IRC-Galleria

Olo ollu kohta viikon sen verran paha kun mikään ei pysy sisällä et pitäisi jo lääkäriin mennä ettei tule nestehukkaa jne, mut kuka tän luupään saa sinne. Minähän en mee muutenkuin et viedään väkisin tai jalat edellä.. :D

Tiedän miltä tuntuu kun haukutaan ulkonäön takia
Tiedän miltä tuntuu kun kukaan ei tunnu välittävän
Tiedän miltä tuntuu kun ei saa vastarakkautta
Tiedän miltä tuntuu olla aina se viimeinen valinta
Tiedän miltä tuntuu kun sinua ei hyväksytä omana itsenäsi

Lisää tämä blogiisi jos tiedät edes yhden näistä

voiko ankeuteen kuolla? jep...

...tänään voisin vaikka olla oma itseni, jos huvittaa

Tuollanen otsikko tuli mieleen, kun aloin jälleen kerran märehtimään menneisyyttäni ja tätä päivää. Kuinka ihana harmoninen liitto heillä onkaan.

Tuntuu usein siltä, että asiat ja valinnat, joita olet aikaisemmin, tässä tapauksessa nuorempana, kummittelevat vielä tänä päivänä mielessä. Vaikka yrittänyt ja olenkin muuttunut ihmisenä paljon, samat asiat vain on ja pysyy. Mitä antaisinkaan siitä, että pääsisin ajassa taakse ja voisin tehdä kaiken toisin, kun karu totuus on nyt se, että nuoruuden toilailuista saa maksaa ikuisesti kipurahoja. Menetettyjä ystäviä ja muita ihmisiä, mitä on kohdellut huonosti joskus.

Tietenkin vika on minussa, en sitä kiistä. Mutta valitettavasti menneet on menneitä ja niille en voi enää mitään. Voin vain olla ikuisesti pahoillani ja ruoskia itseäni omasta tyhmyydestä. Mutta ei sekään auta, nämä ystävät ja minulle tärkeät ihmiset joko eivät enää pidä yhteyttä, tai sitten tavalla tai toisella muistutetaan kuinka paska olin silloin (mikä on ymmärrettävää kyllä), mutta se että olen vieläkin. En saa edes enää tilaisuutta korjata tapahtuneita ja hyvittää jotenkin, sillat on kai lopullisesti poltettu ja paluuta onneen ja hyvään ei enää ole.

Itsevihaan ja kyyneliin päättyy tämä kirjoitus.

Niin, tuli tälläisen syvällisen pohdiskelun aika jälleen. Kumpi kannattaa tässä suuressa maailmassa enemmän, olla oma aito itsensä, vaiko peluri joka tekee juuri niinkuin muut haluavat tekevän?

Totuushan se on, että nämä pelurit saavat kaiken mitä haluavat, kun ovat niin taitavia jauhamaan sontaa, kun sitten aidosti omaa itseänsä edustavat rehelliset jäävät nuolemaan näppejään. Kannattaako edes olla nykyyän rehellinen?

Oma mielipide asiasta on se, että kyllä se nyt vaan kannattaa. Vaikkakin on vuosikausia nuollut vain näppejään, niin ennemmin tai myöhemmin nämä pelimiehet (tai -naiset), sotkeutuvat omaan nokkeluuteensa ja kun se muiden luottamus menee, se onkin iso työ saada takaisin. Itse uskon näin, toki voin olla väärässäkin, mutta sana on vapaa ja kokemuksia olisi mukava kuulla.

CMX : Aura (1994)

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa

talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut

Oh! the days are gone, when Beauty bright
My heart's chain wove;
When my dream of life, from morn till night,
Was love, still love.
New hope may bloom,
And days may come,
Of milder calmer beam,
But there's nothing half so sweet in life
As love's young dream:
No, there's nothing half so sweet in life
As love's young dream.

Though the bard to purer fame may soar,
When wild youth's past;
Though he win the wise, who frown'd before,
To smile at last;
He'll never meet
A joy so sweet,
In all his noon of fame,
As when first he sung to woman's ear
His soul-felt flame,
And, at every close, she blush'd to hear
The one loved name.

No, -- that hallow'd form is ne'er forgot
Which first love traced;
Still it lingering haunts the greenest spot
On memory's waste.
'Twas odour fled
As soon as shed;
'Twas morning's winged dream;
'Twas a light, tht ne'er can shine again
On life's dull stream:
Oh! 'twas light that n'er can shine again
On life's dull stream.