Pieni tyttö istui lumisilla rappusilla, tai eihän niin pieni ollut, jo melkein aikuinen, mutta silti hänen vanhempansa pitivät tyttöä vielä pikkuisenansa, suloisena pienenä tyttön tyllerönä. Perheen ainoana lapsena tyttö oli hieman pihalla kaikesta, hän oli vain pilalle lellitty kakara. Tytön nimi oli kaikkia nimiä ylväämpi ja kauniinpi, se oli suloisin koko maailmassa. Tyttö oli nimensä veroinen, kaunis kuin kukka. Ei mikä tahansa kukka, vaan ruusu. Vaaleanpunainen, huurteesta kimmeltävä ruusu. Kauniinpi kuin kukaan tai mikään. Silti niin hyvin yksinäinen. Kunnes hän tapasi jonkun joka ei nähnyt sitä kauneutta, vaan jotain paljon paljon kauniinpaa, sen mitä tyttö sisältä oli, sen mitä kukaan muu ei ollut huomannut.
"Hei", sanoi pieni sinisilmäinen poika tytölle ja istui rappusten toiseen päähän. Pojan vierellä oli koira joka ylväänä katseli ympärilleen.
"Hei", tyttö vastasi epävarmasti ja haraisi upeita hiuksiaan tehdäkseen vaikutuksen komeaan ilmestykseen. Silti poika oli kuin ei oli nähnyt. Katseli vain kaukaisuuteen taivaan sinisillä silmillään.
"Ai, oli siellä joku. Leo sinähän olet fiksu poika", poika virnisti ja taputti koiraa päälaelle. Tyttö katsoi ihmeissään poikaan, uteliaana ja oudoksuen pojan kummalista käytöstä.
"Ojenna kätesi", poika kuiskasi ja katsoi hieman ohi minusta. Tyttö epäröi, mutta tartui pojan käteen.
"Sulla on pehmeä käsi", poika huokaisi.
"Sä oot hassu", tyttö nauroi.
"Ei, ku ihan oikeasti. Se on kuin silkkiä", pieni poika sanoi hiljaa. Pojan hiukset loistivat auringon valossa kauniisti kuin lumihanki, vain vielä kauniimmin. Lumi kimalteli ja kaikkialla oli ihanan hiljaista.
"Lumi on niin kauniin valkoista", tyttö hymyili.
"Mä oon monesti miettinyt minkä näköistä on valkoinen. Kaikki puhuvat valkoisesta lumesta, mutta kuulen vain jonkun narskuvan kenkieni alla. Pakkanen puhaltaa poskeni kuulemma punaisiksi. Mikä sitten punainen on? Punainen kuin omena, se ei kerro mulle mitään", poika selitti haikeana. Tytön sydän sykähti.
"Valkoinen on puhdasta ja kaunista. Se on yhtä viaton kuin pieni vauva syntyessään. Valkoinen heijastaa muita värejä kauniisti. Valkoinen paperi on se lähtökohta, josta ihminen aloittaa. Toinen maalaa sen synkän mustaksi kuin ikuinen yö, toinen pirteän keltaiseksi, sellaiseksi kuin mummon kukka verhot", tyttö sanoi ja piti tauon.
"Mutta punainen on sydämmen väri, se on rakkaus. Mutta mitä rakkaus onkaan, sitä minä en tiedä."
Poika nyökytti epävarmasti.
"Kai mä vähä tajusin", hän naurahti.
"Olisi ihana tietää mitä rakkaus on. Kaverit aina puhuu:´´Mä oon rakastunu, tiäks sä? Se on ihana tunne, rakkaus.´´ ja mä oon iha pihalla. Mä oon nähnyt mutsin ja faijan suutelevan miljoonia kertoja. Mä oon kattonu niitten häävideon yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa ja kuullu, kun ne vannoo toisilleen rakkautta, sanoo:´´Tahdon.´´ Ja mä itken, koska musta tuntuu, etten koskaan saa tietää mitä rakkaus on", tyttö kertoi ja yllättyi itsekkin, että paljasti pojalle syvimmät ajatuksensa ja pelkonsa, pelkonsa jäädä yksin.
"Mutta sun vanhemmathan rakastaa sua", poika arveli hiljaa.
"Niin", myönsin.
"Sittehän sulla on aina joku joka sua rakastaa ja..." poika innoissaan höpötti.
"Mutta emmä tarkoita sellaista rakkautta. Mä tarkoitan sitä, kun ei saa silmiään toisesta, ajattelee vain sitä. Muutama perhonen on vatsassa ja sydän tykyttää lujasti rintaa."
"Musta tuntuu just tolta tällä hetkellä... Tai siis emmä näe sua, mut mä kuulen sun kauniin äänen ja tiedän, että sä oot ihana ihminen. Ja, vaikka me ei tunneta edes, toivon ihan älyttömiä", pieni poika punastui. Tyttökin punastui. Leo-koira katsoi tyttöä ja poikaa tietäväisesti vanhan kaiken rakkauden nähneen koiran näkökulmasta. Leo näytti siltä, että se olisi tahtonut kertoa pojalle ja tytölle tarinan, kuinka itse nuorena ihastui kastanjanruskea karvaiseen ja aivan ihastuttavaan naaraaseen. Hymyilin ujosti ja tunsin kuinka poika tunsi hymyni. Poika hymyili myös.
"Ootko sä siis sokea?" tyttö kysyi uteliaana päästäkseen pois väistämättömästä tilanteesta. Kysymys kuulosti pojan korvissa tylyltä ja sydäntä särkevältä. Tyttö tajusi itsekkin tehneensä väärin.
"Oon", poika huokaisi surullisena.
"Synnyitkö sä sokeana?" tyttö kysyi tietäen paheensa, utelias tyttö tahtoi tietää kaiken. Etenkin mitä rakkaus oli.
"Mm..." poika mutisi.
"Anteeks", tyttö sanoi pahoillaan.
"Emmä ois saanu kysyä", hän jatkoi.
"Älä välitä. Mä oon tottunu tohon... Oon tottunut siihen, että ihmiset tuomitsevat mut. Silti tää tuntuu eri asialta. Sä oot jotenkin niin erityinen", poika kuiskasi. Tyttö hymyili.
"Opetatko sä mulle mitä rakkaus on?" tyttö kysyi.
"Joo", poika vastasi naurahtaen. Tyttö ja poika olivat ihan hiljaa molemmat, eivät tienneet mitä rakkaus oli, vaikka molemmat tunsivat sen, rakkauden tunteen.
"Tiedätkö väitetään, että ihminen ei voi rakastua ensisilmäyksellä. Mä rakastuin heti, kun kuulin sun äänen, se oli niin hento ja kaunis, muttei särkyvä, vaan vahva", poika selitti hiljaa.
"Tietäisitpä sä kuinka kauniit silmät sulla on", tyttö vastasi kuiskaten.
"Millaiset?" poika uteli.
"Taivaan siniset. Kuin merenkohina ja huurre puitten oksilla samassa."
Poika hiljeni ja hymyili itsekseen kuin kuvitellen millaiset silmät hän omisti.
"Mä en oo koskaan suudellut ketään", poika sipisi tytölle. Pieni tyttö katsoi poikaa hetken ja painoi huulensa pojan huulille. Suudelman jälkeen poika piti tytön kasvoja käsissään, vaikka ei voinut nähdä niitä.
"Sä oot varmasti kaunis."
"Sä oot komea", tyttö kikatti kuin joskus 5 vuotiaana.
"Sulla on varmasti kaunis nimikin", poika hymyili ihanasti.
"Haluatko sä kuulla sen?" tyttö kysyi. Ennen kuin poika ehti vastata tyttö kuiskasi pojan korvaan kauneimman nimen mitä oli olemassa.
"Nyt sä tiedät sen", tyttö nolostui. Hän ei yleensä kertonut nimeään, se oli liian kaunis kuultavaksi. Poika hymyili.
"Se on niin kaunis, etten kehtaa sanoa tavallista nimeäni sinulle", poika häpesi.
"Mä oon varma, että sulla on ihanan nimi", tyttö sanoi. Poika epäröi, mutta kertoi nimensä. Tyttö oli onnellinen. Heidän nimensä sopivat täydellisesti yhteen.
"Tää saattaa kuulostaa oudolta, mutta mä taidan tietää nyt vähän mitä rakkaus on", tyttö kuiskasi. Molemmat hymyilivät pimenevässä pakkas illassa, mutta heillä ei ollut kylmä. Lämmin tunne rinnassa, piti heidät lämpimänä, vaikka 50:n asteen pakkasessa.
5 vuoden kuluttua kaunis nainen seisoi vasta päätä miestä alttarilla. Kaikki oli juuri täydellistä, sellaista kuin nainen oli pikkuisena tyttönä haaveillut. Hän katsoi miehen sinisiä silmiä ja sanoi:
"Tahdon."
Mies piti naista kädestä sanoen päättäväisesti:
"Tahdon."
Kaikki kruunattiin suloisen makealla suudelmalla, jonka jälkeen he olisivat virallisesti aviopari. Suudelman jälkeen nainen kuiskasi hymyillen miehen korvaan:
"Nyt minä tiedän mitä rakkaus on."
