Sasu:
Katsoin ympärilleni ja huokaisin hiljaa. Olin palannut paikkaan, jossa pystyin yksin miettimään asioita ja yrittää selvittää pääni. Jatkoin hidasta, keveää askellustani eteenpäin syysruskan valtaamassa metsässä. Vielä hetki sitten metsän polku oli ollut vihreä ja sammaloeiton alla ositain, nyt sitä peitti kellertävä lehtivyö, joka olis kostea - ja kohta olisi valkoinen vaippa maaa peittämässä. Syksyinen tuuli tuli vastaan, kuin yrittäen kieltää minua menemästä syvemmälle metsään. Hymähdin ja suljin silmäni, matkaani jatkaen. Pian saavuin kostean metsän keskelle, olihan vähänaikaa sitten satanut. Astelin tuon ison kivenluo, joka minua vastapäätä törötti, joka vuosi siinä samalla kohdalla 24/7. Kävin istumaan sen päälle ja nojasin käteni polviini, pääni käsieni varaan laskien. Suljin silmäni ja huokaisin. Syksyinen tuuli oli vaihtanut suuntaa ja jälleen tuuli minua vastaan - mustia, pitkiä hiuksiani heilutellen, ohuilla hiuksilla leikitellen. Ruusunpunaiset huuleni olivat pienessä hymyssä. Tuntui hyvältä, kun viileä ja raikas tuuli hyväili kasvojani. Avasin silmäni ja purin pienesti huultani, korullista kulmaani kohottaen. " Miks sä jätit mut ? " Kysyin vaimealla, tukahtuneella äänelläni - taivasta samalla katsellen. Suljin jälleen silmäni ja annoin tuulen vapaasti hyväillä kasvojani ja leikitellä hiuksillani. En välittänyt, vaikka jääkylmät pisarat alkoivat pikkuiljaa tipahdella kasvoilleni, valuen poskiltani kaulalleni. Nautin siitäkin, nautin kaikista eniten, kun sain olla tekemisissä luonnon kanssa. Sade voimistui, vaatteeni alkoivat kastumaan pikkuhiljaa ja meikkini levisivät. Metsän pieni tunkkainen tuoksu, joka oli kerennyt ilmoille nousemaan aikaisemmin, katosi nyt, kun enkelien raikkaat kyyneleet tippuivat maahan, täyttäen ilman puhtaudella ja pyyhkien synnit pois, samalla minut vapauttaen sisäisestä pahasta olostani. Silmäni olivat edelleen kiinni ja kasvoni olivat taivasta kohden, kasvoni nt märät pisaroista ollen, kuten myös vaatteeni. Hymy, onnellinen sellainen kohosi noille luonnostaan ruusunpunaisille huulilleni. Pieni virne käyden. Se ei ollut teennäistä, se oli totta, vaikka suurimman osan elämnästäni eskapismissa elinkin, oli tuo nyt täysin realistista. Kuulin lehtien kohinaa ja oksien katkeilua. Avasin silmäni ja vein katseeni eteenpäin, pian puiden takanta ilmestyi musta koira, joka innoissaan minua kohti juoksi. Naurahdin..