Aamu. Riinan ääni kantautuu unen läpi korviini. Se kysyy näyttääkö minunkin kelloni 8.15. Avaan silmät alkaen unen sumentamin aivoin penkoa tavaroitani löytääkseni puhelimen. Yyep, kyllä on. Samalla tajuntaani iskeytyy, että meidänhän pitäisi olla vartin päästä bussissa, matkalla Kuopioon. Pomppaan ylös sängystä, tunnen kumman humahduksen päässäni hedarin iskiessä täysillä kuuppaan. Ai nami, Kolmen tunnin yöunet ja automaatin kautta bussipysäkille.
Alkaa armoton tavaroitten keräily ja vaatteiden vaihto. Mihin helvettiin minä sen elisan laskun nyt työnsin? Piähän koskoo.. Voi apua, pitäis olla jo matkalla. Takki niskaan, lätsä päähän ja eikun ulko-ovesta pihalle loskaiseen luontoon. Pakko mennä pyörällä, muuten ei keretä. Ja siitä vaan sohjoon sotkemaan.
Takarengas ottaa vähän väliä luisua, kohta ollaan muuten ojassa. Automaatti ilmestyy näköpiiriin. Äkkiä alas satulasta, kortti sisään, rahat ulos ja matka jatkuu kohti virastotalon pysäkkiä. Sinne ne pyörätkin sitten jäi, virastotalon pihaan seisomaan. Siinä bussia odotellessa huomaankin unohtaneeni "silmälasi reseptin" kotiin. Ei saatana, äiti tykkää hyvää. Vihdoin bussi tulee ja voimme Riinan kanssa huokaista helpotuksesta istuessamme penkeille, lämmön kietoessa meidät suloiseen viittaansa. Kerettiin sittenkin.