Tuli jotenkin hirveän onto olo tänään kun osui Sid:n kuva käteen ja mietin että kohta siitä on vuosi kun mun rakas "pikku" rotta jouduttiin lopettamaan. Tuottaa kauheeaa tuskaa ajattella kuinka sinnikkäästi se yritti elää kasvaimesta huolimatta. Ja kuinka terve ja elämänhaluinen se muuten oli. Vanhahan se oli, mutta silti yllättävän pirteä poika. Niin paljon senkin pojan kanssa yhdessä koettiin. Viel enemmän mulle tuotti tuskaa se kun ajattelen että se ei meinannut millään nukahtaa siihen piikkiin. Täytyypä muistaa soittaa vaikka äidille että kävisi ensi lauantaina viemässä jotain rehuja Sid:n haudalle. Itse kun en varkauteen pääse silloin.