Haluasin kovin mielelläni kertoa, että koin alas pudotessani syvällisen oivalluksen, että pääsin sinuksi oman kuolevaisuuteni kanssa, nauroin kuolemalle päin naamaa ja niin päin pois.
Mutta mikä oli totuus?
Ainoa ajatus mielessäni oli:
Aaaaggggggggghhhh!!
Siinä vaiheessa minä käsitin muutaman seikan:
ensinnäkään minä en ollut litistynyt räiskäleeksi. Minä en ollut pastunut grillikyljeksi. En edes tuntenut Khimairan myrkkyä enään suonissani. Minä olin hengissä, mikä oli hyvä asia.
Toinen huomio: en ollut märkä. Tunsin kyllä miten viileää vesi oli. Näin että palavat vaateeni olivat sammuneet.
Mutta kun kosketin paitaani, se tuntui täysin kuivalta.
Katsoin ohi ajeletivia roskia ja kaappasin käteeni vanhan sytkäri
Ei varmana. minä ajattelin
Napsautin sytkäriä. Se iski kipinää. Pieni liekki leimahti ja alkoi palaa vaikka oli Mississippin pohjassa.
Mutta omituisin ajatus pälkähti päähäni vasta viimeisenä:
minä hengitin. minä olin pinnan alla ja hengitin normaalisti.
Minun teki mieli hukkuttautua. MUtta siihen liittyi yksi ongelma: Minulla ei ollut kykyä hukkua...
eräs pikkutyttö sanoi: ''Äiti! tuo iso poika käveli joesta ylös''
''Niin, kullannuppu'' äiti sanoi
''Mutta hän ei ole märkä!''
'' niin, kullannuppu''