voisin lyödä rahaa vetoa että ihmiset olisivat valmiita ylistämään sitä, ja löytämään siitä syvällistä tarkoitusta.

Tajuatteko?



Eteenpäin. Kiasma on kuitenkin hieno paikka. Siellä on eri ihmisten mielikuvituksista lähtöisin olevia teoksia, joten on luonnollista että välillä tulee jotain mistä minäkin pidän. Sellaista mistä pitäisin yhtä paljon vaikka se löytyisi jostain muualta, koska taide ei tarvitse ympärilleen taidemuseota erottuakseen.
Mutta siinä on taas kyse siitä mistä henkilökohtaisesti tykkään. Ne teokset ovat silloin taiteellisia ja hienoja minun silmissäni, mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla.

Käsittelen nyt vain niitä teoksia joista tykkäsin. Jotkut toiset olivat ihan kivoja, joistakin taas on pelkkää huonoa sanottavaa. Ne eivät puhutelleet minua, mutta varmasti jotakuta toista.

Ensimmäinen kohde joka pysäytti ihailemaan oli Jussi Kiven kokoelma Fire & Rescue Museum, väestönsuojeluaiheinen kokoelma vanhoja julisteita, palosammuttimia ja muuta hienoa krääsää. Sellaisesta minä pidän, enkä voinut olla ajattelematta että tuo kokoelma oli niin kaukana nykytaiteesta kuin voi olla. Kyllä, siitäkin huolimatta että joku haluaisi nimittää sitä tilataideteokseksi. Esineiden järjestys tai asettelu ei kiinnostanut, vaan jokainen esine itsessään oli minulle kuin taideteos.

Tylsät kohteet ovat haihtuneet muistista, seuraavaksi muistan lapsenomaisen riemun kun tulimme Jacob Dahlgrenin hullun nauhateoksen luo. Katosta roikkui tiheään värikkäitä nauhoja joiden sekaan saattoi sukeltaa ja kadota. Teos herätti oitis ninjavaistoni, ja pidin itseäni näkymättömänä kun vilistin nauhojen seassa ja yritin yllättää Meerin, mutta hän onnistuikin hiippailemaan minun taakseni joka kerta. Ninjan ylpeyteni kärsi.
Tosi kiva teos siis, vaikka ei minulle ollutkaan mitenkään taiteellinen.

Mutta tämän jälkeen tuli ensimmäinen teos josta todella tykkäsin, nimittäin Johanna Lecklinin Story Café.
"Story Café on kahvila, jossa kupin kahvia saa kertomalla taiteilijalle tarinan. Johanna Lecklin on pitänyt kahvilaa ja taltioinut asiakkaidensa kertomuksia useissa Euroopan kaupungeissa."

Ah! Itse teos koostui sohvista ja vanhanaikaisista televisioista joissa pyöri kahvin ääressä haastateltujen ihmisten kertomuksia. Katsoimme yhden television annin loppuun.
Idea teoksen takana on minusta paljon kiinnostavampi kuin itse toteutus. Toivoisin että tuollaisia tarinakahvilatempauksia järjestettäisiin enemmän. Kuka tietää, ehkä itse joskus järjestän sellaisen, ja kiitos siitä kuuluu Lecklinin teokselle. Tällä tavalla taide vaikuttaa ja saa aikaan asioita.

En löytänyt Kiasman sivuilta tietoa Rauha-salin teoksesta, enkä muista taiteilijan nimeä. Siellä oli ikkunaruutuja peittävistä paperiarkeista koostuva teos johon vierailijat saivat osallistua. Haluamastaan kohdasta sai ottaa paperiarkin ja muodostaa siihen kuvan reikiä tökkämällä.
Tämänkaltaisesta taiteesta minä pidän. Aloin tekemään keijua ikkunan vasempaan laitaan, mutta en osaa yhtään, joten se luultavasti näyttää rumalta pirulta.

Joten. Koko Kiasman näyttelystä löytyi siis peräti neljä kohdetta joista pidin. Erityisesti Fire & Rescue Museum ja Story Café olivat vielä inspiroivia.
En tiedä mitä kriitikot ja taiteentuntijat näistä tykkäävät, eikä kiinnostakaan. Itse en löydä niistä mitään sellaista miksi kaikkien täytyisi ehdottomasti tykätä niistä ja julistaa taiteeksi, tiedän vain että itse pidän. Se riittää.

Mutta taideilmapiiri haisee silti ummehtuneelle. Edelleen liian moni määrittelee taiteen sen mukaan mitä "asiantuntijat" sanovat, tai mikä on sattunut pääsemään näyttelyyn. Vaan eiköhän se riitä aikaa myöten raikastu, kun nuoret taiteilijat kyseenalaistavat yhä enemmän, ja jotkut harvat siinä kaiken kyseenalaistamisen lomassa harjoittavat ajatteluakin.

Sillä välin minä etsin edelleen taide-elämyksiä museoiden lisäksi myös viihdemediasta, kadulta, luonnosta, internetin kuvalaudoilta, ja kaikista muista mahdollisista paikoista.

[Ei aihetta]Sunnuntai 27.06.2010 22:14

Lainaan taas itseäni eräältä foorumilta.

--
Katsoin Fullmetal Alchemist: Brotherhoodin uusimman jakson, ja itkuhan siinä taas pääsi. Teki muutenkin hyvää, ihan ajattelunkin kannalta.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä että kaikilla kirjallisilla teoksilla voi olla yksilölle sama merkitys kuin jollakin uskonnollisella teoksella. Sama voi päteä myös muussa muodossa olevaan informaatioon, kuten tv-sarjoihin tai leffoihin. Kaikki voi olla pyhää, kaikki arkinenkin.

Olen myös huomannut että useimmat ihmiset eivät halua edes käsitellä tuota ajatusta. Sama juttu taiteen ja kulttuurin kohdallakin. Joitakin asioita vain ei saa edes harkita taiteeksi. Sarjakuvia ei voi mainita puhuttaessa kirjallisuudesta. Hollywood-leffoja ei todellakaan saa mainita puhuttaessa elokuvataiteesta. Miksi? No koska ne ovat öö kaupallisia ja tuota öh muovisia ja ihan huonoja muutenkin. Siinä yleisimmät perustelut.
Eikä jonkun tuntemattoman piirtäjän deviantart.comissa esittelemä kuva voi myöskään olla taidetta, sen sijaan jonkun lahjattoman kankaalle roiskima maali on jos se vain on sattunut pääsemään gallerian seinälle. (nyt puhuu kokemus, ei ennakkoluulo)

Eli sekä pyhyyteen että taiteeseen liittyy äärimmäisen jumiutuneita käsityksiä. Ne ovat jumiutuneita siksi että joidenkin mielestä se vain on mukavampaa ja helpompaa sillä tavalla. Käsitysten murtaminen kai poistaisi osan jostain maagisesta hohdosta.

Minulla ei ole yksittäistä pyhää kirjaa jonka neuvoja seuraisin yli muiden. Minun Raamattuni on kokoelma pätkiä kaikista kirjoista, sarjakuvista, elokuvista, peleistä ja muista hengentuotteista joita olen ahminut ja tulen vielä ahmimaan.

Teoksen ei tarvitse olla tuhansia vuosia vanha ollakseen viisas.(nykyään tiedetään muutenkin moni asia paremmin) Sillä ei tarvitse olla suurten kansanjoukkojen suosiota, suuret kansanjoukot tykkäävät pop-musiikistakin ja kaikesta muusta mistä minä en. Riittää että siinä on viisautta joka puhuttelee juuri minua. Jotakuta toista se sama juttu ei välttämättä puhuttele ollenkaan, ja tämä toinen löytää sitten jostain muualta jotain puhuttelevaa.

Täsmälleen sama juttu taiteen kohdallakin. Minä en löydä museoista ja gallerioista mitään mistä pidän, mutta saatan löytää sen elokuvateatterista, deviantartista, tai betoniseinään maalattuna. Ei ole olemassakaan taideteosta, uskonnollista tekstiä tai jumalaa joka automaattisesti puhuttelisi kaikkia.

KäskyLauantai 26.06.2010 23:28

Blues Brothers tulee tänään kolmoselta. Katsokaa se.

[Ei aihetta]Torstai 24.06.2010 19:53

Vaahtosin vähän yhdellä foorumilla ja tulin ajatelleeksi samoja ajatuksia joista täälläkin joskus vaahtoan, joten pistetään koko postaus tänne. Selitän liian lyhyesti ja kiireisesti kun ei ollut tarkoitus tehdä blogimerkintää, mutta kaipa siitä saa selvää vaikka en tunkenutkaan tekstiä täyteen sivistyssanoja.

--

Toissapäivänä katsottiin Terry Gilliamin leffa Tideland. Karu ja surullinen kertomus tilanteesta jossa todellisuuden pakenemisesta on tullut elinehto. Se olisi herättänyt ajatuksia, mutta olin ajatellut samat asiat ennenkin moneen kertaan ja leffa vain muistutti niistä.

Henkilökohtaisesti en pidä todellisuuspakoa negatiivisena asiana. En edes tykkää käyttää tuota sanaa, mutta se on helpoin keino kertoa mistä ilmiöstä nyt puhutaan, joten olkoon.
Lapset "pakenevat todellisuutta" kaiken aikaa, eli leikkivät ja elävät mielikuvitusmaailmoissa. Antavat kasvot asioille joita ei ole olemassa samassa mielessä kuin vaikkapa tiiliseinää, mutta jotka ovat silti todellisia.
Aikuisten ihmisten kohdalla tuota ominaisuutta pidetään hulluutena, ja niinpä sitä aletaankin hyvissä ajoin kitkemän lapsista, tai sitten muuten vain muokkailemaan. Riistetään pois aidot uskomukset, sellaiset jotka löydetään itse, ja annetaan tilalle jotain valmista. En ole varma onko pahempi asia tehdä tuolla tavalla, vai kitkeä kokonaan kaikki "epätodellinen".

Ehkä se minua eniten nyppiikin. Jopa tämänkaltaisen lapsenmielisen hulluuden kohdalla ollaan niin epätasa-arvoisia. Mielikuvitusmaailmassa saa elää jos se on sovinnainen mielikuvitusmaailma, lue: jokin valtauskonnoista. Sitä tietä voi kulkea vaikka kuinka pitkälle ennen kuin alkaa tulemaan hullun leimaa. Mutta annapas jos näet vaikka keijuja ja juttelet niille, sitä lähdetään kitkemään terapian ja lääkkeiden avulla, tai ehkä jopa manaamalla jos asut vähän konservatiivisemmalla seudulla.

Tunnen yhden ihmisen joka uskoo lujasti että peikkoja on olemassa. Hänen uskonsa lämmittää ja rohkaisee minua.
Eräs toinen kaverini uskoo taistelevansa yksin jonkinlaisia näkymättömiä valloittajia vastaan. Se saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja antaa hänen elämälleen tarkoitusta.

Useimpien "todellisessa maailmassa" elävien ihmisten mielestä nämä mainitsemani henkilöt olisivat hulluja. Samaten sellaisten ihmisten mielestä jotka itsekin kävelevät toinen jalka rajaviivan päällä(uskovat johonkin), koska kyse on heille vieraista uskomuksista. Tämä minua närästää.

Todellisuus ei ole mikään itseisarvo. Päätin sen kauan sitten, ja huomasin vasta sen jälkeen että "todellisuus" on pelkkä sana, veteen piirretty viiva. Yhtä pysyvä käsite kuin sateenkaaren pää, se vain vaihtaa paikkaa kun yrität lähestyä sitä. Ei ole mitään rajaa todellisen ja epätodellisen välillä, paitsi jos määrittelee todellisuuden kaikeksi kuolleeksi ja liikkumattomaksi joka ei osaa ajatella. Eikä siinäkään tapauksessa, sillä vaikka maapallo olisi pelkkä kylmä kivikasa, sen atomit värähtelisivät ihan yhtä lailla, eikä maailmankaikkeus huomaisi eroa.

Pitkä pälätys lyhyesti: Lohikäärmeitä on olemassa.

hmphTorstai 17.06.2010 21:43

Olisin halunnut lisätä tuohon "ihkuboksiin" sarjakuvien mainoksia mutta siihen tulee rumat vierityspalkit jos enempää laittaa. Tyhmää.


Girl Genius

[Ei aihetta]Torstai 17.06.2010 15:44

Kirjoitin yöllä pitkät rivit siitä mitä seuraavat kaksi kappaletta minulle merkitsevät, mutta siitä tuli liian henkilökohtaista. Joten tässä pelkät musiikit, yhdestä lapsuuteni lempipelistä:



[Ei aihetta]Keskiviikko 16.06.2010 09:06

[05:44] <Pulppu> I should be sleeping already
[05:44] <Pulppu> But FMA
[05:49] <Wolf> Equivelant exchange. For watching FMA, you have to give up some sleep.

Laulu tulipunaisesta kukastaKeskiviikko 16.06.2010 01:50

Kävimme juuri kaverin kanssa katsomassa Laukaan kesäteatterissa ennakkonäytöksen näytelmästä Laulu tulipunaisesta kukasta. Varsinainen ensi-ilta on 17.6. klo 19, ja paikkahan on Viertolan rakennus Saravedentie 3:ssa. Sinne vain jos satutte asumaan lähellä ja pitämään harrastelijateatterista. :)

Teatteri on pieni, mutta vaatimattomissa puitteissa saadaan silti kerrottua huikeita tarinoita. Viimevuotinen Kesäyön unelma oli fantasiateemansa takia enemmän makuuni, mutta myös tämänkertaista näytöstä oli ilo katsoa, ja etenkin kuunnella. Lauluosuuksia oli sen verran että voisi puhua musikaalista, ja niitä seuratessa ei olisi uskonut että kyse on harrastelijoista. Soitannosta vastasi upea Anni Hiltunen haitarinsa ja komean lauluäänensä kanssa. Hän myös veti näytelmän ehkä vaativimman roolin ollen kaiken aikaa lavalla taustapiruna, ja reagoiden tapahtumiin ääneti ilmehtien ja elehtien.

Päärooli oli jaettu neljälle näyttelijälle, kiinnostava ratkaisu joka toi mieleen Imaginarium of Doctor Parnassuksen jännän pääroolituksen.
Joni Hyvönen, Martti Nikamaa, Atte Leppänen ja Veikko Vauhkonen tarjosivat neljä erilaista näkemystä tukkijätkä Olavista, rentusta naistenmiehestä. Lennossa vaihtuva musta hattu kertoi kuka milloinkin on Olavi.

Lavasteet ovat pienellä teatterilla vaatimattomat, mutta mitä puuttui sen näyttelijät loihtivat ympärilleen elehtimällä ja puhumalla. Joten katsomon edessä kohosi näkymätön herraskartano ja kuohui koski, ja ne olivat olemassa juuri niin pitkään kuin tarina niitä vaati.

Ainoa mikä häiritsi oli vähän epätasainen miksaus, toisinaan voimakkaammat äänet särähtivät vähän ikävästi korvissa. Mutta istuimmekin aika lähellä kaiuttimia, ja toisaalta ymmärsin että ennakkonäytös on ikäänkuin viime hetken harjoitus. Ääniongelmaa lukuunottamatta näytelmä oli kuitenkin täydellisen onnistunut.


Kiitokset Viertolan väelle hienosta kokemuksesta. En ole varma ehdinkö toista näytöstä tänä kesänä katsomaan, mutta tulevina vuosina käyn varmasti.

[Ei aihetta]Tiistai 15.06.2010 19:37