IRC-Galleria

Pitihän se jälleen arvata, että Suomi jää toiseksi jääkiekon MM-kisoissa myös vuonna 2007. Mainittakoon heti ensimmäiseksi, että ne, jotka ovat sitä mieltä, että "se on vain peliä", voivat kohteliaasti olla kommentoimatta tähän merkintään yhtään mitään. Kiitos ymmärryksestä.

En sano olevani jääkiekon suurin fani, enhän minä edes tiedä kaikkia maajoukkueemme pelaajia nimeltä, mutta siitä huolimatta voin sanoa olevani vahvasti joukkueemme hengessä mukana. Elän pelissä mukana niin pettymyksien kuin ilonhetkienkin keskellä. Upea rangaistuslaukauskisassa tullut voitto aina niin omahyväisestä USAn joukkueesta, Mikko Koivun vieläkin silmiähivelevämpi väkisin maalin perukoille ahdettu maali Venäjää vastaan jatkoajalla - Venäjää, jonka piti käytännössä katsoen olla jo finaalissa. Kuitenkin niin vain sieltä tuli piskuinen Suomi talvi- ja jatkosodan henkisissä merkeissä yllättäjänä. Näytimme jälleen, että ei se koko, vaan se taito ja taisteluhenki.

Eipä siis tullut voittajaa Suomesta tänäkään vuonna. Ei tullut Suomesta voittajaa viimekään vuonna. Kerran sen olemme tehneet, vuonna 1995, jolloin aloitin koulutaipaleeni. Tuona armon vuonna tämä pohjoinen ja vasta lamasta selviytynyt Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Tuota vuotta lämmöllä itsekin muistelen, sillä tilanne on jäänyt elävänä mieleeni. Asuimme pienessä yksiössä, ja istuin suuressa mustassa nahkatuolissa, kun se tapahtui. Se oli liikuttava hetki. Sen kaltaisia hetkiä suomalaiset tarvitsevat kohottamaan huonoakin huonompaa itsetuntoaan.

Tällä hetkellä varmasti monen mielessä pyörii "Kuinka tyhmä voi ihminen olla, kun tuollaisista peleistä noin itseensä ottaa?" Sitä ei voi ymmärtää, jos ei ole kykyä antaa sataprosenttista itseään johonkin - mihin tahansa. Olen aina heittäytynyt kaikkeen tekemiseeni täysillä ja koko sydämellä. Erityisen emotionaalisena persoonana minun on helppo eläytyä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Onko siis ihme, jos Suomen joukkueen jälleen kerran jäätyä soittelemaan toista viulua, olen hieman alamaissa ja murheissani? Henkilöille, jotka nyt tätä lukiessaan ajattelevat tämän olevan ihmeellistä höttöä: yrittäkää eläytyä siihen tunteeseen, kun taistelette tienne läpi vaikeuksien loppuun, jossa ei odotakaan kiitos vaan suuren suuri pettymys. Nyt miettikää, kun tämä sama toistuu vuodesta toiseen, yhä uudestaan ja uudestaan. Miltä tuntuu? Tuntuuko siltä, että ei enää jaksa, ja kaikki on turhaa? Juuri siltä leijonamiehistöstä nyt tuntuu, juuri siltä kaikista niistä, jotka ovat empatiaan kykeneväisiä ja jotka eläytyvät mukaan tunnelmaan, nyt tuntuu. Se ei ole miellyttävä tunne.

"Valoa ikkunassa" lauletaan eräässä vanhassa suomalaisessa iskelmässäkin. Nyt mielet ovat mustat ja pimeät, mutta odottakaamme jonkin aikaa. Se ei varmaankaan tapahdu huomenna, ei viikon eikä välttämättä kuukaudenkaan päästä, mutta jossakin vaiheessa se jää taka-alalle ja voi taas keskittyä tulevaan. Huomatkaa, kuinka käytin ilmaisua "se jää taka-alalle". Moni olisi varmaankin ilmaissut asian "sen unohtaa", mutta se olisi totuuden vääristelemistä. Ei sitä unohda. Kaikki ne lukuisat tappiot pysyvät kyllä mielissä, eivätkä ne sieltä mihinkään katoa, vain taisteluhenki syttyy uudelleen, ja tuon taisteluhengen valo valaisee tappion pimeyttä niin, että kykenee jälleen luomaan uutta.

Toivottavasti tästä oli apua kaikille niille, jotka nyt jälleen hävittyämme ovat allapäin. Etuoikeutetussa asemassa ovat ne, jotka ennen vuotta 1995 ovat syntyneet, ja näin ollen jotakin historiallista todistaneet. 12 vuotta ei ollut vielä tarpeeksi pitkä väliaika uusimaan tuota yksinäistä voittoamme, mutta kenties sitten 13 olisi onnenluku meille.

Muistakaamme myös ehdottomasti se, että voitimme kuitenkin hopeaa. Kyllä, voitimme. Hopeamitali tarkoittaa sitä, että olemme maailman toiseksi paras jääkiekkomaa. Meillä on maailman toiseksi paras jääkiekkojoukkue, eikä se tosiaankaan ole häpeän aihe, vaan voimme hieman rintaakin pöyhistellä: jäiväthän sentään rakkaat naapurimme Ruotsi ja Venäjä taaksemme. Entiset valloittajamme lyötiin, ja mitätön Suomi keikkuu Suuren Maailman Kanadan takinhännyksissä. Ei vallan huonosti tällaiselta noin viiden miljoonan asukkaan pikkumaalta. Jälleen näytimme: ei ole leijonaa karvoihin katsominen.

Murheellisin mielin, mutta valoisin ikkunoin, parempaa tulevaisuutta kiekkoleijonille toivoo Saz.

Täältä tähän.