Sääli on sairaus. No niinhän se on. Mutta on se toisaalta joskus myös empatiaa, sympatiaa tai myötäelämistä. Kukaan ei halua sääliä, paitsi tultuaan jätetyksi, menetettyään jotain tärkeää tai sairastuttuaan vakavasti. Totta kai minäkin kerjäsin aikanani tavallaan sääliä, mutta sne jälkeen, kun nousin siitä suosta, en ole katsellut taaksepäin. Mitä sitten, jos sydän on särkynyt? Niin käy kaikille! Siitä on noustava ylös, koska en halua antaa tälle eräälle ihmiselle sitä tyydytystä, että hän olisi ollut korvaamaton.
Sitä paitsi, mitä jos ei nouse siitä itsesäälistä? Saattaa menettää mahdollisuuden johonkin vielä parempaan. Kukaan ei voi luvata, että kaikki sujuisi aina täydellisesti ja ikuisesti, mutta ainakin voi löytyä jotain, mistä tulee vielä tärkeämpää. Uskalluksen puute, se, että ei jaksa enää pettyä, on itsesääliä. Newsflash, jos ei jaksa pettyä, ei jaksa myöskään yrittää löytää mitään, mihin ei enää tarvitsisi pettyä. On aika surra ja on aika nousta seisomaan ja nostaa taas pää pystyyn. Koska kaikki se katkeruus, mitä kantaa mukanaan, haavoittaa loppujen lopuksi ainoastaan itseä.
"En kadu ketään heistä, joita syliini suljin, heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä, joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin. Sillä aina, kun ihmisen lähelle päästin, löysin lähelle itsekin. Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin, heti eksyin ja palelin."