IRC-Galleria

Pitkän tauon jälkeen on taas aika jatkaa näitäkin. Aloitetaan ihan suoraan sillä mihin jäätiin, eli haikailulla. Suurinta pudottajaa nauhalta katsoessa tuli hirveä hinku tuntea taas ruoho varpaidensa alla! En ymmärrä mikä siinä kesässä on sellaista, että silloin tuntoaisti on jotenkin ihan eri tarkkuudella kuin talvisin. Auringon porotuksesta kuuluva ääni, kostea ruoho ja ulkoriehumisen jälkeinen ruoka ovat jotain sellaista, jota kaupungissa ei vain tule enää oikeastaan koettua. Ei, en todellakaan halua muuttaa "böndelle", mutta ehkä pitäisi keksiä jotain muuta. Jos omistaisin toimivat jalat, voisin ihan vittuillessani rueta harrastamaan jotain puistojuoksua. Muutaman jalkapohjasta törröttävän huumepiikin jälkeen ehkä pyörtäisin päätökseni, mutta se onkin sitten asia erikseen.

Toinen juttu juurikin Suurimmasta pudottajasta oli pettymys kilpailijoihin. Plaah. Sellaisia tylsimyksiä kaikki, hävetkäätten. Tärkempi pointti kuitenkin Päivi ja oliko se Vesa, jotka ovat juuri klassinen esimerkki ihmisistä, jotka uhraavat sosiaaliset suhteensa paremmuudelle. Tämä on sinänsä lähellä sydäntäni, että tietynlainen ylisuorittaminen on aina ollut kivaa, mutta et voi ylisuorittaa ilman, että sinua vihataan. Tässä onkin se ongelma. Onko parempi tehdä asiat huonosti vain siksi, ettei muut hermostu vai pitääkö yrittää aina parhauteen vaikka siellä parhaudessa saakin olla yksin vihattuna? Jos vedetään jotain yrityspsykologiakakkaa mukaan, niin kaikissa valmennuksissa aina sanotaan miten huiput ovat niitä, jotka eivät ole antaneet periksi tai eivät ole kumartaneet muita. Tästä huolimatta en usko, että ihminen voi oikeasti olla huipulla ainakaan yritysmaailmassa jos hän on vihattu, etenkin jos se viha ei johdu auktoriteetin käytöstä. Onko olemassa vielä joku ihmisryhmä, joka pystyy ylisuorittamaan ja olemaan parempi kuin muut ilman, että hän onnistuu alienoimaan itsensä täysin muista.

Viikonloppuna tuli taas huomattua yksi asia baareihin, alkoholiin ja havainnointiin liittyen. Olen erittäin sisäänpäin kääntyvä ihminen kuten moni tietääkin (ja moni taas ei tiedä, koska he eivät näe oikeaa minääni kun se esiintyy vain tietyissä tilanteissa). Tuijotan zombiena eteeni, vaikka edessä olisi toisen haaroväli, enkä näe vaikka näkökykyni toimiikin. Itselleni tämä on helpointa kuvitella aivojen olevan pallo, josta osoittaa havainnointinuolet ulospäin normi-ihmisellä. Minulla ne nuolet kääntyvät heti skarppaamisen lopetettua sisäänpäin kuin siilillä. Tämä tila eroaa normizombie-tilasta siten, että päässäni käy ihan uskomaton kuhina. Lisäksi havannoin todella paljon yksityiskohtia, mutten ollenkaan kokonaisuuksia. En enää erota ihmisten puhetta, en välitä mitä muut tekevät, vaikka näenkin neljän pöydän päässä istuvan ihmisen kynsilakan värin ja lasken hänen jalan liikkeen kulmee verrattuna pöydänjalkaan.

Olen huomannut alkoholin parantavan tätä "vikaa" siten, että aistien tylsyessä sisäänpäin kääntyminen vähenee. En tiedä ovatko ne kaksi erillistä toimintoa jotka sattuvat tapahtumaan yhtä aikaa vai johtuuko toinen toisesta. Onko pakko kääntyä ylöspäin kun aistit ei enää toimi vai eikö aistien enää tarvitse toimia, kun huomionsa voi kiinnittää muihin kuin merkityksettömiin pikkujuttuihin ja niiden äärettömän tarkkoihin mutta turhiin ominaisuuksiin?

Tämä aiheutti myös sen yllätyksen, että selvinpäin baarissa voisi sittenkin olla siedettävää, kunhan vain tietyt asiat täyttyvät. Seura vie pois huomiokykyä, mutta vähentää itseensä romahtamista ja ulkomaailmalle sokeutumista. Äänekkäät ihmiset vituttavat ja möly taannuttaa samalla tapaa kuin lumisokeus tai suuri tuulten: aistideprivaatio iskee minulla jo hyvin vähästä ja alan näkemään ja kuulemaan omiani. Tämä on äärettömän rasittavaa jos oikeasti viettää porukalla iltaa. Vaikka kuulen muiden puheen, en enää jaksa erottaa siitä sanoja, koska puheesta muodostuu yhtä vellovaa puuroa ja mikä pahinta, tämä puuro vielä itsessään saa aistit tylpistymään ja kääntymään pois päältä. Tämän takia ihmisten puhuessa alan kuulemaan usein musiikkia tai musiikki muuttuu puheeksi. Tämä tyhjästä ilmestynyt aistikokemus kiinnittää huomioni ja silloin entistä vähemmän enää edes yritän saada selvää ihmisistä ja entistä enemmän romahdan sisääni kuuntelemaan tyhjistä tulleita ääniä.

Ajunnanvirta taas laukaa. Edellisen kappaleen alkupuolen pointti oli siis se, että selvänä baarissa kivassa seurassa ihmisiä katsellen voisi keskittyä yleiseen maailman ihailuun. Kiireessä kaikki menee ohi ja kännissä niitä ei enää muista, mutta ihmisten istuessa paikallaan kiinnittäen huomiota johonkin muuhun, itselle tulee hyvä tilaisuus vain stalkata erilaisten ihmisten erilaista toimintaa. Olo on välillä kuin eläintarhassa ihmetellen hassujen ihmisten hassuja toimintoja, mutta tämä on se mistä tykkään ja mitä kaipaan. Kaverisuhteet ovat tärkeitä, mutta onnellisuus vaatii ihmisjoukkoja ympärilleen ja myös niiden ihmisjoukkojen yksittäisten ihmisten tekojen seuraamista. Tämä vähentää "yksin universumissa" oloa ja tuo lisää sitä fiilistä, että maailmassa on ihan helvetisti elämää johon itsekin kuuluu ja periaatteessa voisi tehdä mitä vain. Kyllä, naapuripöydän ihmisen tuijottaminen todellakin saa aikaan olon, että mähän pystyn mihin vain! Oudot ovat pääni liikkeet, mutta outo on myös se haju joka pyllystäsi kumpuaa lakritsikissa-pussin jälkeen. Kokeile vaikka!

Ainiin, haluan taas harrastaa jotain. Saliharrastus vie ihan kaiken vapaa-ajan jota ei käytä johonkin muuhun, mutta ei se estäisi aloittamasta jotain, mielellään jotain epäfyysistä tai sitten salia vielä reilusti sosiaalisesti fyysisempää. Plussaa, jos siihen liittyy ihmisiä, ruohoa, avaruutta ja hikeä.