IRC-Galleria

Se on aivan naurettavaa miten iso osa elämää jostain niin simppelistä elämän ehdosta kuin ruuasta on tullut miulle.

Meillä ei ole koskaan syöty 'terveellisesti' tai 'normaalisti' (eli kotiruokaa, säännöllisiä ruoka-aikoja, kasviksia jne. vaan pikaruokaloita, ravintoloita, mikroaterioita, sipsuja) joten minulla ei oikeastaan ole hurjan hyvää käsitystä mitä ja miten paljon sitä pitäisi oikeasti syödä.
Tämä harmittaa koska silloin kun asuin ensimmäisessä omassa asunnossani söin ihan järkevästi (olin ihan hoikka (/hoikahko) ainakin liikuntamäärään nähden ja iho oli paremmassa kunnossa)
Ja nyt. Nyt minulla ei ole mitään muistikuvaa mitä ihmettä söin niihin aikoihin. Olin silloin vielä kasvissyöjä joten pakastepizzat ei olleet niitä 'terveellisiä vaihtoehtoja'.

Uskokaa tai älkää, tää juttu menee oikeesti johonkin. Eli valitukseen. HUOH, no eikös kaikki tekstit joskus? Aina..?

Eihän tuossa nyt sinänsä mitään, juu, mutta siihen nähden että itse olen ihminen joka on ainakin toistaiseksi välttynyt syömishäiriöiltä mietin syömistä tosiaan, naurettavan paljon.

Useampikin ystävä on/on ollut syömishäiriöiden uhri, joten sitä on itse tullut jonkinlaiseksi ruokaritariksi (aivan vitun hieno arvonimi älkää ikinä käyttäkö tätä). Kun ystävä kokee ruoan, joka on kuitenkin melko tärkeä asia, vastenmieliseksi ja mahdottomaksi asiaksi, luonnollisesti sitä rupeaa puolustamaan ruokaa.
Ruoka on hyvää, herkottelu sopivasti ja silloin tällöin on aivan okei, jo pelkät kehon peruselintoiminnot vaativat syömistä, oi kuinka usein näitä on tullutkin toisteltua..!

Minusta olisi vain mukava että ruoka olisi vain ruokaa, ei enempää, eikä vähempää, eikä suinkaan asia johon pitää kiinnittää niin paljon huomiota. Kaipaan aikaa jolloin tuli vain syötyä kun oli nälkä, that's it.

Mutta koska kaikessa on kaksi puolta, olen kyllä itse oppinut hiukan terveellisimmille elämäntavoille, luonnollisesti ongelman näkee usein paremmin katsoessa kauempaa. Erityisesti liikunnan arvo on noussut. Kun seuraa sivusta ahmimishäiriötä, sitä ymmärtää että jos on paha olla on parempi mennä lenkille kuin ottaa surusuklaata, ja anoreksiaa katsellessa on taas ymmärtänyt syömisen arvon sitä toiselle hokiessa.

Voisin jatkaa aiheesta varmasti vielä ja kauan, mutta ehkä viinin häivähdyksiset kirjoittelut tältä erää riittävät.

JK; Ei, en syyllistä tai tuomitse. En tosiaankaan enkä todellakaan.
Halusin vain sanoa että on pöljä tunne löytää itsensä suunnittelemasta ruoka-liikunta päiväkirjan pitoa.