IRC-Galleria

Taas meni yksi vuosi, elämäni lyhyin ja tapahtumarikkain.
Löysin kodin isosta kaupungista, löysin ihania ihmisiä, löysin kivan työpaikan ja vanhan poikaystäväni takaisin. Nyt on kaikki melkein täydellisesti, ihan alkaa jo pelottaa, kun menee liian hyvin, eikä täydellisyyttä ole olemassa, elämän täytyy olla liikkuvaista.
Menin sitten mokaamaan pääsykokeissa, ettei tulisi meneen liian hyvin, etten vaan pääsis opiskelemaan vieläkään, vaan kituuttelisin töissä. Ehkä en vaan halua erota työkavereistani, jotka on niin suuria persoonia, kaiken kokoisia ja ikäisiä ja muotoisia ja värisiä.
Täydellisyydestä ei tosin oo pelkoakaan ainakaan ennen syksyä, eli ainakaan ennen kuin rakas muuttaa tänne mun luo, asuntoon, jota en itseasiassa enää edes kutsu omaksi kodikseni, vaan meidän kodiksi. Inhottavaa lässytystä, eikö vain? Mutta siirappi maistuu joskus niin hyvältä. Namnam, mumsmums. Markolla on oma hammasharja täällä, ja oma avain tänne. Me tarvitaan isompi sänky.

Tyhmää kirjottaa tälleen huonona päivänä, kun vituttaa niin, ettei jaksa edes puhua, saati sitten kirjoittaa. Sosionomipääsykokeissa on kyllä tosi kiva käydä, sinne hakee vain niin huipputyypit, pääsykokeissa on tosi kivaa kun on sellaista seuraa. Se tosin menee aina sen saman kaavan mukaan, että kukaan ei oikeen puhu kenellekään mitään ennen ryhmäkeskustelua, jolloin on pakko puhua. Sen jälkeen kaikki rentoutuu, ja alkaa jutella toisilleen muistakin asioista. Me käytiin keskusteluryhmän kanssa sitten syömässäkin jossain Panini-paikassa Manskulla.
Viime vuonna Lappeenrannassa hengailin koko päivän lähinnä kaikista vanhimman hakijan kanssa (mä olin ilmeisesti kaikista nuorin, 18v silloin) joka oli mua melkein puolet vanhempi, imatralainen, ja ainoa mun lisäksi meistä hakijoista, joka poltti tupakkaa ;)
Ja mähän tunnun muutenkin viihtyvän nykyisin n.10 vuotta mua vanhempien ihmisten kanssa :) Yhtäkkiä huomaa, että suurin osa ystävistä on lähempänä kolmeekymppiä, ja siitä mä olen niin kateellinen. Mikään ei oo niin rasittavaa kuin olla näin nuori. Niin monesti minut vain ohitetaan olankohautuksella, "sinä oot vasta niin nuori, niin et vielä tiedäkään..."
Ja ah, tätä nuoruuden angstia, meneekö se koskaan ohi...Pakostakin menee. Someday.

Lähden leffaan nyt, siellä ei tarvii puhuakaan mitään... :)

Jos luet tätä.. Jos silmäsi liikkuvat juuri tällä hetkellä näiden sanojen yli, ole kiltti ja kirjoita kommentti, jossa on muisto sinusta ja minusta, vaikka emme edes puhuis usein. Se voi olla ihan mitä tahansa haluat - hyvää tai huonoa. Kun olet tehnyt tämän, laita tämä omaan päiväkirjaasi ja ylläty (tai kauhistu) siitä, mitä ihmiset muistavatkaan sinusta.

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Kun tapahtuu jotain ikävää (ratikka/bussi lähtee suoraan nenäni edestä, liikennevalot muuttuvat punaisiksi juuri kun pääsen suojatielle asti, kengästäni irtoaa korko kesken työmatkan tms.), hymyilen loppupäivän hyvin valoisasti ja tunnen itseni onnelliseksi.

2. Ollessani töissä muutun kleptomaaniksi. Laukkuuni on eksynyt muutamia pyykkipusseja, mikrokuituliinoja, lukemattomia kumihanskoja, wc:n raikastin, käsihuuhdetta.....

3. Aina kun luulen keksineeni jonkin vähänkin syvällisen lauseen/minulle on tapahtunut jotain, jota luulen mielenkiintoiseksi (esim. vastaantuleva tuntematon ihminen on kehoittanut minua olemaan onnellinen että olen olemassa, mitä muuten tapahtuu oikeasti ihmeen usein) tms., minun on pakko ilmoittaa siitä tekstiviestitse mahdollisimman monille ihmisille. Jos joku sitten yrittää soittaa minulle, en vastaa puhelimeen, koska en jaksa puhua.

4. Aina kun kukaan ei näe, teen naamalihasliikkeitä.

5. Siivoan oikeasti melkein puolialasti, ja tuuletusikkunat auki, tosin siihen on järkevä selitys: siivotessa tulee ihan mielettömän kuuma ja hiki, ja koetan tehdä siitä mahdollisimman vähän tuskallista.


Haastetut: marayax, Lem-Lux, vaaksu, Thann, ^Painkiller^

Tulin perjantai-iltana Ivaloon, olin hetken melko innoissani ja viihdyin, tuntui tosi kivalta olla täällä ekaa kertaa 4 kuukauteen, mutta tänään on jo alkanut taas ahdistaa. Haluan äkkiä pois täältä, heti! Huomenna illalla pääsenkin, huh, pelastus. Ainakin tulin varmistaneeksi, ettei täällä ole mitään, mitä ikävöidä, paitsi lumi ja luonto <3 Ja muutama ihminen, mutta eiköhän niitä ihmisiä löydy muualtakin. Paremmin ja helpommin. En ole kunnon ivalolainen, kaipaan Helsinkiä :( Olen huomattavasti onnistunut rakentamaan elämän sinne, tuntuu tyhmältä olla täällä tyhjyyden keskellä käymässä :( Toivottavasti voin mahdollisimman pitkään välttää uusintakäyntiä!

Heräsin juuri äsken 3kk kestäneestä unesta.
Kun muutin Ivalosta Helsinkiin, otin kaiken omaisuuteni mukaan. Vain yhden asian unohdin - itseni. Mutta tulin juuri tänne uuteen kotiin, 1000km oli vaan aika pitkä matka kävellä.