IRC-Galleria

Tämän let's playn lukeminen muistutti minulle taas jotain minkä tiesin ennestäänkin: Resident Evil pelien juonet toimivat typeryyden varassa. Kaikki näiden pelien maailmassa on niin täynnä idioottimaisuutta, että idioottimaisuus on pakko hyväksyä itsestäänselvyytenä jos haluaa vähääkään pystyä nauttimaan menosta.

Mikä ei kuitenkaan tuota minulle vaikeuksia, koska tykkään muuten Resident Evileistä niin mahdottomasti. Ja rakastamalleen fiktiolle on sitäkin kivempi nauraa.


Good God! The series' plot holes are spilling out into reality!

Hermot riekaleina. Syynä Deadly Premonition.

Selvittyäni juuri rankasta kauhukohtauksesta (joka kökköydestään huolimatta oli oikeasti pelottava) pääsin lempipuuhaani, eli ajelemaan vapaasti ympäri kaupunkia ja varjostamaan kansalaisia sillä verukkeella että kaikki ovat epäiltyjä. Kävin heittämässä tikkaa baarissa ja pelottelemassa ihmisiä osoittamalla heitä aseella. Siitä tuli muutama dollari sakkoa, mutta toisaalta tienaan rahaa aina kun ajan partani tai katson telkkarista päivän sään - en tiedä miksi - joten minulla on varaa olla vähän mulkku välillä.

Osuin siitä sitten muuan naispuoleisen apulaissheriffin talolle. Olin jo aiemmin päättänyt että päähenkilöni on pakkomielteisen kiinnostunut hänestä (jokainen peli voi olla roolipeli, se on vain asennekysymys) joten päätin jäädä stalkkaamaan. Kolusin postilaatikon - sieltä löytyi jostain syystä ammuksia - ja lähdin kiertämään taloa.

Ikkunoista pystyy kurkistelemaan sisään. Siitäkin saa rahaa. Vilkaisin keittiöön ja totesin tytön elävän yhtä epäsiististi kuin minä itsekin. Näin hänet vilaukselta olohuoneessa, ja vaihdoin ikkunaa.

Katselin jonkin aikaa miten hän istui sohvalla ja kuunteli musiikkia, mutta ei tehnyt mitään mielenkiintoista. Kello oli jo paljon, ja kohta hän menisi varmasti nukkumaan. Päätin tappaa aikaa tupakoimalla aamuun asti, jotta voisin osua "sattumalta" kulkemaan ohi kun hän lähtee töihin. (tupakointi saa pelin sisäisen ajan kulumaan nopeammin.)

Sitten alkoi kauhu. Ehkä minua rangaistiin inhasta stalkkaamisestani. Tupakkatuokion jälkeen taivas nimittäin muuttui uhkaavan punaiseksi ja kaikenlaista kamalaa mölinää alkoi kuulua. Kadusta nousi esiin selkävaivaisia zombeja.
Hyppäsin autoon ja ajelin jonkin aikaa zombien päältä, siitäkin kun kilahtaa käteistä kassaan. Yorkilla on oikeasti maailman paras työ.



Auto alkoi kuitenkin olla hajoamassa, joten lähdin kaahaamaan karkuun. Ja voi vittu, seuraavaksi tielle ilmestyy valtava koira jolla on punahehkuiset silmät. Kiljaisin jotain inhottavaa ja yritin ajaa päin, mutta koira oli paitsi autonkokoinen myös autonkestävä. Joten väistin ja jatkoin matkaa.



Yorkin sykemittari ei näyttänyt tässä vaiheessa merkkiäkään kiihtymisestä, mutta oma pulssini jyskytti kuin höyrydildo. Kadut olivat autioina, taivas jatkoi punaisena hehkumistaan, ja aina jos hiljensin vauhtia edes hetkeksi kääntyäkseni mutkasta, kuulin hirviökoiran juoksuaskeleet. York se vain vihelteli rennosti ja puhui paskaa mielikuvituskaverinsa kanssa.

Tilannetta ei yhtään helpottanut pelin kartta, josta ei normaalistikaan ole paljoa iloa. Kaupunki on ISO, ja karttaa voi tarkastella joko kokonaan ruudulle mahdutettuna jolloin siinä ei näe omaa sijaintiaan eikä mitään muutakaan, tai sitten äärimmäisen tarkalla suurennuslasilla, jolloin ei saa mitään kuvaa siitä, minne pitäisi mennä. Enkä muutenkaan olisi tiennyt minne pitää mennä. Minulla piti olla vapaata hurjastelu- ja stalkkailuaikaa ennen seuraavan juonitehtävän aloittamista, miksi minua nyt näin rangaistiin?

En jaksanut jäädä ottamaan selvää. Viimeinen niitti nimittäin oli, kun keskelle tietä aivan eteeni vain ilmestyi tyhjästä zombi, joka säikäytti minut vitusti ennen kuin kuoli korahtaen. Hylkäsin auton ja juoksin hetken aikaa paniikissa ympyrää ennen kuin älysin sulkea pelin. Kestää hetken aikaa ennen kuin uskallan käydä nukkumaan.

Joten... Deadly Premonition on parempi kuin minun oli annettu ymmärtää. Muutama peliarvostelija tosin tykkäsi siitä, mutta antoivat kehunsa niin suurella varauksella että odotin oikeasti jotain paljon paskempaa. Peli joka saa minut näin paniikkiin turvautumatta paskaan säikyttelyyn (se tielle ilmestyvä zombi oli varmasti vahinko) saa ainakin minulta hatunnoston.
Lisäksi tässä on paljon hyviä ideoita, kuten vapaan maailman ja salapoliisileikin sekoittaminen selviytymiskauhuun. Pienellä (tai isolla) hiomisella tästä olisi voinut tulla hyvin merkittävä ja muistettava peli. Mutta tuntuuhan tällä jo nytkin olevan jonkinlainen kulttisuosio.

Kiva peli, kuitenkin. Olen iloinen että tuli ostettua.

Let's Play kirjallisessa muodossa? Ei narisevaa nörttiääntä ja mikrofonin rahinaa? Miksei kukaan kertonut minulle että tällaista on olemassa.

Inhoan myös opetuksellisia videoita silloin, kun saman asian voisi kertoa tekstinä, koska ihmiset eivät ikinä puhu yhtä nopeasti kuin osaan lukea. Tai jos puhuvat niin sitten en saa mitään selvää. Oikeasti, jumalauta, kaikki pitäisi tehdä kirjallisena videoiden sijaan. Tästälähin nautin elokuvatkin käsikirjoituksina, niin säästyy muutama minuutti elämästäni runkkaamiselle ja sellaiselle.

Niin joo, se presidenttiasia. Jostain syystä tulos ei herättänyt minussa suuria tunteita. Olin helpottunut ensimmäisen kierroksen jälkeen kun kaikki hirvittävimmät vaihtoehdot tippuivat pois, ja vaikka olisin mieluummin nähnyt Haaviston presidenttinä, niin Niinistökin kyllä kelpaa, lähinnä siksi että hän näyttää ihan pahikselta ja minusta on hupaisa ajatella häntä edustamassa suomea.



Eniten tässä tietysti harmittaa että kokoomuslaiset ovat nyt hyvällä tuulella. Vihani heitä kohtaan on voimakasta ja epärationaalista, ja perustuu pitkälti samoihin syihin kuin vihani nuorisoa (kaikki alle 35-vuotiaat poislukien minä itse ja valitsemani henkilöt) kohtaan, eli kaltaiseni kitkeränkatkeran olion luontaiseen tarpeeseen syyttää jotakuta ryhmää kaikesta maailman pahasta.
Kokoomuslaiset, samoin kuin nuoret (ja etenkin kokoomusnuoret, aijai uuh) muodostavat tässä tapauksessa oivan kohteen, kuin lihavan miehen ahteriin piirretty maalitaulu joka kutsuu potkaisemaan.

Joskus ehkä vielä opin rakastamaan kaikkia. Yritys on ainakin kova, jotkut vain tappelevat vastaan.

Haluaisin rakentaa koneen jolla olisi vain yksi tarkoitus. Siinä olisi tehokas kaiutin ja nappula, ja nappulaa painaessa tämä kappale alkaisi soimaan:

Painaisin nappulaa aina kun onnistun jossain, tai tulen iloiseksi jostain, tai kun vain haluan piristyä.

Keitin juuri parasta kahvia aikoihin.

Viime aikoina olen käyttänyt enimmäkseen pressopannua, kun jostain syystä mutteripannuni on alkanut jättämään alumiinin makua melkein joka annokseen. Mutta en tiedä mitä teen väärin kun pressopannun tuotos on alkanut maistumaan laihalta. Joten pyyhin pölyt ikivanhasta halpis-espressokeittimestäni, töräytin sillä yhden annoksen ja pressolla toisen, ja yhdistin tökötit. Tulos oli tosi hyvää, siitäkin huolimatta että seassa oli ikivanhaa jääkaapissa pahentunutta kofeiinitonta kahvia. (pakko laimentaa kahvia jollain etten saa liikaa kofeiinia.)



Nyt voisi mennä sumuttamaan aivoja Deadly Premonitionin pariin. En ole vieläkään ihan varma haluanko uhrata 20 tuntia elämästäni sen parissa, mutta annetaan nyt ainakin tunti, pari vielä.

Lisää sarjakuvaa ennen kuin käyn nukkumaan.




Tajusin myös juuri että olen viime aikoina spämmäillyt vähän väliä irc-gallerian blogiin. Syytä en tiedä, joten varmasti se johtuu mystisistä energiakenttien häiriöistä kuten kaikki muukin minkä syytä ei jaksa miettiä.

Seuraa nuorison suosimaa ja kaikkien muiden vihaamaa itsediagnosointia: On nipin napin mahdollista että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja tällä hetkellä kokemani tila on äärimmäisen lievä versio maniasta. Päätös ei tällä kertaa perustu vain omaan perstuntumaan, vaan lääkärinikin on väläytellyt tätä mahdollisuutta jo vuosien ajan, mutta koska hän "ei ole diagnoosikeskeinen", en ole saanut varmaa mielipidettä.

JOS minulla onkin kaksisuuntainen, en ole varma haittaako se. Nämä maniat, jos ne sitä ovat, ovat parhaita hetkiäni, eikä näissä olotiloissa ole juurikaan haittapuolia. Syvään juurtunut laiskuuteni ja melkein täydellinen kunnianhimon puute estävät minua tekemästä sellaisia uhkarohkeita juttuja joita maaniset henkilöt kuulemma normaalisti tekevät. Minä vain kirjoittelen laveasti yksityiselämästäni irc-galleriaan.

No, sillä ei loppujen lopuksi ole väliä mikä minua vaivaa. En kuitenkaan aio nauttia tähän mitään lääkitystä, ja koen että mikä tahansa diagnoosi määrittää minua yhtä paljon tai vähemmän kuin vaikkapa jonkun irc-galleriayhteisön jäsenyys. Tärkeää on että minulla on pitkästä aikaa perhanan hyvä olo.

VITTU. Kannatti unohtaa melkein tyhjä mehupurkki viikoksi pöytään. Hörppäsin siitä äsken, suu täynnä leipää, mehu jo kivasti hapantuneena. Opinpahan siivoamaan.

Olisi pitänyt olla nukkumassa jo tuntikausia sitten mutta internet. Yhteen aikaan huijasin itseäni että viettäisin muka vähemmän aikaa koneella jos surffailen miniläppärillä ja mokkulan varassa, tämä kun on hitaampi kuin iso kone ja messengerikään ei toimi. Mutta sitten totuin tähän liikaa ja nyt tämä on melkein syrjäyttänyt pöytäkoneen, ja ainoana seurauksena on että olen vain vähemmän sosiaalinen kuin ennen.

Tänään minua on valvottanut:

Yritän päättää vihaanko tuota henkilöä vai tykkäänkö hänestä. Olin jo kallistumassa vihaamisen puolelle mutta tuo kahviaiheinen video keikautti vaakani.

Ei siinä vihassakaan olisi ollut mitään henkilökohtaista, olen vain luonnostani nyreä "hauskoja" youtube-persoonia kohtaan. Mutta silloin kun joku saa minut oikeasti nauramaan, niin helkkari, ehkä voin hellittää yrmistelyäni vähän.

Parin tunnin pelaamisen perusteella Deadly Preminition on... omalla tavallaan aika hurmaava. Tosin luultavasti tykkään siitä vääristä syistä.

Pälätystä: Minulle hyvä pelikokemus voi rakentua monista eri tekijöistä. Yksi niistä on se, kun omituisia, typeriä juttuja tapahtuu, ja hahmot eivät kiinnitä asiaan mitään huomiota. Tämä siksi, että osa minusta ottaa fiktion aina vakavasti, ja täten omituiselta tuntuvat asiat aiheuttavat hämmennystä aivoissani.
Skyrimissa minusta on hauskaa juosta pöydällä ja potkia astiat ja juustot nurin, koska minusta olisi hupaisaa jos oikeassa elämässä joku tekisi niin ja kaikki reagoisivat yhtä ilmeettömästi. (tajuan miten tyhmältä tuo kuulostaa.)


"Heh."

Luonnollisesti suurin osa peleistä aiheuttaa tämän kaltaista hauskuutta, ihan vain siitä syystä että ei ole vielä mahdollista tehdä pelejä niin että hahmot reagoisivat kaikkeen realistisesti. Arvatkaa mikä oli parasta Hitman: Blood Moneyssa? Pyöriä paikallaan. Koska se oli hyvin epäsopivaa ja epätodennäköistä käytöstä herra Neljäseiskan kaltaiselle kaverille.

Kyllästytin aikoinaan kaikki Thief - Deadly Shadows "fanficeilläni", joiden pohjimmaisena ideana oli samanlainen lapsellinen ilo jota sain pelin päähenkilön epäkorrektista käytöksestä. En voi liiaksi korostaa miten paljon hupia saan sellaisesta.

Asiaan. Deadly Premonition on tehty tällaisesta kamasta. Ensinnäkin, päähenkilö käyttäytyy normaalistikin täydellisen omituisesti. Hän puhuu (ääneen) mielikuvituskaverilleen, ennustaa tuijottamalla kahvikuppiin, ja on muutenkin kummallinen. Muut hahmot ovat järjestään melkein yhtä omituisia.
Noniin, voisi luulla että se veisi minulta ilon kun peli tekee itsestäänkin kaiken kummallisesti, mutta ei se yllättäen vie. Jos kyseessä olisi piirrossarjamainen hassunhassu maailma, mikään ei ehkä hetkauttaisi, mutta koska kyseessä on (ainakin olevinaan) realistinen maailma, yhtälö on tarpeeksi ristiriitainen pitääkseen tuon tietyn osan aivoistani jatkuvassa hämmennyksessä. Se on kivaa.

Tietysti, peliin kirjoitetun omituisuuden lisäksi saan myös vapauden sekoilla omin päin. Hienointa äskeisessä pelituokiossa oli - ei suinkaan hupsujen zombien ammuskelu vaan se kun kaahailin ja törttöilin autolla pitkin kaupunkia, ilman että kyydissä olleet sheriffi ja apulaissheriffi reagoivat asiaan mitenkään. Hihittelin kuin vajaaälyinen.

Jep, käytin 350 sanaa kertoakseni miten paska huumorintaju minulla on. Ei liene yllätys että asun yksin.

Tänään ajattelin ajelehtia tuntemattomille vesille ja kokeilla Deadly Premonitionia. Löysin senkin gamestopista aivan pilkkahintaan joskus kuukausia sitten, mutta olen vain lykännyt pelaamista, osittain siksi että se on kuulemma Maailman Paskin Peli, vaikka kuulemma myös Niin Paska Että Se On Hyvä.

Yleensä näissä tapauksissa joita 90% vihaa ja 10% rakastaa, jakaudun aika tasaisesti jompaan kumpaan leiriin, joten en osaa arvioida tulenko pitämään tästä höyryävästä kasasta.

Kohta se kuitenkin nähdään.