IRC-Galleria

Otsikkona lainaus Virginia Woolfilta elokuvasta The Hours; on mahdollista kuolla. Viime aikoihin asti sivuutin kommentin ajatuksella "on tietenkin", itsestäänselvästi. Mutta kuinka moni loppujen lopuksi pitää kuolemaa itsestäänselvyytenä?

Minä pelkään kuolemaa. Olen pelännyt sitä niin kauan kuin muistan. Liki 10-vuotiaana ajattelin, etten tahdo koskaan tulla raskaaksi ja synnyttää, sillä se on niin kivuliasta ja kauheaa, että siihen voi kuolla. Sen jälkeen olen pelännyt suorastaan hysteerisesti eri asioita.
Sairastuttuani migreeniin ja käytettyäni hetken verran estolääkitystä, joka aiheutti minulle mystisen tikkuilevan päänsäryn ja sai minut kuvittelemaan verisuonen repeytymistä, pelkäsin aivoverenvuotoa. Pelkäsin sitä eri tavoin. Olin kuullut siitä monenlaisia tarinoita: tytöllä oli ollut maanantain ja tiistain verran kovaa päänsärkyä, joka päättyi tiistaiseen pyörtymiseen. Sen jälkeen hänet vietiin sairaaalaan, jossa hän keskiviikkona kuoli aivoverenvuotoon. Jonkun perhetuttu kuoli siihen, ei ollut kuulunut kuin pamaus päästä ja vuorokauden sisään nainen oli vainaa. Sain käsityksen, että aivoverenvuodon huomaa parhaiten äkillisestä kivusta. No, kun tämä tikkuileva jännityspäänsärky alkoi, aloin viettää unettomia öitä, koska en uskaltanut nukahtaa, enhän tiennyt, olisinko aamulla enää elossa.
Tikkuilevan jännityspäänsäryn jatkuttua useampia kuukausia ja selvittyäni kymmenistä repäisyistä ja vihlaisuista päässäni aloin ajatella, että kipu kallonpohjalihaksissa ei sittenkään kerro aiheesta mitään. Aikaisemmin mainitsemani kaukaisen perhetutun tapausta mietittyäni aloin pohtia, että merkki aivoverenvuodosta on sittenkin ääni. Siitähän se sitten riemu repesi; pikku pääkipuilujen sijaan aloin pelätä ääniä päästäni. Suorista selkäsi. Kuuletko naksahduksen jossakin takaraivossasi? Tällaisia naksahduksia kuuluu päätä liikutellessa tuon tuostakin. Jos niihin alkaa kiinnittää huomiota ja pitää niitä mahdollisina verisuonenkatkeamisääninä, on pian melkoisen hermoraunio. Tämä ei sentään jatkunut kauan, naksahduksen pystyi suhteellisen äkkiä yhdistämään selkärangan liikkeisiin ja sen sellaisiin. Sen sijaan muistin, että tämä perhetuttu oli luonnehtinut ääntä kuin shampanjapullonkorkin poksahtamiseksi. No, mielikuvitukseni riitti siihen. Rupesin pelkäämään sitä. Sain huolellisesti miettiä aina, olinkohan kuvitellut jonkin äänen vaiko en.
Pelkoni on ollut kausiluonteista ja muistuttaa pitkälti ahdistuneisuushäiriötä. Jossain vaiheessa kyllästyin äänien tarkkailemiseen tai osittain unohdin sen. Sitten se taas sukelsi esiin tänä keväänä tuntemattomasta syystä. Luin Kalevan sivuilta artikkelin aiheesta ja sain tietää todelliset oireet: äkillinen, voimakas päänsärky ja toispuolinen puutuminen tai halvaantuminen. Jos epäilet itselläsi tai jollakulla toisella aivoverenvuotoa, on kolme pientä koetta, jolla asian voi tarkistaa, 1. hymyile leveästi (pyydä jotakuta katsomaan itseäsi tai jos olet yksin, tee se peilin kautta), 2. nosta kädet sivuilta ylös pääsi päälle ikään kuin aurinkotervehdyksenä, 3. sano jokin helppo lause, esim. "tänään paistoi aurinko". Jos jokin näistä selkeästi epäonnistuu, käsi ei nouse, suupieli roikkuu tai puhe sammaltaa, voi olla, että kyseessä on aivoverenvuoto. Näiden oireluonnehdintojen myötä ryhdyin tarkkailemaan itseäni: Puutuuko toinen puoli? Pystynkö hymyilemään leveästi kummallakin suupielellä? No, paniikkihäiriöön liittyy puutumista. Voi arvata, että minua pelotti entistä enemmän, kun tunsinkin käteni puutuvan. Siinäpä sitten täristä ja koettaa rauhoitella itseään.
Tältä erää lopulliset jäät sain hattuuni järkeilemällä: en kuulu aivoverenvuodon riskiryhmään. Minulla voi olla migreeni, mutta se ei varsinaisesti lisää riskiä. Aivoverenvuoto iskee herkästi henkilöille, joilla on jonkinlainen verenkiertoon liittyvä sairaus, esim. korkea verenpaine. Aivoverenvuoto syntyy kun verisuoni rikkoutuu suuren paineen seurauksena. Kohonnut verenpaine voi olla mm. liikalihavilla, tupakoitsijoilla ja kroonista stressiä sairastavilla. Verenpaineeni on mitattu alkuvuodesta eikä se ole hoitoa vaativan suuri. Stressiä minulla on, muttei liikoja. Suvussani ei ole juuri aivoverenvuototapauksia. Jos sairastun siihen, sitä ei oikeastaan voi ennakoida. Se ei tule odottaessa. Sitä ei ole mitään järkeä pelätä, sillä jos se tulee, se tulee.

Selvittyäni pakonomaisen aivoverenvuotopelostani ei mennyt kovinkaan kauan ennen kuin pelon korvasi kammo kaikenlaisiin syöpiin ja kasvaimiin. Minulla on aina ollut kaikenlaisia vatsavaivoja, mutta pelko niidenkin suhteen on alkanut nostaa päätään. Toisaalta on rauhoittavaa lukea oireista erilaisilta lääkärisivustoilta; ei minulla ole tuollaisia. Toisaalta jos on mitään sinne päin viittaavaa, pelko voi nousta hysteerisiin mittoihin. Tuntuu kuin olisin kuolemassa syöpään saman vuorokauden sisällä.

Koska pelkoni aina korvautuvat uusilla, lienee aika tarttua asiaan niiden takana: kuolemaan. Lukion ensivuosina pelkäsin terroristeja ja sen sellaisia; pommiuhan vaara oli aina olemassa mielessäni. Yläasteella pelkäsin ehkä vieläkin järjenvastaisempia asioita. Joku oli saattanut myrkyttää ruuan, jota olin syömässä. Entä jos joku olikin hienontanut sienisalaattiini valkokärpässienen? Mitä jos?
Miksi pelkään kuolemaa? Kymmenen pisteen kysymys. En pelkää oikeastaan kipua enkä sitä, mitä sen jälkeen on tiedossa. Nykyään kenties pelkään kuolemassa eniten asioita, joita jäävät tekemättä. Epävarmuutta. Peruuttamattomuutta. Tunnen jo ahdistusta siitä, että ihmiset jäävät suremaan. Mitä näille voi tehdä?

Lienee järkevintä hoitaa kuntoon asiat, jotta kuoleman ajatteleminen ei tuo tunnetta siitä, että ne jäävät kesken. Pitäisikö laatia testamentti? Entä suunnitella omat hautajaiset? Elinluovutuskortti? Jos se vain helpottaa neuroottista kuolemanpelkoa. Se, minkä haluan todellakin toteuttaa ennen kuolemaani on kirjan kirjoittaminen. Olen haaveillut siitä aivan pienestä asti. Voin tinkiä siitä, saanko lapsen ja pääsenkö naimisiin, kunhan vain saan kirjoittaa kirjan. Mitä minun on siis tehtävä? Kirjoitettava kirja. Jos teen sen, kenties saan rauhan kuolemanpeloltani. Ja jos kuoleman tuoma epävarmuus pelottaa, on todellakin laadittava yksityiskohtaiset ohjeet, mitä minulle on tehtävä kuolemani jälkeen. Toisaalta tämäkin on järjenvastainen huoli, enhän minä enää välitä siitä, haudataanko minut kirkon hautausmaalle tai mitä muistotilaisuudessani syödään. Mutta jos en pääse epävarmuuden tunteestani eroon tekemättä sitä, miksen tekisi niin.
Eräs periaatteessa mahdoton asia, joka minua häiritsee kuolemassa, on sen kontrolloimattomuus. On totta, mitä Virginia Woolf sanoo: on mahdollista kuolla. On mahdollista kuolla milloin vain. Sinä, arvon lukijani, voit kuolla nyt. Voit myös kuolla ensi viikolla. Tai kolmenkymmenen vuoden päästä. Tai vieläkin pitemmän ajan päästä. Perimmäinen totuus on, että jokainen ihminen kuolee. Siihen, milloin se tapahtuu, ei luultavasti vaikuta se, miten paljon sitä ajattelee. Tai miten pitkälle asian miettii. Se, kannatko mukanasi jotain kuolemaasi liittyvää, kuten elinluovutustestamenttia, ei manaa kuolemaa likemmäksi. Jos haluat kuolla täysin kontrolloidusti, tee perinpohjainen itsemurha. Sekään ei välttämättä takaa kuolemaasi. Voit kokeilla hukuttautua, hirttäytyä ja niellä myrkkyä yhtä aikaa, mutta sekin voi epäonnistua. Laita köysi kaulasi ympärille, syanidikapseli suuhusi ja heittäydy Merikoskeen. Köysi voi kuitenkin katketa, niskasi ei välttämättä katkeakaan nykäyksestä, kapseli ei mene rikki tai putoaa suusta kaikessa kiireessä ja joku onkii sinut ylös ennen kuin ehätät hukkua. Luultavasti olet loppuikäsi jokseenkin halvaantunut ja/tai vihannes. Voit koettaa tehdä itsemurhan täydellisesti, muttet välttämättä kuole siltikään. Epäonnistumisprosentti kuitenkin on melko pieni.

Jokaisen tulisi olla sinut oman kuolemansa kanssa. Sitä ei tarvitse pelätä, mutta se tulee kuitenkin. Vaikka pelkäät sitä kamalasti, kuolet joka tapauksessa. Kuolet, ajattelit sitä tai et. Voit kuolla äkkiä tai hitaasti. Sitä ei pysty kontrolloimaan. Mahdollisia kuolintapoja voi toki karsia; on melko epätodennäköistä kuolla keuhkosyöpään, jos ei tupakoi. Tai saada maksakirroosi, jos on absolutisti. Pitämällä huolta terveydestään voi saada lisää vuosia. Lenkkeilijä voi kuitenkin jäädä auton alle, olipa kuinka hyväkuntoinen ja terve hyvänsä. Loppujen lopuksi olennaista ei liene se, kuoleeko tai miten kuolee, kunhan kuolee niin sanotusti saappaat jalassa; on sinut itsensä kanssa, ei jätä lähimmäisilleen ylimääräistä vaivaa esim. raha-asioiden selvittelyssä, on tehnyt kohtuuden rajoissa kaiken, mitä elämältään haluaakin. Jos on sairastunut aidsiin, tuskin kannattaa hankkia lapsia, tai jos on kovin nuori itsekin. Tulee kysyä itseltään, mikä on oman elämän tarkoitus ja jos saa tietää syöneensä huonoa pallokalaa ja kuolevansa vuorokauden sisään, voi tarkastella elämänsä läpi ilman kummempia syyllisyydentunteita tai murhetta siitä, että jää asioita tekemättä. Jos saa etuoikeuden hyvästellä rakkaansa tietäessään kuolevansa pian, on voittanut paljon, mutta jos kuolee yllättäen, lienee paikallaan elää niin, että hyvästely ei ole kuin piste iin päälle. Jos rakastat, rakasta avoimesti. Ole lempeä.

Mitä ikinä kuoleman jälkeen tapahtuukin, olisi hienoa, jos voisit olla ylpeä eletystä elämästäsi.