IRC-Galleria

Tiedättekö mikä on helvetin ärsyttävää? Se kun on tosi paska olo jostain ja sit kun yksin muhii, yleensä vielä krapulassa, siinä pahassa olossaan ja mahdollisesti vielä itsesääliöi ja vainoharhailee. Tästä tulee angsti ja sit se angsti pitää purkaa johonkin, esim. päiväkirjaan. Parin päivän päästä olo on jo parempi ja sitten se angsti vituttaa ja taas sanon jeij ja ihanata, kun on jotain kivaa ja kukaan ei ota sitä angstia enää tosissaan, en edes itse. Se, että olo on parempi, ei tarkoita, että se paska olo olisi tullut käsiteltyä. Se vain tukahtuu, kun uutta kivempaa tulee sen päälle.

Sitten kun tulee seuraava paska olo, ne kaikki vanhat paskat olot tulevat taas mieleen. Tämän takia lopulta pienikin vastoinkäyminen tai pienikin ongelma tuntuu niin jumalattoman kurjalta, kun silloin ei itke sitä yhtä tapahtumaa, vaan kaikkea paskaa mitä on 27 vuoden aikana tapahtunut. On niin noloa sanoa "Aina mulle käy näin!!1yx" jos ekaa kertaa tapahtuu jotain, mutta sitten kun on jo 50 samanlaista paskaa tunnetta koettu, niin ne vanhat muistuu. Tietenkään _aina_ ei käy niin, mutta silloin kun käy, niin se pallo on taas yhtä paskaa oloa suurempi, kunnes lopulta joku kynnen katkeaminen saa aikaan sen, että itken taas kaikki exäni läpi ja vedän itseni kattohirteen.

Asiaa "helpottaa" se, kun minä en ole koskaan kellekään vihainen, enkä koskaan puhu tunteistani paitsi netissä tuntemattomille ja en koskaan sano mikä minua vaivaa. Olen stereotyyppinen nainen (en siis tarkoita yleistää tätä naisiin, vaan puhun vain stereotypiasta). "Mulla on paha olo, mutta hymyilen ja näytän iloiselta ja sit salaa itken ja kun kysyt, mikä mua vaivaa, en kerro, koska sun pitäisi tietää ja vika on oikesti sun, vaikkei olekaan, mutta sun pitäisi silti ottaa syy ja ymmärtää minua ja pilata oma iltasi ja sulla pitäisi olla kurjaa, niin sit mulla ei olisi niin kurjaa ja miten sä et voi muka tajuta tätä hymystäni, joka on tismalleen sama kuin silloin, kun hymyilen oikeasti????yxyxeikukysymysmerx"

Minä tarvitsen jonkun väylän purkaa surua, raivoa ja vihaa, ennenkuin minä lopulta poksahdan ja tapan jonkun, itseni tai muun. Kun en ole viillellyt sit teinivuosien, en tykkää käydä raivolenkillä, enkä hakata päätäni seinään, kun pää on aina tarpeeksi kipeä muutenkin, niin mitä vielä jää? Pitäisi olla joku sellainen harrastus, joka olisi kivaa ja siinä voisi ruoskia itsensä oksennukseen asti ja sit vain piehtaroisi siinä ylirasituslaatassaan ja nykisi ja sätkisi ja olisi varma että kuolee ja sitten raahautuisi suihkuun ja tulisi uutena miehenä sieltä ulos.

Tämä viesti kuulostaa nyt niin angstiselta, vaikkei se ole millään tavalla pointti. Eikä tämän pidä olla hauskakaan. Silti ihmiset ajattelevat, että onpa rasittavaa angstia. Minä ainakin ajattelisin. "No vittu tuijtuij, kohta sillä on taas kivaa, eikä se uikuta". Sit jos joku onkin huolissaan tai jotain, niin minua ärsyttää, kun en kaipaa sääliä tänään, enkä ymmärrystä huomenna, kun silloin jo häpeän omaa angstiani.

Ainoa tapa saada hyvä olo on siis taas tunkea kaikki kakka syvemmälle ja leikkiä, kun olo olisi kiva. Tsekatkaas muuten nämä, etenkin Cute Cute Cute osasto: http://www.shanalogic.com/. Voi helvetti mä niin tahdon kaiken tuolta! Harmillisesti tosin naisille on hienompia paitoja kuin miehille, mutta esim. upeita laukkuja, kaulakoruja ja vöitä löytyisi. Hinnat vain aika suolaiset, tosin kiitos jenkkidollarikurssin ei edes niin pahaa erikoisvaatteista. I can has cute!


*****

Edit: 21.07.08

Nyt tämä avautumiseni jo ärsyttää, eli kävi juuri niin kuin ajattelinkin. Se tuntuu vain typerältä angstilta ja ylireagoinnilta ja "voi jospa olisin ollut koskematta eilen koneeseen, niin en minä tänään olisi enää muuta sanonut kuin 'kakka päivä töissä' tai 'ihanata'". Jos en tuntisi itseäni, pitäisin itseäni typeränä angstipellenä ja vaikka tunnenkin, siltikin pidän, mutta siksi ehkä olinkin eilen niin fiksu, että kerroin, ettei pointti ole angstissa. Angstisen kuvan saa juuri siitä, kun se paha olo tuntuu aina niin suurelta itse tapahtumaan verrattuna. Olen ihan rikkipaskanakakkina ja sit jos jollekin kerron, että tämä "johtuu" siitä kun joku spuge sanoi minua toissapäivän hassuntuoksuiseksi, niin hän tietenkin pitää minua ylireagoijana. Se paha olo on kuitenkin aito paha olo, johtui se mistä tahansa, joten itse tapahtuma ei liity, etenkin kun se paha olo johtuu aina menneistä tapahtumista.

Mikä pahinta, jos siihen pahaan oloon ja tapahtumaan liittyy vielä joku "syyllinen", on tosi vaikea perustella hänelle, että pahasta olosta 20% johtuu siitä mitä teit ja 80% siitä, mitä muut ovat joskus tehneet.

En minä nytkään ole mistään yli päässyt, unohdan/unohdin vain kaiken ja tänään oli jo ihan jeij olo. Siellä se vain muhii odottaen seuraavaa kertaa. Mutta koska nyt on taas jeij-olo, ei todellakaan jaksa vatvoa asiaa. Mieluummin haluaisin vain istua ulkona ja nauttia kesästä ja juoda kuplajuomaa, mulle tuokaa, jne. Ja sitähän sitä on taas tarjolla kun kalenteria katsoo. Jeij!

Pepe Deluxe - The mischief on cloud 9

Kattokaa se video. Siis video, älkää kuunnelko vain biisiä, vain katsokaa myös se video. Pärähti samantien videolistalle top 1:een niin että hirven kivekset soi vielä huomennakin.

Pornoa, nykivyyttä, sairautta ja kilkattelua. Jos biisissä ei olisi lopussa kitarasooloa, tämä olisi maailman paras koskaan. Levykauppa kutsuu!

Zorro soittaa kitaraa, naisgorilla rumpuja, gorillapatsaat nykii, enkelien suut laulaa, jii än ee. Tsiibus!

Ainiin, tsekatkaa myös nämä (kiitos Alternative Nation, ainoa hyvä valopilkku Music/Talk TV:n paskan seassa, kun Dance floor chartikin tapettiin ja muutettiin paska floor paskaksi):

The Ting Tings - Shut up and let me go: The Sounds meets Franz Frendinand, ainakin tämä biisi ja video on omnomnom. Pyhä jeesus sentään se rumpu! Ou jeah! Levykauppaan myös.

Biffy Clyro - Who's got a match: Mahtava biisi, huono video, mutta mahtava silti. Ostoslistalle meni.

Kesämasennus. Voi helkkari. Kesämasennus on minun luonteelleni niin äärettömän tyypillistä ja vaikka olen kärsinyt siitä varmaan kymmenisen vuotta, niin aina se on yhtä perseestä. Kyseessä on siis yksinkertaisesti tila, kun mikään ei ole koskaan hyvin. Etenkin työssäkäydessä tämä vielä korostuu.

Eli jos "elää", lähtee töiden jälkeen tapaamaan ihmisiä ja kaljalle, niin on kivaa. Jeij. Kallistahan se on, mutta rahanmenoa ei nyt edes lasketa tähän mukaan. Sitten hiivit kotiin pienessä siivussa kello 23.00. "Normaali" ihminen voisi kaatua melkein siltään sänkyyn, mutta minun on pakko saada olla yksin. Vaikka terassilla onkin kivaa, se ei ole "vapaa-aikaa", jota vaadin saada itselleni. Eli lopulta käy niin, että kun kokkaan, syön, katson telkkaria ja yleisesti istun koneella, töhertelen ja teen muuta normaalia mitä iltaisin teen, kello on kolme. Lopputulos: "Oli kivaa, mutta fyysisesti olen poikki ja univelka kasvaa".

Seuraavana päivänä 3 tunnin yöunilla päätän, että lähden ajoissa töistä pois, kävelen kotia saadakseni raitista ilmaa, sit pelaan jotain kivaa peliä ja menen ajoissa nukkumaan. Hyvä päätös! Kun lähden viideltä kävelemään kotia kohti auringonpaisteessa, hymy alkaa hyytymään. Periaatteessa vielä kävellessä on kivaa, kun on ulkona, liikunta on jees ja Helsinki niin helvetin kaunis, mutta kun kämppä lähestyy, alkaa kurkussa tuntumaan pala. Ei helvetti. Loppuillan sit istun zombiena sohvalla, tuijotan itkuissani ulos aurinkoon ja yritän pelata jotain peliä, joka tuntuu niin saatanan typerältä ajanhukkaukselta, kun voisin olla ulkona elämässä. Lopputulos: "Nyt on omaa aikaa, mutta kun haluan elää!". Jos päätän soittaa jollekin tutulle ja rynnätä ulos, käy ekassa kappaleessa ilmoitettu asia. Jos taas repäisen ja lähden ulos yksin, on yksinkertaisesti helvetin tylsää ja vapaa-aika hupenee entisestään.

Oikeastaan ainoa hetki kesäisin, jolloin periaatteessa elämä ja vapaa-aika ovat tasapainossa, on sunnutai-illat jos on ollut perjantaista lähtien reissussa. Esim. kun tulee festareilta joskus yhden aikaan sunnuntaina ja saa lopultakin olla taas yksin kämpillä, vetää verhot ikkunoihin ja maata omassa liemessään. Valitettavasti tosin ei tämä oikeasti ole mikään tasapaino, vaan tässä tulee ongelma nro 1, eli vaikka koko viikonloppuna olisi nukkunut yhteensä 3 tuntia, ei su-ma yönä saa enempää unta, kun on pakko valvoa aamuun asti, kun kerrankin on aikaa taas olla yksin. Väsymys kasvaa.

Lopulta saavutetaan täydellinen noidankehä. On niin helvetin väsynyt ja univelkainen, ettei pysty enää nauttimaan edes elämästä, joten on pakko nukkua. Sitten kun nukkuu, herää ihan vitun paskaan oloon, koska on sen verran taas järissään, että osaa masentua siitä, kun nukkuu, eikä ole festareilla/kaljalla/elämässä.

Entäs talvella? Työssäkäynti itseasiassa on jopa vähän plussaa talvella, koska silloin ei koskaan näe valoa. Talvella on elämä niin helppoa. Aamulla heräät ja on mustaa. Töistä kun lähdet, on mustaa ja työpäivän aikana et ulkona käy (jos et polta). On täysin sallittua, ok ja jees mennä kotiin pelaan pleikkaa ja vain erikoispäivinä tapahtuu jotain, joka aiheuttaisi haikean fiiliksen. No mutta hei, kaveri pyytää kaljalle, no mäpä meen! Se on vain extrabonusta. Talvella elämättömyys on jees ja kaikki elämä kuin kirsikka kakun päällä ja se mikä jää nukkumisesta väliin, on helppo korvata nukkumalla, koska elämätön nukkuminen ei nyt aiheuta masennusta. Tottakai talvella, etenkin perusiltaisin siellä elämässä on tylsempää kuin kesällä, etenkin kun olen kovasti puistokaljamiehiä, mutta kokonaisuus on niin paljon plussalla. Oikein aurinkoisena talviviikonloppupäivänä voi tosin tulla taas kyyneltä silmään, joskin lauantaina krapulassa kotona olo ok ja sunnuntaina voi sit lähteä johonkin.

Ei ole siis olemassa mitään niin hauskaa kesällä, että voisi olla onnellinen jo ihan siksi, kun se hauskuus masentaa, koska se väsyttää, eikä voi nukkua ja levätä, koska se masentaa, kun se ei ole elämää. Masennuslääkkeiden, uskoontulon, aivopesun ja muiden asioiden lisäksi uskon kuitenkin, että voisin ainakin parantaa tilaani, jos en korjata sitä. Tällä hetkellä kun elämäni on valitettavan suunniteltua ja "isoa". On tottakai tosi kivaa mennä terassoimaan ihanien ihmisten kanssa, mutta siinä menee helposti koko ilta ja etenkin jos alkoholia on mukana, seuraava aamukin. Rahan kannalta kuivin suin oleminen ei valitettavasti auta, koska se tulee tuplasti kalliimmaksi kiitos shoppailun. Tartteisin lähellä asuvia kavereita, joiden kanssa voisi pikahengata. "Moi, lähetkö tohon s-marketin pihaan syömään jätskin? Ai lähet, no ookkemoi!" Sit tuntia myöhemmin voisi palata kotia olo olisi parempi, eikä koko iltaakaan mennyt.

Minulla on myös hirveitä fantasioita "kaupunkihengauksesta", eli siitä, kun ei oikeasti tekisi yhtään mitään, mutta silti tekisi kaikkea. Ei siis suunnitellisi mitään, vaan senkun menisi kaupunkiin ja loikoilisi laiskasti jossain penkillä, joisi limpparia ja jos olisi huonotapainen, sylkisi kadulle (ei, sitä en halua, mutta ymmärrätte idea ja ihmistyypin). Jos mukana olisi useampi henkilö, joku aina keksisi jotain tekemistä. Mennään pelaan korista! Ok. Mennään katsomaan viimeinkin, mikä helkkarin torni tuo on joka näkyy. Ok! Mennään hietsuun. Ok! Ostetaan porukalla sixpäkki ja juodaan se puistossa. Ok! Tämmöinen hengailu toki lopulta veisi aika paljon aikaa, mutta kiitos kaveriporukan se ei enää pyörisi minun ympärilläni. Minä voisin siis liittyä seuraan ja poistua seurasta kun siltä tuntuu. Kahdestaan "treffityyliin" hauskan pidossa kun on se ongelma, että kun itse lähtee paikalta, toisella tuskin on enää kivaa :D Ja kun ihmisiä näkee sen verran harvemmin ja se vaatii aina suunnittelua, eikä kehenkään koskaan vain keskustassa törmää, niin toki sitä tulee sit vietettyä koko ilta yhdessä, jos vain hauskaa on (ja on ollut, kiitos siitä kaikille ihquille, psiu)

Olipa marmatus, mutta kun pakko oli saada purkaa tuntoja, kun taas vituttaa. Koko alkukesän olin niin sumussa univelan takia ja nyt kun nukuin, olotila vain muuttui paskemmaksi. God damnit!

Muutakin sanottavaa on. Nimittäin tämän kesän itkubiisit top 3:

Sijalla 3: Avril Lavigne - Hot
Yllättäen taas nämä biisit sellaisia, joita ei normaalit ihmiset surullisiksi laske. Avril on kuitenkin tällä videolla niin helvetin ihana, tämä biisi on niin rytmikkään soiva ja kaikenlisäksi tuo vielä haikeasti mieleen ihanan uudenvuoden Turussa exäni luona kikattamassa pupuille, hänelle ja Spongebobille ratsastamassa Hasselhoffin pyllyllä. Jotkut iloiset biisit surettavat tosi paljon kun on huono olo, mutta tämä on siitä erikoinen biisi, että tämä hyvissäkin fiiliksissä tuntuu jotenkin suruisalta ihan jo luonnostaan. Ehkä tosin se perusolettamus olisi, että itku olisi onnenitkua, jos tätä biisiä kuunnellessa jotain tuhrittaisi.

Sijalla 2: Indica - Pahinta tänään
Tämä on joiltain kohden voittajabiisi, mutta kokonaisuutena ei ihan ykköseksi yllä. Indica on minulla aina ollut itkubändi, koska se musiikki on nykivää ja kaikki nykivyys aina itkettää (kyseessä on lähes automaattinen reaktio, aivan kuten joillain nousee karvat pystyyn joistain äänistä). Indicalla vielä vähän se "hassu" juttu, että kaikki biisit kuulostaa ihan samalta, eli ensimmäiseltä, eli Ikuiselta virralta, eli siltä, joka oli erään suhteeni erobiisi. Vaikken minä sen suhteen tai tytön perään enää itkekään, niin siihen biisiin silti on ladattu niin paljon surufiilistä, että aivot ovat jo ehdollistuneet suremaan kun se biisi tai mikä tahansa samalta kuulostava (eli kaikki Indican) soi.

Tässä kyseisessä videossa on vielä extrasuperitketys uusi ihastuskohtani, jossa se blondi laulaa niin ujonsöpönkuulumattomasti osan kertosäettä. Toissaviestissä taisin marmattaa siitä videosta, mutta samalla toki kerroin myös rakastuneeni siihen ja nyt vain rakastun lisää. Aah! Tiktakin Mimmu on saamassa kilpailijaa ihan kiitos 3 sekunnin videopätkän, mutkun iih :') ja :'( ja ''''' päälle.

Sijalla 1: Jenni Vartiainen - Kerro miltä se tuntuu
Tämä on sit sellainen perusklassinen voitto tekniikkapisteillä. Ei periaatteessa surullinen normi-ihmiselle, mutta uskon monen muunkin surevan tätä kuunnellessa. Tämä on niin täydellisen "mäkin tahdon tälläisen elämän" biisi, johon ihmiset voivat purkaa voimattomuuden ja pienuuden tunteensa. Vielä kun Jenni osaa laulaa saaplarin hyvin ja biisin kaikki taustat ja muut on tehty täysin ammattilaisvoimin, niin tämä on vain niin kasaamalla kasattu täydellinen masisbiisi. Vähän harmittaa pitää tätä voittajana, koska tämä on jotenkin niin arvaamattoman kiiltävän selvän ylivoimaisen tavisvoittaja, mutta kun kaikessa sieluttomuudessaan se tekee kaiken niin täysin oikein itkubiisisaralla. "Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää. Kerro miltä se tuntuu, kun ei mitään pelkää!"

Sit vielä kaksi juttua.

Juttu numero 1, ruusukaalit. Siis voi pyhä lehmänkives sentään! Miten voi olla niin helvetin vaikea löytää Helsingin kokoisesta kaupungista ruusukaaleja. Siis kamoon! Olen käynyt kaikki lähialueen kaupat läpi ja ei myydä, kuten ei missään muissakaan pikkukaupoissa. Isompaan kauppaan mennessä sit löytää samaa sarjaa olevia muita kasviksia. No ei lämmitä! Haluan niitä ruusukaaleja, jota siellä saatanan metrotunnelin seinällä on mainostettu, en jotain ratatuotoituioille paskaa! Vielä paranee, löytyy pari kauppaa, jossa on pakasteosastolla ruusukaaleille laitettu hinta (reilu 2 euroa, ei paha 500g pussista), mutta itse pusseja ei löydy mistään. Kaivan sormet jäästä verillä ties mitä papanapusseja ja etsin ruusukaaleja, mutta ei. Kampin k-kaupassa niitä on, mutta kun en koskaan sellaiseen aikaan siellä ole, että ne voisin ehjinä kotiin kantaa. Pitää varmaan lähteä erikseen bussilla hakemaan niitä 10 pussia, jotta riittää.

Olenko minä ainoa, joka tykkää ruusukaaleista (höyrytettyinä lihan/lohen kera suolalla ja voimariinilla maustettuna, omnomnomnom!!!)? Vai rakastaako niitä jokainen, jonka takia kaupat myyvätkin eioota? Kaupasta voi löytyä ties mitä helvetin kissankivesmehussa huljuutettuja papayijapakastepapanoita, hintaan 59 euroa kilo, mutta ei ruusukaaleja. ARGH! VAADIMME RUUSUKAALEJA LÄHIKAUPPOIHIN!

Juttu numero 2. Näin tänään aamubussissa varmaan maailman näteimmän tytön. Enkä tarkoita nyt "voi miten viehättävä oli, ihastuin, tuijtuij" ollenkaan, vaan siis ihan vain nätteyttä. Hän oli puhtaasti ja kirurgisen tarkasti vain, mutta helvetin nätti. Ajattele päässäsi Natalie Portmanin, Jennifer Garnerin ja Scarlett Johanssonin parhaiden puolien yhdistelmää. Lasit päähän, ohuet pitkähköt sormet ujosti haparoimaan laukkua ja ilme hiljaisen pelokkaan mietiskelevä, niin nätt, nätt ja supernätt! Olen ihan varma, että hän on hiljasen udon pidättyväinen, mutta sit hän löytää itsensä ja vuoden päästä hän on superjulkkis ja äänestetty 6 vuotena peräkkäin (vuodessa) maailman seksikkäimmäksi naiseksi ja silti hänellä ei nouse kusi hattuun.

Toki minä viehätyinkin, en sitä kiellä, mutta kyse oli enemmän "Hän on maailman paras laulaja, mutta en mä tätä musaa ostaisi" tyylisestä jutusta.

Ainiin, vielä yksi ja sitten lasku. Facebookin applikaatio Social Me on palannut banneiltaan! JEIJ! Kyseessä on siis oikeasti hyvä applikaatio ihmisten tapaamiseen. Oikeasti hyvä. Ei siis mikään helvetin perusflirttipaska tai "tässä sulle wink ja hymiö ja hali ja mikä nalle puh olet?" turhuuspaskuushelvettiys, vaan oikeasti, oikeasti, oikesti, oikeasti, oikeasti hyvä. Jos Social Me saisi arvosanaksi 8, niin kaikki muut applikaatiot mihin olen käteni työntäneet, ovat arvosanalla 4-5. Kuulemma Compare Hotness on Social Me:n kanssa samaa sarjaa (sama tekijä), joten siitä en tiedä, mutta siis oikeesti. Oikeesti! Kiitos SM:n olen tutustunut useampaan ihmiseen kuin mitä ilman SM:tä tutustun vuodessa. Tuttuja on jo kivasti ja osaa voisin kaveriksikin jopa valehdella. Ihanaa!

Jeij! Pakko lähteä taas takaperin kertomaan mitä on tapahtunut ja lopettaa siihen kun tulee tylsää. Nyt on krapula, joskaan ei hirveän paha. Oli aamulla jopa niin hyvä olo, että sain vähän tiskattua ja vietyä enimpiä roskia pois lattioilta. Piilarit silmissä olin kuitenkin mennyt typeränä nukkumaan ja nyt silmät ovat aika rähmäiset ja punaiset. Argh. Illalla olisi tarkoitus hakata ostamaani GTA III:sta, vaikka jostain syystä kehtuttaa ajatuskin sen pelaamisesta, vaikken ole vielä siis edes kuorinut muoveja. Mä tahtoisin jonkun paremman pelin, jonkun hyvän. Krapulassa ei jaksa ajatella, eikä liian nopeatempoisesti pelata.

Ajatusvirtaosion jälkeen toivottavasti tulee fiksumpaa tekstiä. Eli eilen olin pussikaljalla ja baarissa. Alunperin tarkoitus oli mennä Kaisaniemeen pusseilemaan, mutta sit kun kaverit myöhästyi lisää ja lisää, päätettiin pistää riita puoliksi ja nähdä Kalliossa. Neitsytmatkani Kallioon hieman jännitti, etenkin kun nyt tiedän, missä ne Helsingin kadonneet spuget ovat. "Kikatutti" myös huomata miten heti metrotunnelista ylös noustessa väki kusi metrotunnelisisäänkäynnin laitoja vasten ja vartijat nojailivat vieressä roskiksiin. Ahaa, näin täällä tehdään tarpeet, hyvä tietää :P Tuli myös omin silmin todistettua pizzeria - baari - seksikauppa -kolmiyhteys. Niin ja tuli myös syötyä ihan helvetin hyvä ja iso pizza. Ensimmäinen hyvä Helsingissä, pitääkin varmaan rueta lähtemään Kallioon pizzalle metrolla jos pizzahammasta kolottaa, nimittäin sen plätyn jälkeen ei enää jaksa muuta kuin hengittää, eikä sitäkään.

Pussikaljalla oli kivaa, vaikkakin hyvin pian ekan siiderin avaamisen jälkeen alkoi tulla vettä. Onneksi vähemmän mitä piti. Siiderit kilahtivat kuitenkin nälkäiseen hattuun liian tahdilla ja tuli sellainen nykyään aika useinkin tuleva vähän avuton olo, kun on menettämässä kontrolliaan, muttei ole vielä hauskakänni, jotta se tuntuisi kivalta. Johtuu yksinkertaisesti vain viinapään huononemisesta (tai no, eihän se huono asia ole), sixpäkin jälkeen päässä heittää jo kovasti jos ei pidä taukoa. Kahvin ja veden ja pizzan sulattelun jälkeen meno taas jatkui ja pääsin toiseelle vaiheelle, jossa alkoholia voi juoda hyvinkin paljon ilman että se vaikuttaa (muka) mihinkään. Tämä on sinänsä harmillinen vaihe, mutta toisaalta tämä mahdollistaa baarissa kaljan litkimisen, ilman tuoppia kädessä kun on jotenkin orpo olo.

Kalliosta tultiin keskustaan ja siellä Shaker(s?)iin. Herra jiibus että rakastuin siihen paikkaan! Musiikkikin oli mahtavaa, joka yllätti, kun en ole hyvää musiikkia kuullut koskaan missään baarissa. Harmittavan kovalla se oli juttelua ajatellen, mutta ehkä kyseessä oli vain pe-illan erikoisuus ja siellä ei normaalisti niin meluista ole. On nimittäin täydellinen treffipaikka. Miksi ostaa 5 euron kalja, kun voi ostaa 7 euron banaanidrinkin, kun tarkoitus ei ole kuitenkaan kännejä vetää? Omnomnom!

Työkavereihinkin tuli törmättyä ja hauskaa oli, joskin toki henkisesti vituttaa tietää, että toinen on lähtemässä lomille. Mäkin tahdon, mutkun lomapäiviä jäljellä 0 ja käytetty 0. Vuoden päästä sit ekat lomat. Vittu.

Bussissa olikohan torstai, tajusin aivan mahtavan idean. Helsinkikierros!! Minä en ole käynyt Helsingissä vielä monessakaan paikkaa ja kaikki lähiöt, nähtävyydet ja muut ovat tuntemattomia. Jokainen ihminen tuntee oman lähiönsä ja hyvät paikat sieltä, sekä ehkä keskustan ja työpaikan lähistön, muttei muuta. Nämä tiedot voisi yhdistää, kasata porukan ja suunnitella kostea reitti lähiöstä lähiöön. Lähtö olisi perjantaina (pitää olla viikkopäivä ja pitää olla vapaata seuraavana päivänä) aamulla klo 7, ensin mentäisiin rautatieasemalle nauramaan töihin valuville ihmisille, sit lähiöön XYZ ottamaan klo 09.00 aamukaljat, josta sitten voisi mennä jonkun toisen kotilähiöön, koska siellä on mahtava puisto, jossa voi ottaa aamunokoset ja viskellä frisbeetä. Onko nälkä? Hyvä, koska Kalliosta saa ison pizzan ja vielä isomman tuopin halvalla. Kello onkin jo 12, sit kohti lähiötä DEF, koska siellä on ihmisiä vähitellen rannalle. Kaupasta mukaan piknikeväitä ja lihapiirakka hatuksi. Ahh, nyt maistuisi drinkki! Eikun paikkaan GHI, se on siinä heti metroaseman vieressä! Kulttuurin aika, lähdetääs Kiasman nurmikolle ja sieltä sit katsomaan karhupatsasta ja jos iskee jano, siinä sen vieressä on muuten mahtava räkälä. Taas on nälkä, joten mennäänpä parhaille pihveille paikkaan OPQ, jne jne jne.

Aamusta myöhään yöhön kiertäisi kaikki käymisen arvoiset paikat läpi, joisi alkoholia, söisi ja pitäisi hauskaa. Tämä on ihan pakko toteuttaa, vaikka sit kahdestaan jonkun kanssa, vaikka silloin onkin hankalampi etukäteen tietää missä kannattaisi käydä ja missä ei. Toki tästä voisi myös tehdä miniversion ja hypätä johonkin ratikkaan, joka kiertää hyvin ympäri helsingin ja parin pysäkein välein jäädä katsomaan mitäs täällä on tarjolla. Olisikin virkistävää sekä käydä paikoissa, jotka tietää hyviksi, että myös ihan randomilla vain jäädä johonkin ja katsoa, mitä kohtalo tuo tullessaan. Ilmottautumisia otetaan vastaan.

Olen lopultakin laukullinen. Tai siis tuttuun tapaan mullahan on jo 3 laukkua + reppu, mutta tämä laukku on ensimmäinen, mitä mä käytän. Toista laukkua en osaa kiinnittää, kun se on joku mystinen remmilaukku ja toinen on vähän iso, mutta tämä nykyinen on niin sympaattisen pieni (mutta silti sinne saa tungettua helvetisti tavaraa) ja söpö. Toki laaduton, mutta 20 eurolla ei nyt mitään Marimerkkolaatua odotakaan. Se on sellainen musta kankainen, A5-kokoa ja jollain tribaalikuvalla varustettuna. Olisin halunnut sen Hello Kittyllä, muttei ollut. Ehkä itse sitten ompelen siihen HK:n kiinni. Alussa on toki vähän hankaluuksia ja niskavaikeuksia kantaa olkalaukkua, kun on kuitenkin 15 vuotta putkeen kantanut reppua yhdellä olalla. Olen jotenkin oikeapuolinen siinä mielessä, että repun ja laukun pitää aina olla oikealle. Jotta reppu olisi oikealla, sitä pitää kantaa oikealla olalla ja jotta laukku olisi oikealla, se pitää laittaa vasemmalle olalle. Ehkä hyvä niin, että vasen olkakin saa harjoitusta, mutta vähemmän yllättäen tuska on aika melkoinen, kun täysin tottumattoman olan ja niskan varaan iskee heti välittömästi järjettömästi painoa. Tekisi mieli kantaa laukkua vasemmalla puolen, jolloin vahva ja karkaistunut oikea olka kannattelisi hihnaa, mutta kun minä en vain osaa pukea laukkua näin. En ymmärrä mikä aivoissani on vialla, mutta ilman peiliä en saa mitenkään laukkua yli pään siten, että se olisi vasemmalle. En vain osaa. Sit iskee paniikki ja hävetys, kun yritän saada laukkua päälle ja viskaan sen oikealle. Sama juttu repun kanssa, en osaa kantaa sitä vasemmalla olalla, eikä se edes pysyisi olalla. En tajua miten se on niin vaikeaa.

Viikko sitten miitissä oli tosi hauskaa, mutta koska kesämiitit ovat kuitenkin käytännössä vuoden parhaita tapahtumia, niin odotukset niitä kohtaan ovat ihan järjettömät. Sama kuin joskus teininä joku vappu, sitä odotti niin paljon, että vaikka oli kuinka hauskaa, ei koskaan ollut muka tarpeeksi hauskaa. Sama nytkin. Oli superkivaa, muttei jättisuperkivaa ja siksi tulikin viikon alakulo, jolloin vain nukutti ja tympäisi kaikki. Kiitos erään kivan ihmisen ja rahan tuhlaamisen torstaina aurinko alkoi taas paistamaan risukasaan ja nyt taas kikatuttaa tai ainakin eilen vielä kikatutti. Katsoo miten sit maanantaina tän krapulan jälkeen :P

Niin ja plis, kertokaa minulle joku hyvä toimintaseikkailu/roolipeli PS2:lle tai joku muu peli, joka vaatii aivoja, muttei se ole normaalin roolipelin tyylinen hidastempoinen odottelupeli. Nintendo on täynnä jotain Zeldoja ja muita, mutta onko pleikkarille mitään vastaavaa? X-men Legendsin tiedän ja ostaisin, jos sitä jostain löytyisi, mutta onko muita? Parhaan ehdotuksen antaja saa palkinnon (hyvää mieltä tai pusu poskelle, saa valita)

1) Lihis
- Lihis, eli henkilö, joka käyttää lihapiirakkahattua.

"Jarmon uusi lihapiirakkahattu oli mahtava. Kaupassa ystävällinen neiti oli lämmittänyt suuren lihapiirakan, halkaissut sen ja antanut Jarmon käyttöön. Suuri lihapiirakka päässään hän käveli Helsingin katuja keräten ihailevia katseita muilta lihiksiltä. Eräänkin naama oli kuin nakit kaikilla mausteilla ja lihapiirakkapäähineen alta valuikin vienosti sinappia pitkin ruskeita poskia"

2) Spagaatti
- Spagaatti on perinteinen maaseudulla valmistettu lihaisa ja runsashiilihydraattinen ja -kalorinen pastaruoka.

"Vellikellon ääni toi eloa Sorsuanperäläisen viljatilan työntekijöihin. Käsiä hierottiin yhteen vimmatusti, kielet lipoivat huulia. Matti harppoi pitkin akselin kumpparit loksuen kohti tupaa ja Heinä-Jarmo pissi innosta housuihinsa. 'Se on meidän muori taas laittanut spakaatit kystä kyllä', virkottiin ja tuvassa turpea emäntä hymistellen nosti tuoksuvaa pastaruokaa leivinuunista pöydälle."

3) Mammografia
- Pitkäkaulaisen afrikkalainen näätäeläin päästämä soidinääni

"Mammogirafi nosti päänsä kolostaan hitaasti puiden tasolle, puraisi mangrove-puun oksaa ja jauhoi laiskasti polttavan auringon alla kirpeältä maistuvaa luonnonruokaa. Petoeläimet jättävät mammogirafit hyvin usein rauhaan ja kärpäsiäkään ei ollut tänä viileänä päivänä häiritsemässä. Mammogirafi valpastuu yhtäkkiä nähdessään naaraan lähestyvän. Naaraan käveltyä rytmikkäästi keinuen ohi mammogirafi kääntyy ja päästää suustaan savannin lakeuksia horjuttavan mammografian soitinmenot mielessään."

Kun näin tämän videon, olin ensin ihan tyrmistynyt, että ei kai Indicakin tee tälläistä oksettavan kliseistä muka-alternative-muka-pahis-muka-gootti-muka-mustavalko-muka-paskaa videota, jossa kuva hyppii ja ihmiset kävelee takaperin ja suusta tulee vaahtoa ja aaaargh! Tämä on niin jostain maailman typerimmät "kummituskliseet" vol 1 kirjasta paikalta 1. Teki mieli iskeä nyrkillä telkkari rikki, vaikka olenkin vastaan kaikkea väkivaltaa.

Vihasta rakkauteen on kuitenkin niin ärsyttävän lyhyt matka ja kun näin blondin kitaristin (vai liekö basisti) laulavan semiujosti biisin tahdissa päätään nyökyttäen rakastuin heti biisiin ja kaikki kliseisyys unohtui ja se muuttui enemmän parodiaksi kliseisyyttä kohtaan ja itseasiassa se video sopiikin tosi hyvin ja se biisi on niin ihku ja se blondi, aaaah! Olen jotenkin aina ollut sitä mieltä, että kaikki Indicalaiset ovat jotenkin outoja ja mitäänsanomattomia, vaikka periaatteessa vaatteet ovatkin ihan hienot ja ei naamoissakaan vikaa, mutta kukaan ei ole vain kiinnostanut yhtään. Nyt olen ihan <3 ja tuijtuij ja trallalaa. Hieman noloa, etten tiedä onko kyseessä Jenny vai Heidi, etenkin kun nettisivujen mukaan molemmat ovat mustahiuksisia ja videolla blondeja, mutta onko niin väliä. Joku kuitenkin. "Se söpö blondi, joka soittaa jotain keppiä ja sit se laulaa ja iiihhhh"

"Minä en ole koskaan kipeä", kop, kop, kop, paitsi lomalla. Ei ollut tällä kertaa loma, mutta melkein. En ole sitten Helsinkiin muuttamiseni viettänyt yhtäkään viikonloppua rauhassa. Suurin osa viikonlopuista on ollut sellaisia, että olen joko matkustanut johonkin tai joku on ollut täällä tai lauantaina on ollut jotkut hilibanjamat, eli käytännössä viikonlopun unimäärä on jäänyt arkeakin vähemmäksi ja mikä pahinta, yleensä juuri la-su ja su-ma yöt. Univelkani alkaa olla sillä asteella, etten muista mitään, töissä törmäilen seiniin ja muutenkin kaikki motivaatio ja ilo on kadonnut mistään sellaisesta, johon tarttee aivoja. Päätin sit järjestämällä järjestää itselleni yhden (1) viikonlopun, jolloin nukun kuin hirvi. Perjantaina kävin katsoon Indyn ja parilla oluella ja sit kuorsaamaan ja kuorsausta jatkuisi maanantaihin asti. Hyvä suunnitelma ja toimi perjantain osalta (Indystä lisää myöhemmin). Kaljalla meni ehkä himpun liian pitkään, mutta olin kuitenkin jo yhdeltä sängyssä ja heräsin joskus klo 12, eli 11 tunnin yöunet. Wau! Vähemmän kuin 12 mitä suunnittelin, mutta enemmän kuin se normaali 4-6.

Aamulla kun herään, luen lehdestä, että Helsingissä olisi Tuska ja Helsinki Pride. No voi vittu, just tänä viikonloppuna! Ajattelin kuitenkin, että eihän se pahaa tee lähteä päivällä katsomaan iiiihania vaatteita, palaa sit ajoissa takaisin nukkumaan. Vedin aamupalan ja ihmettelin, kun en saanut kaikkea smoothieta alas ja sit rupesi oksettamaan. Mikä helvetin sympatiakrapula tämä on. Bussia odottaessa sitten jo nieleskelin laattaa. Kaivarissa Prideä katsomassa (oli muuten tylsää, kaikki vain ihan perusnäköisiä, ei mitään erikoista jos ei satunnaisia sateenkaarisukkia lasketa) olo oli jo niin helvetillinen, että piti sanoa seuralaisella näkemiinit ja lähteä kotiin. Käväisin tosin vielä Tuskan liepeillä kun olo kävellessä parani (siellä vaatteet olivatkin jo parempia, grrrrau, piiitkästä aikaa näki taas ihania goottityttöjä säärystimineen ja meikkeineen, harmittaa kun en ole enää metallisti). Kotiin palatessa olo olikin sitten jo pyttyä halaava ja syy paleltamiseen löytyi, 38.3 kuumetta, joka nousi vielä illan mittaan. Voi kusen paskat!

Sunnuntai meni sitten vähän vähemmässä kuumeessa, mutta maha oli ihan paskana. Ei sieltä hirveästi mitään ylös tullut, mutta ei sinne mitään kyllä alaskaan saanut. Jossain vaiheessa ei tiennyt, johtuuko paha olo pahasta olosta vai nälästä, mutta aina kun yritti syödä jotain, maha hylki sitä ja aloitti hirveän väännön ja kurninnan ja oksetuksen. Tänään kuumetta sitten vielä vähän vähemmän (joskin taas tuntuu kuumeiselta ihossa, eli ihoon koskee kun sitä koskettaa), mutta maha on edelleen ihan sekaisin. Se voi tosin osaltaan olla enää jälkitautia ja tänään yritänkin niin varovasti olla tuon mahan kanssa, koska olen liian tunnollinen ollakseni sairaana kahta päivää töistä poissa vaan menen sit vaikka väkisin raatamaan taas oksennusvadin kanssa. Ongelmana vain aivotyössä on se, että jos ei ole syönyt viikonloppuna mitään, niin nälkä koskee päähän ja kun koskee päähän, on vaikea tehdä mitään, eikä tähän mahaan uskalla särkylääkettäkään vetää. Pitää varmaan yrittää lipittää jotain sulaa voita tai muuta energiapitoista. Noh, kaikesta huolimatta olen nukkunut tai ainakin sängyssä pyörinyt tänäviikonloppuna sen verran, että ehkä se univelka ihan vähän parani. Ehkä.

Kahden viikon aikana on taas tapahtunut kaikenlaista. Jos provinssi oli pyllystä, niin Himos oli sitten jo navan korkeudelta, eli "ihan jees". Ihana seura pelasti, noin muuten oli ehkä vähän liian riehakas ja toisaalta tylsä meno. Olen niin huono tutustumaan tuntemattomiin, vaikka ne samassa mökissä olisivatkin ja jos sosiaalisesti on vaivautunut olo, jostain syystä alkoholikaan ei nouse päähän. Provinssimaisesta jokainen ilta tyssäsi järjettömään pääkipuun, joka alkaa nyt jo vähän pelottaa. Niskalihakseni ovat kyllä niin helvetin jumissa, joten ehkä kyse on vain siitä, kun sitä istua kököttää ulkona pahassa asennossa viileässä, niin lihakset jumittaa enemmän ja kun päähän ei mene verta, niin ei ihme että sattuu. Nukkuessa ne sen verran rentoutuu, että taas vähän veri kulkee. Oli vain helkkarin kiva huomata, että työpaikka ei tietenkään korvaa fysioterapiaa. Voi paskat. Muutenkin minulla on fysioterapiasta huonoja kokemuksia, niin ei huvittaisi maksaa itseänsä kipeäksi siitä, jos saa "tee näin, eikun tee näinkin" neuvoja, joilla vain kaikki vaivat pahenee. Mieluummin menisin suoraan lääkärille ja tökkisivät piikeillä ton kuntoon. No miksi en mene? Siksi kun olen niin vitun vässykkä, etten saa varattua aikaa koskaan :(

Pakko ihkuttaa tähän väliin. Olen aina tykännyt Avril Lavignesta, joskaan en levynostopaljon. Muutamat hitit niin ihania ja vaikka hänen suupielensä kääntyvätkin ylös, eikä nätimmin alas, niin hän näyttääkin niin söpöltä. Tänään MTV:ltä top 10 @ 10:iä katsoessa täynnä Lavignen videoita kuitenkin lopulta ihastuin häneen niin täydellisesti. Iiih, Avril! Se hänen vaatetyylinsä on vain niin mahtava! Musiikkikin on niin menevää, kitarat rokkaavat kuin hirvet ja ei voi muuta tehdä kuin vain olla tuijtuij ja pistää telkkaria kovemmalle. Avrilin vaatteiden myötä tajusin, että vaikka pinnalliselta kuulostaakin, yksinkertaisesti tietyt vaatteet ovat minulle vain niin tärkeitä. Minun olisi hyvin vaikea seurustella ihmisen kanssa, joka pitäisi aina vaikka vain farkkuja, eikä koskaan mitään hienoja "jalkavaatteita". Tätä voisi verrata samaan kuin vaaleasta ihonväristä tykkäävä seurustelisi tummaihoisen kanssa tai toisinpäin, se vain häiritsee! No okei, vaatteita voi toki vaihtaa, mutta jos jotkut vaatteet eivät henkilön tyyliin kuulu, eivät ne kuulu, eikä se jatkuva pyytäminenkään ole kivaa. Vaikka teinifraasimaisesti "luonne on tärkempi kuin ulkonäkö", niin itselläni ne tunteet kumppania kohtaan ovat hyvin riippuvaisia ulkonäöstä ja ne ruokkivat itse itseään kehässä. Eli jos olen superihastunut kumppaniini, hän näyttää automaattisesti ihan sairaan hyvältä ja jos hän näyttää ihan sairaan hyvältä, ihastun häneen enemmän. Valitettavasti sama toimii toisinpäin, eli jos tunteet rapisee, niin ulkonäkökin kolisee. Tämän takia onkin tärkeää, että henkilö näyttää _minun silmissäni_ jo alunperin niin söpöltä, että huononakin hetkenä voin aina ihastua hänen ulkonäköönsä (ja luonteeseen) uudestaan. Pahempi ongelma silloin, jos joku näyttää tosi kamalalta, häneen ihastuu ja hän näyttääkin sit täydelliseltä (mulla on käynyt tätä useasti), koska sit pelottaa, että mitä jos riidan aikana totuus taas paljastuu ja sitä huomaa näkevänsä toisen samoin kuin ennen ihastumista. Vaatteet ovat kuitenkin suurin osa ulkonäköä, joten niillä on myös suurin vaikutus siihen miltä ihminen näyttää ja siten siihen, mitä minä tunnen heitä kohtaan. Mistä minä sitten pidän? Laittakaapa Flickriin hakuun vaikka joku opaque tights pool ja sieltä sitten kaivakaa wardrobe remixejä. Melkein ihmisestä riippumatta ja melkein asusta riippumatta tykkään kaikesta. Se oli ihan kummitusmaista löytää nuo kuvat ja ihmiset kun tajusin, että heillä on vaatekaapissaan ehkä 100 eri vaatetta ja 5000 eri yhdistelmää ja helvetti, jokainen iskee kuin härkä kiveksille! Tämä valoi uskoa siihen, että on olemassa paljonkin ihmisiä, joiden tyyli on pysyävästi sellainen mitä rakastan, eikä kyse ole vain yksittäisestä vaatteesta joka on tullut muodin mukana ja poistuu sitten. Niin ja ei, tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi farkkujalkaisen kanssa seurustella, vaan sitä, että alan vähitellen tulla kaapista sen suhteen, että kyllä, tämä on mulle tärkeä asia. Tulipas pitkä kappale, oho.

Indy oli "ihan jees". Kävin katsomassa sen isolta kankaalta, ekaa kertaa Helsingissä leffassa vielä. Kangas oli juu iso, vähän liiankin iso neljännessä rivissä, kun piti käännellä päätä nähdäkseen kaikki. Suuri yllätys oli tosin ihan surkea kuvanlaatu. WTF!? Laatu oli sellaista matkatelkkaritasoa, kaikki suhisi ja pörisi. Olen tottunut, että leffateatterissa kuvanlaatu ei koskaan ole hyvä, mutta jotenkin odotin parempaa. Toisaalta turhaan odotin, koska sehän on ihan vain fysiikan lakien mukaista, että mitä isompi ruutu, sitä isommat häiriöt, jos alkuperäinen kuva ei ole tarpeeksi hyvässä formaatissa. Ei se kuvanlaatu oikeasti tietenkään häirinnyt paljoa, mutta yllätti vain, kun omasta telkkarista kaikki näyttää paremmalta ja ei, se ei ole mikään hifimylly ja digiboksinkin signaali on vain puolet. Toinen yllätys oli särisevät äänet joissain kohdissa. Aloin jo epäilemään, että onko heillä laitteet paskana vai mitä ihmeen pelleilyä tämä on. Yritin kuitenkin kovasti hiljentää nuo äänet päässäni, koska ei se leffanautinto sillä parane, jos korvapolisiina valittaa miten ylädiskantti särisee!!1yx Outoa kyllä, hienointa koko leffassa oli trailerit. Indy oli jotenkin plusu efekteiltään, mutta uusi Batman näytti siltä, että se pitää nähdä. Kerrankin sellainen Batman, jollaisena minä itse olen sen aina kuvitellut. Raaka, outo, järjenvastainen ja synkän perverssi. Jokeri ei ole komediahahmo, vaan mielenvikainen pahis. Trailerit toki osaavat olla niin väärässä, mutta ekaa kertaa eläissäni voin sanoa Batmanista, että "Tän mä tahon nähdä!". Sen pahemmin spoilaamatta Indyä sanon, että se oli hyvin perinteinen. Hyvyydeltään vähän alle ykkösen ja kolmosen, mutta voittaa toki ihan paskan kakkosen. Jos tykkää Indyistä, ei voi pettyä ja ihan oikeasti, ennakkoluulot pois, se ei ole mikään tylsä uudelleenlämmittely tai "noni, tämäkin on pilattu". Oikeasti katsomisen arvoinen.

Tärkeintä minulla Indyssä oli kuitenkin (taas niin stereotyyppinen) Ukrainalainen naispahis, joka puhuu juuri sitä aksenttia, mistä olen ehkä joskus ennenkin sanonut. Sitä mä tarkoitan! Katsokaa ja tajutkaa! Eli englantia puhuessa aksentti on hieman venäläinen, mutta enemmän rosahteleva. Ärrät pärisee ja kieli on seksikkään kömpelöä ja voimakasta. Vielä kun nainen (stereotyyppisesti) omisti mustan otsatukan, pistävät silmät ja paljon mustaa kiiltävää nahkaa, niin ei voinut sanoa muuta kuin "Take me gurrl rright herre!". Olisi vain kiva tietää, puhutaanko oikeasti Ukrainassa ja lähimaissa englantia noin. Parempi olisi, että puhutaan, koska sit kun olen saanut säästettyä rahaa ulkomaanreissuja varten, niin Itä-Eurooppa on pakollisen turistirysäloman jälkeen hyvin tanakasti matkojeni määränpää. Ukraina, Puola ehkä Liettua, Bulgaria, jne.

Ostin huivin. Toisen. Kolmannen. Nyt niitä on jo 8, eikä niistä yksikään ole sellainen ohut kuin haluaisin, vaan kaikki ovat isoja. Ihan jees talvella, mutta jos lämpötilaa on +20, niin aika ahdistavaa. Joku voisi toki kysyä miksi ylipäätään pitää kesällä huivia, mutta kun oikeasti kurkkuni on aika herkkä tuulelle ja meren rannalla lämpimälläkin ilmalla on kylmä (etenkin kun ei ole tainnut olla kuin koko kesänä 1 oikeasti lämmin työpäivä), niin työmatkalla olisi kiva kaulaansa suojella jollain hienolla. Seuraavana ostoslistalla on sitten uudet tennarit, mielellään värilliset. Tahtoisin uusia paitojakin ja housuja ja ... Krah! Mun rahat ei tahdo riittää edes elämiseen, kiitos helvetillisen vuokran, möhlivän palkanlaskennan ja ties minkä, niin ei pitäisi tuhlata vaatteisiin. En mä oikeasti ole tuhlannutkaan paljoa, reilusti alle satkun kuussa ja nekin suurimmaksi osaksi tarpeeseen (kun ei ole vuosikymmeneen ostanut mitään hienoja vaatteita, niin puutelista on hyvin pitkä). Mikä pahinta, jos vaatekaapissa on 8 "ihan ok" t-paitaa ja sit ostaa 2 hienoa, niin sen jälkeen ei halua enää koskea niihin ihan ok paitoihin, koska ne ovat niin rumia uusiin verrattuina, eli sit joutuu uusimaan kerralla koko paitavaraston ja jättämään vanhat läskimalliset paidat hätätilanteita varten ja pitämään uusia slimsexybody-paitoja normaalisti, kun kerrankin olen niihin mittoihin päässyt. Vielä kun löytäisin farkut, jotka pysyisi jalassa. En tiedä onko mulla liian pieni, iso vai mutantti pylly, mutta farkut kuin farkut, matalalla tai korkealla vyötäröllä, vyöllä ja ilman, aina hyppäävät pyllyn päältä pois ja vako näkyy naapuriin, naapurin tytöt nauraa. Tämän takia käytänkin vain pitkiä t-paitoja :D

Juttua riittäisi, mutta täältä tähän. Voisin yrittää olla kiltimpi ja kirjoittaa vaikka illalla tai huomenna lisää, tuo kirjoituskalenteri kun näyttää hyvin nololta. Pari punaista rinkulaa siellä täällä.

Provinssi tuli, provinssi meni ja voi hospotipomilui, sanon minä. Aloitan hyvästä, koska sitä tulee paljon vähemmän kuin pahaa, niin saa pois alta.

Apulanta oli taas kerran mahtava. Se ei ole aina mahtava tai sit oma olo ei ole aina mahtava, mutta nyt se taas oli. Kappaleet oli pääosin vanhoja ja uudelta ep:ltäkin soitetut ihan kuulemattomat olivat jees, vaikkei niitä osannutkaan laulaa. Pari uusimmalta levyltä soi vain pari biisiä ja hyvä niin, kun ne ovat kuitenkin täyttä roskaa. Toni heitti tuttuun tyyliin aivan mahtavaa läppää spiikeissä ja se jo itsessään toi niin apismaisen fiiliksen. Oli vain parhautta.

Lännen-Jukka oli parin biisin perusteella verkkoaidan väärältä puolen katsottuna niin hyvä kuin oletinkin. Se olisi ollut täydellinen bändi johonkin rannalle tuopin kera istuen kuunneltavaksi, mutta keli oli vähän kakka ja tuoppialue tosiaan väärällä puolen (festarien anniskelualueet ovat niin ankeita vankiloita!). Onneksi kuulin Pontikkapojan, sen avulla taas jaksoi. Mokoma oli parin biisin perusteella kiinnostava, pitää varmaan tutustua. En ole ennen kuullutkaan koko bändiä tai en ainakaan koskaan kiinnittänyt huomiota (menee samaan kastiin kuin Stam1na ja Kotiteollisuus). Billy Talent oli täysi yllätys. Odotin jotain paskaa j(apsiernu)-rokkia tyyliin Tokio Hotel, mutta Talenttihan veti kuin pässi narua. Ei minusta nyt fani tule, mutta kuuntelen kyllä uusimmat biisit läpi ja iTunesista ainakin sen hitin ostan. Billyn lavaenergisyys oli jotain ihan uskomatonta, sellaista keikkaa jaksaa katsoa vaikkei fani olisikaan, kun lavalla tapahtuu jotain. Voi kun Billy olisi ollut Foo Fightersin tilalla, koska FF oli niin masentavaa kuraa. Eiiiihh!

Sitten se paras. The Sounds. Ainoa bändi mitä oikeasti voin tällä hetkellä sanoa fanittavani, muita bändejä vain kuuntelen tai tyksin tai olen joskus fanittanut, mutten enää. The Soundsilla ei ole samaa ongelmaa kuin esim. Apulannalla, eli heillä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Toki osa on parempia kuin toiset, muttei tule koskaan sitä kiusallista tunnetta, kun joku kakka biisi alkaa soimaan ja pitää vain apaattisena tuijottaa kun muut hyppii. Ehkä siksi tai ehkä muuten vain bändin takia keikka olikin yksi harvoja keikkoja koko elämässäni, jossa olen osannut keskittyä keikkaan ajattelun sijaan. Samanlaista on tainnut tapahtua elämässäni kolmesti: Itä-Saksan, Trio Niskalaukauksen ja erään CMX:n keikan kanssa. Toki keikka voi olla hyvä ajateltunakin, mutta kyllähän se syö ihan älyttömästi fiilistä, jos päässä pyörii kaikki muu paitsi musiikki.

Olen tainnut monesti valittaakin, miten en voi enää kunnolla käydä keikoilla tuon ajattelun takia. En vain voi antaa musiikin mennä läpi, vaan funtsin kaikkea väärää. Tämä purkautuu "Angry Pap" vaiheena, eli minua ärsyttää älyttömästi kun ihmiset hyppii, tönii, ovat rumia, amiksia tai muuten ovat pilaamassa nautintoani. Sanomattakin on selvää, että vihaisin myös älyttömästi, jos olisin ainoa henkilö keikalla. Hyvää ei ole siis olemassakaan, joskin huonon tasojakin on monenlaisia (Provinssin CMX:n keikka oli hyvä esimerkki superhuonosta, unohduin monen biisin ajan vihaamaan jotain edessä heiluneita pöljimyksiä ja sitä vammaista miesuhoa).

The Sounds kuitenkin osoitti, etten ole lopullisesti rikki. Aloitin jostain keskivaiheilta salia ja lopulta päädyin kolmanteen tai neljänteen riviin. Hypin, heiluin, lauloin kaikki biisit, puin nyrkkiä, heilutin päätäni, fiilistelin, sain kyynärpäätä silmääni, joku puristi pyllyäni, väki kaatuili edes ja taas ja kengännauhatkin aukesi, eikä niitä tietenkään voinut sitoa, jonka takia kokoajan pelkäsin kaatuvani ja kuolevani. And I liked it! Mahtavaa! Jopa ihanata! Fiilistä! Olin ihan hakattu ja hikinen kun keikka loppui, mutta suupielet helmuaa vieläkin korvissa. Känniä oli ehkä liikaa, koska en hirveästi muista niitä biisejä itsessään, mutta sen fiiliksen muistan aina ja sehän se on tärkeintä, ne biisit kun voi kuunnella itsekin cd:ltä. Jos jotain pientä pitää natkuttaa, niin eivät soittaneet, ymmärrettävästi, berkleytä, joka on ehdoton lempibiisini The Soundsilta. Toinen natkutuksen aihe se, että The Soundsin kolmanneksi paras biisi Tony The Beat piti raiskata jollain oudolla miksiversiolla. Äääh. Se levyversio on paras, älkää viittikö pilata sitä kaikilla vammamixeillä, jooko! Eikä se toimi fiilisteltynä tai sipsittynä. Pistäkää vaikka mankka soimaan ja Maja keikistelemään niin se olisi parasta.

Siihenpä ne hyvyydet sitten loppuikin. Lähdin festareille yksin ja makuupussitta, jota monet pitivät hulluna. Niin pidän minäkin nyt. Ei vain ollut ketään "mennään samaan telttaan" kaveria, joka olisi lähtenyt tänä vuonna Provinssiin ja The Soundsin takia, joka ei pahemmin suomessa keikkaile, minä halusin juuri provinssiin, enkä minnekään muualle. Kun vaihtoehdoksi jäi lähteä yksin tai jäädä kotiin, lähdin yksin. Toki laiskuuttani jätin etsimättä etukäteen jotain telttaseuraa, kun luotin kykyihini tutustua johonkin paikan päällä. Paskan vitut. On ihan uskomattoman säälittävää, miten ei voi festareilta löytää mitään seuraa :D Senhän pitäisi olla niin helppoa, että kuka tahansa siinä onnistuu. Mutta jos ei avaa suutaan, niin ei mitään tapahdu. Hymyily, pään nyökyttely tai pään sisällä sanottu "Moi, mikä fiilis, ootko säkin tulos kattoon The Soundsia, rakastan sun pipoo muuten, ihana fiilis!" ei auta mitään. Sen kerran kun koko viikonloppuna avasin suuni tuntemattomalle niin tottakai hän tuli juttelemaan minulle. Oli tosin vailla vain kiven poistamista kengästä, mutta silti. Ei se siis ole vaikeaa, mutkun se suu ei vain aukea. Normaalisti tuohon auttaa alkoholi, mutta nyt ei sekään. Olin ihan pieruissani välillä, mutta missään vaiheessa en tuntenut itseäni humalaiseksi. Ihan kuin alkoholista olisi poistettu koko nousuhumalavaikutus kokonaan. Se vain turrutti ja sekaistutti ja lopulta oksetti, siinä se.

Toki mulla nyt sentään jotain seuraa oli, eräs tuttu porukka oli Helsingistä samalla leirintäalueella ja heidän kanssaan pörräsinkin välillä, mutta olen ehkä vähän liian vanha siihen menoon. Haluaisin istua teltalla juoden kaljaa ja puhuen typeriä, en välttis aina bailabailata. Lisäksi minulla koski jostain syystä ihan joka ilta päähän ja välillä todella kovastikin. En tiedä mistä johtui ja särkylääkettä kyllä vedin listallisen, mutta kun sekään ei auttanut mitään. Ekana iltana ehkä koski piilarit, tokasta ja kolmannesta en sitten enää tiedäkään. Kai niskat tai joku. On vain niin tuskaa yrittää keikkojen jälkeen tehdä mitään kun kokoajan päässä hakkaa ja kun muutenkin pitäisi itseään vähän ruoskia sosiaalisuuteen ja pailaamiseen, niin se pääkipu tappaa sen täydellisesti. Sitten piti mennä telttaan "nukkumaan", joka ilman makuupussia oli hyvinkin tuskaa. Ekat kaksi yötä meni jotenkin kun olin kännissä, mutta kolmantena yönä olin jo sen verran selvä, että en voinut olla horteessa. Jatkuva horkassa tärinä, paska fiilis, jatkuva pistävä kipu lonkissa (jostain syystä lonkkani eivät kestä nukkua kyljellään) ja lihasten kramppaaminen tärinän vuoksi. Jeah! Se se oli elämää. Jos meininki on hyvä, niin kyllä minulla on ollut tapana kestää vaikka mitä -15 asteen pakkasnukkumista hangessa tai yön viettoa oljista tehdyssä pesässä, mutta jos valmiiksi on jo yhyy, sob, fiilis, niin se kylmä ei sitä paranna ja eipä sitä kestäkään.

Oudointa on kuitenkin se, että tällä hetkellä minua eniten masentaa se, että huomenna on töitä, eikä provinssi. Toisaalta hyvä niin, koska ei se itkemällä parane. Tämä viesti toki vaikuttaa hirveältä ruikutukselta, mutta haluan enemmänkin dokumentoida viikonlopun paskoja fiiliksiä kuin nyt valittaa miten kurjaa on, yhyy. Kurjuus tosiaan vain tulee siitä, kun tänäkään viikonloppuna ei saa nukkua. Kuolen oikeasti kohta tähän väsymykseen. Siitä tuleekin mieleeni krapulaunet, joita tälläkin kertaa näin. Yleensä ne tulee vasta festarien jälkeen, mutta tällä kertaa ne tuli jo su-ma yönä. Ne ovat niin todentuntuisia ja järjettömiä silti kaikessa järkevyydessään. En muista tarkasti niitä, eikä niitä järkeä ole kertoakaan, mutta olin ihan 100% varmasti olevani hävittäjän puikoissa ja koirana jossain vaiheessa yötä. Aamulla junassa nuo vain paheni, kun ei oikein tiennyt onko hereillä vai ei, kun ei rauhassa saanut nukkua ja siksi kokoajan pyöri hämärän rajamailla ja näki kaikkea outoa. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät niin välittömästi alkoi näkymään täysin selviä ihmishahmoja (joka on outoa, normaalisti kun silmät sulkiessa kaikki mielikuvat ovat jotenkin olemattomia ja enemmän vain tekstuaalista tavaraa päässäni, kun en näkömuistillinen ole), jotka kuiskivat nimeäni ja puhuivat toisilleen. Välillä tulee aika spooky fiilis, kun joku yhtäkkiä lausuu nimeni tai tekee jotain muuta outoa. WTF! Ainiin, juna, ainiin, uni.

Mitäs vielä. Loppuun vielä jotain kivaa, niin saadaan kakka paketoitua kultaiseen pakettiin. Ihmiset pukeutuvat edelleen kivasti ja fiksaatiolistani kasvoi taas yhdellä, nimittäin "rokkipipoilla", eli niillä värillisillä ylisuurilla pipoilla, jotka vedetään vinoon taaksepäin. Näyttää periaatteessa tyhmältä, mutta ei se ole ennenkään estänyt tykkäämästä asioista :D On myös kiva nähdä "kesällä" ihmisillä muutenkin värikkäitä ja lämpimiä vaatteita, kaikenlaista sukkaa ja villaa ja muuta, eikä vain jotain bikiniä. Nollakeli kyllä vähän toki auttoi asiaa, mutta lämpimänkin aikaan ihmiset pukeutuivat miellyttävän runsaasti ja niin minäkin, jonka takia vain naamani on palanut.

Ajattelin vielä analysoida itseäni ja sitä, miten kerään negatiivisia asioita ympärilleni sen itse tiedostaen, vaikken niissä pyri vellomaankaan, mutta ääh. Jätetään Sarasvuointi toiselle kertaa.

Pakko kertoa, on taas sellainen outo tunne.

Kuuntelen Lily Allenia ja katselen vaaleanpunaisia sopivan vauhdikkaasti meneviä pilviä vaaleansinisellä taivaalla, joka on uhkaava ja kaunis. On onnellinen ja itkettävä olo, enkä tiedä itkenkö onnesta vai siitä, kun tämän hetken haluaisi jakaa muidenkin kanssa.

... snif ... ihanata!

Olen pitkään jo taas ollut tätä kirjoittamassa ja eilen piti olla The Päivä, kun kirjoitan, mutta oho. Onneksi sentään tänään ennätän, yleensä kun se siirtyy taas viikolla. Ajattelin tänään kuitenkin, että on sääli kirjoittaa näin harvoin, koska kirjoituksen sävy on ehkä 80%:sti sitä, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Jos tekee kahden viikon välin postauksen ja elämä on muuten ihanaa, mutta postauspäiviksi sattuu juuri paskat päivät, niin sitten helposti saa kuvan, että kaikki on väärin ja gää ja snif. Sama toisinpäin.

Tänään oli vittupäivä, mutta onneksi oli. Menin jotenkin väärin nukkumaan, koska heräsin klo 6.30 herätyskellon ääneen ja huomasin valojen olevan päällä. Ei minua valot niin hirveästi haittaa, mutta se haittaa, etten millään muista, miksi ne valot jäi päälle. Jäikö minulta iltapesukin väliin? Olinko tekemässä jotain? Ehkä osin tämän takia tuntui, ettei sitä yötä ollutkaan. Torkahdin ja heräsin ja olisi pitänyt jo nousta. Vitut! Säädin herätyskelloa ja lopulta 14 herätystä myöhemmin vielä lopuksi nukahdan pommiin ja herään puoli yhdeksän. Vihaan kymmeneksi töihin menemistä, koska viisi on sellainen normaali maksimiaika, minkä töissä viihtyy. Jos menee kymmeneksi, pitää lähteä kuudelta ja se viimeinen tunti on niin helvettiä, etenkin kun kympin aamuina yleensä jää aamupala väliin kun on ihan sairas kiire ja koska syömään tulee kuitenkin jo mentyä heti klo 12, niin sit tulee sellaisia kivoja 10 tunnin syömättömyyksiä. Vituttaa nälkä ja unettaa ruoka, kun ei näinä päivinä kehtaa ottaa vain vähän salaattia.

Pahinta on se, että minä sain kurottua myöhästymistäni umpeen ja olisin ennättän töihin 9.30:ksi, mutta kun piilarit alkoivat temppuilemaan (niistä kohta lisää). Kyllä minä sain ihan ongelmitta sen piilarin siihen silmään, mutta kun se ei pysynyt silmässä, vaan aina hyppäsi pois. Lopulta toinen piilari jo pomppasi lavuaariin ja se pelotti, kun se lavuaari tuskin on maailman hygienisin. Syystä tai toisesta huolellisen pesunkin jälkeen kyseinen piilari aiheutti sellaisen tuskan, että silmä vain vuosi norona vettä ja yritin sohia sitä pois. Onneksi se riitti, että sain siirrettyä piilaria sivulle ja sitten räpyteltyä sen takaisin. Joku roska varmaan meni sinne.

Lisävittua oli naamani. Olen tainnut marmattaa ennenkin, marmatan vieläkin. Minulla on "öljyinen" iho, eli jos naamaa ei kokoajan salaa pyyhi, se näyttää kuin oliiviöljyltä sivellyltä. Olen kokeillut ties mitä rasvaisen ihon aineita, ei toimi. Olen kokeillut tosi helliä aineita, ei toimi. Olen kokeillut pestä vain vedellä ja miedolla saippualla, ei toimi. Hieman aineista ja proseduureista riippuen voi valita joko öljyisen ja superisoihohuokoisen ihon tai öljyisen ja finnisen ihon. Mikään ei "kikatuta" yhtä paljon kuin 17-vuotiaan iho 27-vuotiaana, etenkin kun sitä ei voi edes meikata piiloon. Monena aamuna se iho kaikessa kamaluudessaan on siedettävä, mutta joinain aamuina ei. Tänään ei. Kävin suihkussa ja pesin kasvoni ja rasvan ne hellästi. Noin 20 minuuttia myöhemmin kun tulin laittamaan hiuksia, säikähdin ihoni rasvaisuutta. Pesin sen uudestaan ja huomasin, ettei se rasvaisuus lähde edes pesemällä. Lopulta väkivalloin revin sen rasvan irti pyyhkeellä. Jeij. Katselin peilistä sekunteja laskien ja noin 15 sekuntia myöhemmin iho oli alkupisteessä. Otsalla oleva finni vielä kruunasi koko komeuden. Meinasin tappaa jonkun. Kaikki hienot paidat oli tietenkin pyykissä ja valkoinen t-paita, jota kuvittelin hienoksi, koska sitä niin harvoin pidän (sottausvaara), olikin ihan hirveä rääsy. Joko olen pilannut sen ihan äskettäin tai sitten olen aina ennen pukeutunut telttoihin. Ehkä jälkimmäinen. Sateessa töihin tarpoessa farkut kengän alle kiertyessä tuli mieleen, että tästä viestistä tuskin tulee kovin iloinen...

Pidättelen iloisuutta vielä hetken ja kerron noista piilareista. Jotenkin minä en ole koskaan osannut ajatella piilareita. Muilla niitä on, mutta mulle? Näh tai siis, no, näh. En ole ollut vastaan, en puolesta. Olen kuitenkin aina vähän vihannut laseja itselläni, koska onhan ne tosi rasittavat käytössä. Aina rasvaiset, aina huonosti, ulkona pölyyntyvät ja sisällä heijastavat. Ilman laseja ei sit näe yhtään mitään ja kaikenlisäksi ne tekevät silmistäni rumemmat ja silmäni ovat sentään se yksi ainoa piirre itsessäni, jota rakastan. Järkisyiden kautta siis vuosien tahmailun jälkeen löysin itseni noin 20 jääkaappimuistituksen jälkeen Nisseniltä aikaa varaamasta. Pientä sosiaalista mokailua lukuunottamatta ei edes hirveästi jännittänyt, kun silmiä mittailtiin. Tiesin piilarit hankaliksi, mutten niin hankaliksi, millaiseksi ne osottautuivat. En vain saanut niitä millään silmääni, vaikka tein mitä :D Naiseltakin meni jossain vaiheessa hermot ja hän meni tulostelemaan jotain papereita, kun ei onnistunut. Minulla on jotenkin tosi pienet silmäluomet, koska ei niitä saa edes repimällä niin isoksi, että tilaa linssille olisi paljoa. Kiitos pitkien ripsien ja tosi herkän räpäytysrefleksin se linssi pitää ujuttaa hyvin pienestä raosta sisään ja puolivälissä matkaa aina tuli räps. Sitten alkoi hikoamaan iho ja sormet luistamaan eikä tullut sitäkään vähää. Kyllä minä lopulta ne silmiini sain, mutta sitten ne piti ottaa poiskin. O-nou! Laittaminen oli 5 kertaa helpompaa poisottamiseen verrattuna. Ihan tuskaa :D Ei ihminen voi olla räpäyttämättä, jos työntää sormen suoraan keskelle silmää ja toivon, etten koskaan sellaista opikaan tai sokeudun nopeasti. Lopulta sitä vain käytti voimaa, tunki sormea räpyttelyn keskelle ja toivoi, että jotain tapahtuisi. Silmiin sattui, vesi valui ja piilarit pysyi. Kun sain ährättyä yhden pois, sovittajahenkilö sanoi, että pistä takaisin :D Ei jaksanut odotella, että olisin ottanut toisen pois.

Piilarikokemukset olleet hieman ristiriitaisia. Hankin ne vasta perjantaina ja vaikka olen käyttänyt joka päivä paljon, niin kyllähän monikin asia voi mennä vielä opettelun piikkiin. Ensimminen pettymys oli kuulla, että nämä eivät korjaa hajataittoa. Eli ei, minä en näe piilareilla koskaan hyvin ja autolla ajamista varten esim. lasit aika ehdottomat. Asian huomaa tosi hyvin, kun yrittää lukea jotain. Näen hyvin kauas tai siis en näe kaukaa pientä tekstiä, mutten näkisi laseillakaan. Sitten johonkin kahden metrin päähän seinälle ihan tuskaa katsoa, kun kaikki näkyy vähän kahtena. Ihan lähelle taas näkee, mutta silmiä väsyttävästi ja pian alkaakin toinen silmä hämärtymään, aivan kuten ilman laseja lukiessa. Piilarini ovat hieman vahvemmat kuin lasini, enkä tiedä aiheuttaako sekin totutteluongelmia, vai onko kyse vain siitä hajataitosta. En myöskään käsi raamatulla vannoisi, ettenkö ole voinut jo sotkea linssejä keskenään, koska ihan ekalla kertaa pois ottaessa en suuremmin kiinnittänyt huomiota siihen, kumman linssin laitan kumpaan. En mä niin tyhmä ole, kai, mutta onhan se aina mahdollista. Outoa on myös se, miten eritavalla näillä näkee ajasta riippuen. Joskus hyvin, joskus ei yhtään, joskus näkee varjokuvia, joskus silmiä väsyttää kamalasti. Kaikkein helpointa on kun saa katsoa kauas, mutta esim. kaupat ihan helvettiä, kun mikään ei ole tosi lähellä, mutta melko. Näyttöpäätetyöskentely on myös tuskaa, mutta tuskaa se on laseillakin, kiitos visual snow:n. Ei minulla ole sinänsä mitään ääretöntä hinkua pitää näitä piilareita edes töissä, mutta kun haluan ne päähäni töiden jälkeen ja en uskalla/osaa/ilkeä työpaikan vessassa niitä silmiini aina tunkea. Sen takia ne päässä pitää lähteä jo aamulla ja ottaa sit myöhään illalla pois kun kotio tulee.

Ainiin, se ihana osuus. Olen pitkään haaveillut jostain koruista ja muista "accessoriesista", mutta kun olen niin surkea kauppashoppaaja. Minua hiottaa ja hävettää katsella jotain koruja, oli kyse sitten jostain kojusta tai henkkamaukasta. Yritin niitä netistäkin vähän etsiskellä, mutta löysin vain vääriä sivuja, kunnes lopulta vastaan tuli Hoo & Pee. Onhan se aika krääsä"gootti"kauppa, mutta vaikka 90% koruista onkin krääsägoottia, niin ne 10% ovat jo enemmän, mitä missään muualla ja kun kotona saa hiota ja hävetä rauhassa, eikä niillä hinnoilla edes hiota, niin vingutin heti visaa ja jeij! Ihania! Paketissa oli kaulakoru mustalla narulla ja paksulla rautaisella ympyrällä, jossa on piikkejä. Hieman mauton, mutta sopii ehkä joskus. Parempi oli nahkainen ranneke, joka on siis vain nahkaranneke eikä mitään muuta. Näyttää kivalta kellokädessä, jeij. CoF:n lohikäärmelogolla oleva rannelämmitin on ehkä vähän teinixosastoa, kuten ne minun luurankohanskatkin, mutta logo hieno. Mutta sitten. Ohut kuminen rannekoru. Näyttää paljaalta, mutta yhdistettynä iiiihanaan mustavalkoraidalliseen ranteenlämmittimeen se näyttää ihqulta. Ja se rannelämmitinkin niin hieno. Ei liian teinix eikä ernu, mutta silti hillityn rock. Sellainen huivirock. Sopii mulle ja lähtee heti käyttöön.

Kävin myös shoppaamassa ihan livekaupoissa, kun festareita (provinssi, lähden yksin, saa tulla juomaseuraksi, vink vink) varten niitä yritän epätoivoisesti hankkia. HM:ltä löytyi ihqut pinkkimustat miesten raitasukat. Pakko ostaa sortsit vain siksi, että saan esitellä niitä tennareissani. Lisäksi ostin taas yhden huivin (nyt niitä on 4 + 3 kaulaliinaa), joka tosin menee hieman pettymysosastolle. Väri on tummanpunainen, joka on jees, mutta materiaali on jotenkin tosi kovaa ja karua. Ehkä se pitäisi pestä tai vain käyttää, jotta se notkistuisi, mutta se tuntuu aika kamalalta kurkussa. Kuvittelin, että kun se on kesähuivi, se olisi jotenkin tosi ohut ja kesäinen, mutta se on tuplasti kuumempi kuin nuo nykyiset huivini.

Ottaisin kuvia ja otankin, mutkun kameran toinen patteri vielä laturissa. Olisi kiva ostaa sellainen laturi, jolla voisi ladata vaikka 4 patteria, eikä 1, kerrallaan.

Lyhyesti muuta: Digiboksi vieläkin huollossa, lainaboksi oli viikon mykkä netin lisäksi, maksukanavat ei näy vieläkään, töissä väsyttää, rahat loppuu (no ei, mutta kulutan sen minkä saan) ja pieretti, mutta korjasin taas ruokavaliota. Kuntosalia en ole aloittanut vieläkään, mutta kun työkaveri vähän vihjaili saliharrastusta, niin pitänee yrittää lyöttäytyä hänen völjyyn.

Lisäbonuksena, jos olen oikein käsittänyt, töissä luullaan että olen homo. Mikä helkkari siinä on, kun aina näin käy :D Ei ole eka kerta. Ehkä pitäisi käyttää vähemmän "ihanata" sanaa tai miettiä, onko se pinkki huivi nyt niin manly meatloafy.