IRC-Galleria

Liityin eilen niiden harvojen ihmisten joukkoon, jotka ovat nähneet livenä Snap!:n ja Technotronicin. Alle kaksvitoset tuskin muistavat noita bändejä, koska itsekin olen melkein liian nuorta sukupuolta ja itselleni teknon aikakausi alkoi noita seuraavista bändeistä (2 Unlimited esim). Kyseessä on siis 90-luvun alkupuolen "teknobändit", eli tämä klassinen tumma/vaalea nainen laulaa, tumma mies räppää, taustalla tanssittavaa konemusaa hässäkkä. Ja nyt ne olivat Vantaalla. Ohoh!

Harmi kyllä, KLF:n 90's bileet olivat oikeasti aika jumalaton pettymys. Vantaan Onnella (tahatonta tirskuntaa) oli suurin syypää menetettyyn potentiaaliin. Kyseessä on siis ex-Flamingon yökerho, jossa lääniä riittää ja ahdasta siellä ei koskaan ollutkaan. Väkeä siellä oli silti aivan liikaa verrattuna henkilökuntaan. Vessaan pääsyä piti jonottaa ja kun pääsi, lattia lainehti kusta. Baaritiskille oli noin 20-30 minuutin jono ja parilta tiskiltä sai, joskin ihan lain mukaan, vain drinkin kerrallaan. Yllättäen ei kehdannut viettää ihan koko iltaa baarijonossa, joten tuli oltua turhan kuivin suin.

Musiikin suhteenkin mokattiin. Alakerrassa jossa bändit esiintyivät, soi mahtavat ysäriet bändien välillä. Sen sijaan yläkerrassa soi enemmän puhdas konemusiikki ja Suomipop-puolella ei soinut mitään ysäriin viittaavaa. Ongelma tässä oli se, että kun suuren osan illasta vei bändit, niin tanssittavaa ysärimusaa oli tarjolla hyvin vähän. Pakko myös myöntää, että onhan ne bändit oikeasti paskoja. Tämä ei ole siis mikään illan vika, vaan ihan jo etukäteen tiedostettu fakta. Aika kultaa muistot :D Kyse onkin enemmän vain siitä fiiliksestä mikä tulee kun näkee livenä bändin, joka soittaa niitä biisejä, mitä kuuli tenavana ja jotka mullistivat musiikkigenren taas kerran.

Bändeissä oli kuitenkin nähtävillä pientä kehäraakkiutta. Superhauskana esimerkkinä Snap! teki elämäni hassuimman encoren. Nimittäin soittivat tismalleen saman biisin, joka edelsi encorea :D Jeij! One hit wonder! No okei, olihan heillä se toinenkin hitti, mutta tämä sai suupielet automaattiseen hymyyn. Hymyä tosin vähensi Snap!:n musta mies"räppäri", joka oli kuin yhdistelmä kreikkalaisafrikkalaista adonista, hormonihärkää ja vapaapainijaa. Miten ihmisellä voi olla KYLKILUULIHAKSET!? WTF! Äijä ei ollut mikään supertankki, vaan enemmänkin kehonrakentajatyylisesti täynnä miljoonia eri lihaksia paikoissa, joissa normaaleilla ihmisillä ei ole edes paikkoja. Show jo itsessään ja voitto Technotronicin mitäänsanomattoman mies"räppärin" 10-0. Lisäksi Snap!:n tumma naislaulaja näytti ihan Miss New Yorkilta, hyvä sekin :D

Ilta sai arvoisensa päätöksen kun saavuttiin bussilla Vantaalta takaisin rautatieasemalle ja huomasin, että yöbussi lauttikseen lähtee ihan kohta. Pääsin onneksi samalla lipulla, jolla olin tullut vantaalta. Istahdin penkille ja ajattelin, että en saa nukahtaa. Nukahdin. Herään 30 minuuttia myöhemmin rautatieasemalta kun kuski huutaa, että päätepysäkki. Vitutti. Voi herran jumala että vitutti :D Onneksi olin ihan unenpöpperössä enkä oikein tajunnut koko asiaa ennenkuin olin kävellyt jo kämpin kohdalle. Ajattelin, etten vittuillessanikaan maksa enää uutta kyytiä, vaan kävelen vaikka sataisi. Ja satoihan se. Onneksi kyse oli kuitenkin ripeksimisestä, eikä sen suuremmasta. Kävin lättypizzan pizzeriasta, kellon ollen puoli viisi. Jotenkin se puolen tunnin bussiuni oli saanut minut kännivaiheesta paranoidiin ja ihmispelkoiseen krapulavaiheeseen ja se tuntui. Pizzaa maksaessa luonnollisesti peitän numerot kädelläni, ettei muut näe. Vahingossa näppäilin väärin. Tähän pizzerian pitäjä sanoi: "Älä stressata! Kukaan ei näe sinun pin koodi!" ja otti jonkun lehtiön, jolla suojasi myös sitä maksupäätettä. Outoa ja hassua, mutta minua jotenkin ihan älyttömästi hävettä ja ahdisti tuo juttu. Mä olin vain mokannut kerran koodin, no biggie ja aina minä pidän kättäni numeroiden edessä. En stressannut että muut näkisivät koodini, mutta nyt stressasin ihan hulluna sitä pizzerian omistajan käytöstä, ihan kuin hän olisi jotenkin säälinyt tai isällisesti opastanut tai jopa ojentanut minua. Istuin penkillä odottaen pizzaa kiemurrellen ja meinasin jo karata pois paikalta ihan vain siksi, kun hän oli sanonut minulle noin. Onneksi sain nieltyä tuon oudon tunteen ja pääsin lätyn kanssa kotimatkalle. Kotona pizza oli tietysti jo kylmä, kello reilu viisi. Heitin sen uuniin ja unohdin sen sinne liian pitkäksi aikaa. Ei se palanut, mutta kuivui. Lopputuloksena oli näkkäriltä maistuva lätty, jonka päällä oli halpoja kasviksia. Jes. Kantsi maksaa. Enskerralla otan rulliksen.

Nyt on taas outo olo, kuten krapulassa ja viikonloppuna usein onkin. Tekee hirveästi mieli tehdä jotain, josta tulisi turvallinen tunne. Maailman upeinta olisi nyt päästä saunaan jonkun kaverin kanssa, sitten syödä lenkkimakkaraa, katsoa lottoa ja vaikka pelata vähän jotain boksia. Tuttuun tyyliini koen jo etukäten ne tunteet, mitä tuo herättäisi minussa ja voin haistaa nenässäni sen tunteen, joka tulee kun kotona saunan jälkeen istui sohvalla katsoen telkkaria ja ympärillä oli siistiä. Olen ihan 99% varma, että jos nyt lähtisin jonkun kanssa viettämään tuota iltaa, se ei tuntuisi siltä miltä olen suunnitellut ja pettyisin. Vielä enemmän tosin petyn sillä että istun yksin kotona, enkä käy saunassa ollenkaan. Tyhmä piheyteni, en tullut maksaneeni saunavuorosta, joskin ei se yksin sama asia olisikaan.

Olen alkanut useinkin nyt potemaan tietynlaista kotiahdistusta. Home ei ole sweet home, vaan jotenkin se normaali perustila, jossa on kivaa, mutta joka ei tuota "maagisuutta". On entistä vaikeampi lattialla matessaankaan saada enää fiililstä, mikä ennen tuli. Haaveilen päässäni siitä, että ulkona olisi valoisaa, matto olisi pehmeä, ympärillä siistiä ja pleikkapelaus olisi hauskaa, mutta kun se ei tuo sitä fiilistä jos noin yrittää. Tämä talo on liian tuttu. Pitäisi päästä vierailemaan ihmisten luona vain siksi, että heillä on erilaiset talot, joissa maagisuus vielä leijuu ja tunteet voimistuvat ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Olen ymmärtänyt sen, että ei ne teot, vaan ne tunteet mitä tekiessä herää. Esimerkkinä juurikin pleikkarin pelaus. Pelaaminen on ihan kivaa joo, mutta eniten minä haen sitä ihanaa tunnetta, mikä tulee kun ei ole kiire, on joku hyvä peli menossa ja ympärillä on valoisaa. En tiedä miksi valo liittyy tuohon, mutta minulla on tarkka muistijälki päässäni siitä miltä pelaamisen pitäisi tuntua. Tietokoneella pelatessa hyvä peli riittää, joskin muistan kyllä lapsuudestani taas ihania tunnejälkiä siitä, mitä pelatessa koki, jolloin se peli itsessään ei ollut se pääasia, vaan varpaiden paleltuminen syyskuussa kun parvekkeen ovi oli auki, se kun äiti huuti syömään kesken pelin ja se miten ulkona oleva syksy toi mieleen ihmisten värilliset vaatteet ja puhtaan raikkauden. Voi jopa olla, että obsessioni siivottuun ja valoisaan peliympäristöön tulee tuosta muistijäljestä, yhdistän pelaamiseen syksyn ja syksy on sama asia kuin kylmä raikkaus.

Tämä tunnebongailu on siitä hyvä piirre minussa, että elämän parhaita hetkiä voi viettää esim. vain tuijottamalla pilviä. Se yhtäkkinen tunne mikä välillä tulee, kun näkee tai kokee jotain maagista tai kun kokee tunnejäljen, joka jää pysyvästi muistiin ja siihen liittyy pelkästään positiivisia asioita. Fiilis on lähes sama kuin patikoidessa lähteestä juodessa, aivoissa iskee kuin sähkönpurkaus joka lyhyen lamaannusvaiheen jälkeen kirkastaa aivot puhtaalla valkoisella valoilla ja raikkauden multihuipentumalla. Välillä tuntuukin, että kämpästäni on tullut vankila, joka estää näiden tunteiden kokemisen. Valitettavasti extratunteet ovat harvinaisia ja niiden etsiminen voi aiheuttaa mielipahaa. Jos tältä istumalta lähtisinkin kaupungille puistoon katselemaan pilviä, voisi olla, että 6 tuntia myöhemmin olisin surullinen tuhlatusta illasta ja siitä, kun en kokenut yhtään mitään muuta kuin vitutusta. Jos ei yritä ei voi voittaa, mutta yrittäminen tuottaa välillä turhan paljon negatiivisia asioita. Tosin silloin kun istuu kämpillä tekemättä mitään järkevää eikä nauti edes laiskottelusta, ei voi menettää mitään, jos poistuisi johonkin.

Vähän tunnemaagishippeilyinen tämä entry, mutta olkoonsa, koska tämä asia on taas tapetilla ja on ehkä ihmissuhdeongelmien lisäksi se suurin ihanuutta ja hirveyttä aiheuttava asia elämässäni, jonka ratkaiseminen ja valjastaminen hyötykäyttöön tekisi elämästäni upeaa.