Entistä vahvempi, sinnikäs veri, virtaa mun suonis, en anna periks.
Eikä pysty nää demonit mua selättää enkä aijo niitä peläten elää tääl.
Siel mun sydän ammottaa tyhjyyttään, enkä käsitä sitä miten ne ei välitä yhtään,
ja se pelotti eniten mut teki hyvää myöntää et olin ite mun pahin vihollinen.
Onneks mukan ollu paljon rakkaut ja tukee ja jengii joka osas mun ajatuksii lukee.
Nyt riekalein kuteet ja kantapäät verillä, läpi tuulen ja tuiskun nyt vihdoinkin peril.
Tää on se paikka mis mä pystyn ottaa rauhas, sade on ohi pystyn vihdoinkin näkee kauas.