Tää
on taas kävelyä tulisilla hiilillä, äiti opetti "saa katsoa, ei
koskea", mutta milloin mä viimeksi edes tottelin oman pääni sääntöjä?
Kuin metsästäjä pimeässä vaanii sitä peuraa - anteeksi, nyt haluaisin
sunkin sielun teurastaa. Tunteita riittää, niitä vaan ei rikkinäinen
päästään sairas osaa käyttää - vai onko tää kaikki vaan sitä mitä väärät
ihmiset mulle itsestäni näyttää? Mikä mä olen, tunnevammainen vai
sairas, ota mua kädestä kiinni ja piirrä mun sielustani elävä kuva.
Ne sanoo rakkaus auttaa, pelastaa sut kaikelta - ihmiset mitä vittua?
Rakkaus on veitsi mun ihossani, kirvelevä savu punaisissa silmissäni,
viha huoriin jotka vetää sut pois näköpiiristäni.
Mä näen teistä pahoja unia, ei painajaisia, ette te mua satuta.
Hirttoköysiä puissa, kerrankin te kaikki roikutte mun naruista - jos mä
vedän tästä ja tästä, sattuuko? "Joo", se on niin hyvä.
~Oona Jantunen~