En koskaan ole säikähtänyt niin paljon,
Nähnyt ajatuksien vilistävän mielessäni peurojen tavoin.
En koskaan ole ollut niin kauhuissani,
Hulluna huolesta.
Tänään sain kokea
sitä puolta äitiydestä.
Missä pelko, rakkaus ja huoli
täyttävät kaiken muun.
Amanda näki isäänsä kuten yleensä
ja lähdin itse kaupungille.
Sovitun ajan päästä tulin kotipihaan ja huomaan
ettei tuttua autoa näy pihassa lainkaan.
Katsahdan ylös asunnolle,
ei valoja.
Koitan tavoittaa tietoa siitä missä he ovat.
Sydän alkaa hakkaamaan hullun tavoin,
menen kotiini toivoen että kaikki on hyvin.
Avaan oven, asunto on pimeä.
Riennän paniikissa huoneesta toiseen
etsien pientä merkkiä selitykseksi kaikesta.
En löydä mitään,
ainoastaan huomaan ympärilläni sekasorron
Amandan leluista ja tavaroista.
Turvaistuin on hävinnyt.
Koitan hengittää syvään samalla,
kun pohdin järkyttyneenä mihin rakas pieni tyttöni on kadonnut.
Koitan soittaa, ei vastausta.
Soitan äidilleni joka huolestuu myös.
Päätän vielä kerran koettaa tavoittaa,
kunnes aijon soittaa poliisille.
Tälläkertaa puheluun vastataan.
'Olemme moikkaamassa sukulaisia'
Silmäni kihelmöivät raivoa ja huolta.
Miten voi toinen olla niin ajattelematon,
ettei ymmärrä ilmoittaa jos lähtee johonkin!
Kasaan itseäni,
huojennun ja samalla tunnen kuinka järkytys
ja raivo kasvavat sisälläni.
Lasken kymmeneen useita kertoja,
hengitän.
Koitan rauhoittua,
tyynnyttää mieleni.
Kaikesta siitä
mitä ehdin jo pelätä.
