IRC-Galleria

Sain eilen yhtäkkisen päähänpiston. En tiedä mistä ja miksi, mutta aivoihini kirkastui yksi sana: "Miniläppäri!". Tahon! Omnomnom, eikun tahon! Ehkä lopultakin mainosten subliminaaliset viestit menivät perille tai jotain, mutta ryntäsin heti nettiin vertailemaan vaihtoehtoja. Valitettavasti tuo vertailuvaihe on se, joka 90% tapauksessa pilaa ostoinnon ja 10% tapauksissa ostan silti, mutta olen jo valmiiksi pettynyt tuotteeseen. Valitettava tosiasia kun on se, että kaikki on aina paskaa ja kun lukee liikaa negatiivisia kommentteja, on tosi vaikeaa huolia edes vähiten paskaa tai sitä hinta/laatusuhteeltaan järkevintä paskaa.

Tällä kertaa kävi vähän sama ongelma. Muuten niin söötti Acer Aspire One sisältää kiiltävän näytön ja vihaan niitä ihan ärsyttömästi. Luultavasti 2000-luvun typerin keksintö. "Hei, miten saadaan näytöstä sellainen, ettei siitä näe koskaan muulloin mitään kuin pimeässä huoneessa? Mä tiedän, tehdään siitä peilipintainen! Joo! Sit myydään sitä tuplahintaan BrightViewinä. Joo!!". Vittu. Toinen vaihtoehto alle 300 euron hintaluokassa on sitten Asuksen EEE PC 900, jossa ei ole Atom-ydintä. Kakkakikkare. Enkä mä taho enkä malta odottaa niin pitkään, että jotkut muut mallit halpenisivat alle 300 euron. Gää! Mikä pahinta, vessassa mynniä pursottaessa satuin huomaamaan Mikrobitin takakannesta, että seuraavassa numerossa on miniläppäritesti. Tuplagää! Pitäisi odottaa siis kuukausi, jotta näkisin mikä on paras ja siinä vaiheessa en ostaisi enää mitään, kun kaikki olisi huonoja.

Pointti lipsahti vähän teknisiin yksityiskohtiin, vaikkei pitänyt. Eli miniläppärin haluaisin siksi, että voisin lopultakin kirjoittaa auto- ja junamatkoilla, muuta käyttöä sillä ei sinänsä olisi, joskin kyllähän sitä toki nyt välillä on kiva läppäröidä sohvalla / vessassa / sängyssä. 300 euroa pelkkään novellikirjoituskoneeseen on toki jonkin verran rahaa, mutta whatevör. En ole koskaan ollut läppäri-ihmisiä, mutta miniläppäri ajaisi samalla myös oikean läppärin virkaa silloin kun sitä joskus tartteisi, eli sinänsä tuo olisi ihan fiksukin sijoitus. Kiitos mineyden sitä myös kehtaisi kantaa mukanaan, jotain normaaleja läppäreitä kun en todellakaan halua koskaan raahata mihinkään. Mikä parasta, nuo miniläppärit ovat niin tehottomia, että ne ovat herkullisen jännittäviä wanhan ajan koneita. Ei siis enää tuskaisen hidasta windowsin odottelua pöytäkonetta hitaammalla läppärillä, vaan reilusti tehottomaan läppäriin on tökätty joku linux ja sillä voisi sitten pelata jotain wanhoja tai kevyitä pelejä. Jeij! Mainosmiehet tosiaan osaavat hommansa, kun läppärin tehottomuus tuntuu niin söpöltä ja seksikkäältä, että sitä itsessään himoitsee :D Vielä kun ostan läppärin Verkkokaupasta, niin voin ostaa siihen kustomoinnin päälle. Tahtoisin Hello Kitty läppärin, mutta paremman puutteessa maksan 30 euroa siitä, että safiirinsinisestä (joka on nimeään rumempi livenä, kävin katsomassa tänään) läppäristä tulee pinkki läppäri. Iih! Harmi vain kun Verkkokaupan kustomointipohjeet ovat niin perseestä, niin niiden kuvioiden käytöstä ei saa mitään selvää ja on turvallisempaa ottaa yksivärisenä, vaikka se ehkä vähän tylsää onkin.

Helkkari, polttelisi kyllä haistattaa kakat kaikille testeille ja tuloksille ja odottamisille ja ostaa se Aceri, mutta kun se kiiltonäyttö :| Oikeasti kun tuo läppäri tulee pääosin käyttöön jossain hyvin jännittävästi valaistuissa paikoissa, kuten autoissa, junissa ja ties missä, niin oikeasti jos se näyttö kiiltää pahasti, ei sitä voi käyttää. Sitten minulla on söpö 300 euron (+30 eur kustomointi + 20 eur laukku + 40 eur vara-akku) pinkki verkonpaino.

Nyt kun olen tylsistänyt kaikki koneilla, voin siirtyä ihanampaan aiheeseen, eli ihastumiseen. Koin tänään pitkästä, joskaan en tosi pitkästä aikaa ihastuksen ensisilmäyksellä. Olen ottanut itseäni vähän niskasta kiinni ja parina päivänä mennyt ysiin töihin, joka tarkoittaa sitä, että lähden 8.30 bussilla (joka on aina ihan täynnä). Jotenkin typeränä panikoiduin bussiin tullessa, kun näin sen olevan täpötäynnä ja heti bussikuskin kopin takana oli tyhjä paikka. En ajatellut sitä, että istumalla siihen näen vain seinän, enkä ihmisiä ja tottakai olisi parempi seistä takaosassa ihmisiä katsoen kuin istua seinää katsoen. Hävetti kuitenkin liikaa lähteä vaihtamaan paikkaa seisomaan, joten piti vain purra hammasta ja yrittää nauttia söpöistä ihmisistä sivuikkunoiden ja vieressäistujien kautta. Jossain vaiheessa tajusin, että minun kuvani heijastuu kolmesta eri paikasta, kahdesta peilistä ja kuskinkopista, joka ei ollutkaan seinää, vaan peilipintaa. Alussa vähän iikahdan, kun olo on jotenkin alaston kun itsensä näkee joka puolella, mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että näen itseni lisäksi muutkin takana istuvat ihmiset. Sekunti myöhemmin tajusinkin, että takanani olevalla penkillä istui joku nainen, jolla oli paidassa jännä kaulukseen asti nouseva paksu pystyviiva. Siinä vaiheessa olin jo ihastunut.

Huomasin aika pian vain tuijottavani sitä heijastusta kuskinkoppi"peilissä" ja mikä parasta, se nainen ei tajunnut minun tuijottavan, kun istuin selin häneen. Tajusin hänen näyttävän ihan eräältä ihanalta kaveritytöltäni. Hän oli iältään ehkä vanhempi (jotain 30-40 luultavasti), pukeutui hieman erityylillä ja muutenkaan ei tietenkään ollut identtinen, mutta kyse oli enemmänkin siitä, että hänellä oli samaa "arkkityyppiä" kuin kaverini. Tajusin myös, että hän käyttäytyi muutenkin täysin "Maisamaisesti", huulen mutristelut, katseet tyhjyyteen ja ihanat pienet rypyt silmäkulmissa olivat samat. Kaiken lisäksi tukkamallikin vielä matsasi. Jotenkin se pystyviiva paidassa, hänen identtisyys kaverini kanssa ja heijastava peili loivat otollisen hetken täysin maagiselle pikaihastumiselle. Ennätin katsella sitä naista noin 3 minuuttia, mutta siinä vaiheessa jo tärisytytti ja sydämeen pisti ja kirveli jännästi. Harmittavasti bussista oli pakko nousta ja jotenkin en ennättänyt luomaan kunnon katsetta häneen pois noustessa, osin tosin siksi, kun yritin katsoa sitä paitaa :D

Pikaihastuksia tulee, pikaihastuksia menee, en usko tuon olleen kuin yksi pieni sattuma ja häntä en enää uudestaan näe. Mutta tuo onkin hyvä aasinsilta noihin "arkkityyppeihin", eli siihen kun joillain ihmisillä on hirveästi naamakaimoja ja toisilla ei yhtään tai ainakaan sellaisiin ei ole törmännyt. Kyse ei siis todellakaan ole siitä, että jotkut ihmiset näyttäisivät ihan samalta, vaan kyse on siitä, kuin heidän naamansa (ja varmaan kroppansakin) olisi muodostuneet täysin samoista geeneistä. Tyyli voi olla eri, ikä on usein eri, hiukset erilailla, eri meikki, erilaiset rypyt, finnit, vammat ja muut, mutta se naaman yleisilme, josta ihmiset tunnistaa, on joillain täysin sama. Olisi tosi kiinnostava tietää, ovatko he oikeasti jotain kaukaisempaa sukua (tosin harva sisaruskaan näyttää yhtä samalta), onko kyse vain täydestä sattumasta vai onko jotkut tietyt kasvonpiirteet selvästi yleisempiä kuin toiset. Joitain naamatyyppejä kun on tosi paljon, kun taas toisia arkkityyppejä on sitten vähemmän ja sitten tosiaan ne täysin uniikit, joita kuitenkin on varmaan 50% ihmisistä.

Kiitos näiden samanaamojen on hassua, kun voisi ihastua joka kertaa uudestaan eri ihmiseen, joka näyttää kuitenkin samalta kuin vaikka exä. Toisaalta se voisi olla jo spookya, aivan kuten joillain ihmisillä se, miten he seurustelevat aina samannimisten ihmisten kanssa. Sattumaahan se on, mutta hupaistuttaa jos jollain on ollut useita suhteita ja aina samannimiseen.

Ps. Sisustakaa sitä kämppää!

Suunnittele olohuoneeni sisustus ja voita!

Lyhyesti: Olen kyllästynyt siihen, kun olohuoneeni on niin autio ja tyyliltään epäselvä. Minä _en_ osaa sisustaa, tiedän sen ja nyt pyydänkin apua muilta. Sisustakaa kämppäni kuvankäsittelyohjelmalla, koska minä ymmärrän vain visuaalista lopputulosta, joten minun pitää nähdä teidän ideanne suoraan kämpässäni. Kyseessä ei ole kuvankäsittelykilpailu, joten käsiteltyjen kuvien ei tarvitse olla hienoja. Paint riittää, sillä saa väriä pintoihin ja taulujen paikkoja hahmoteltua.

Säännöt/ohjeet:

- Sisustaminen tapahtuu käsittelemällä antamiani kuvia. Kuvankäsittelyn ei tarvitse olla hienoa, ideana on vain visualisoida lopputulos, eli piirtää kuvaan sisustustavaroita, värittää verhot/sohvat/pöytäliinat/jne ja yksinkertaisesti luoda kuva, josta näen lopputuloksen.

- Jokaista kuvaa ei tarvitse muokata, mutta kuitenkin mielellään koko kämppä sisustetaan, ei vain yhtä seinää. Ei ole myöskään tarve moneen eri kuvaan tehdä samaa muokkausta, eli jos sama sohva näkyy kolmessa kuvassa, se tarvitse sisustaa vain yhdessä. Tietysti plussaa on, jos sen sisustaa jokaisen, koska se helpottaa aina hahmottamista

- Tarkoitus on sisustaa seinät, vaihtaa pöytäliinan ja verhojen väriä, lisätä sisustustavaroita ja muuta tälläistä pientä. En ole vaihtamassa huonekaluja, enkä mielellään edes niiden paikkaa. Perustelluista syistä hyväksyn toki vinkin jonkun tosi ruman huonekalun vaihtamiseen hienompaan (ja halpaan).

- Sisustuksen pitää olla kätevä. Sisustus ei saa siis tehdä elämästäni vaikeaa. Elän elektroniikan ehdoilla, joten telkkarin eteen viritetty kukkapuska aiheuttaa hylkäyksen.

- Tyylillisesti toivoisin kämpästä tulevan "aikuismaisen poikamaisen". Olen siis päässyt ohi julisteaikakaudesta, mutta haluan silti sisustuksen näyttävän minulta, eli raikkaan nuorekkaalta. Tyttömäisyys on täysin ok, rakastan söpöyttä sisustuksessa, mutta liika on liikaa (sohvatyynyjen määrä on rajoitettu ;D). Populäärikulttuuri, söpöys, tunnelmallisuus, hillitty synkkyys JA/TAI avaruus ovat teemana kivoja. Huomatkaa kuitenkin se, että jos minä osaisin sisustaa, olisin itse jo kämppäni sisustanut, eli voitte suhtautua vinkkeihini sillä asenteella, että luultavasti tiedätte paremmin mikä näyttää hyvältä kuin mitä itse tiedän.

- Voittaja saa 10 euron edestä arpoja. Voittotyö on työ, jonka perusteella oikeasti haluan kämppääni sisustaa. Voittajaa ei siis automaattisesti tule, jos kaikki työt ovat mahdottomia, mutta toisaalta pidän itselläni oikeuden myös palkita muitakin töitä, jos niistä löytyy jotain kivaa.

- Älkääkä ottako tätä liian vakavasti. Suunnitelkaa jotain ja lähettäkää. Mieluummin 50 nopeasti tehtyä työtä kuin ei yhtään, kun "kuulostaapas vaikealta ja onpas paljon sääntöjä".

- Kisa alkaa maanantaina 1.9.2008. Kisa päättyy 1.10.2008 tai myöhemmin, jos tuntuu, ettei töitä ole tullut tarpeeksi.

Mene seuraavaan osoitteeseen päästäksesi kotisivuilleni alkuperäiseen kisakutsuun: http://www.damienthorn.com/sisustuskilpailu

Mene seuraavaan osoitteeseen päästäksesi muokattaviin kuviin:
http://www.damienthorn.com/image/tid/3

Lähetä valmis työ osoitteeseen (liitä mukaan muokkaamasi kuvat): pahuttun (at) damienthorn.com
Lähetän varmistusviestin viimeistään parin päivän päästä siitä kun saan kuvat. Jos varmistusviestiä ei tule, en ole kuviakaan saanut. Lähetä silloin sähköpostiviesti ilman kuvia, niin sovitaan joku toinen tapa siirtää kuvat. Moni sähköpostiohjelma kun voi tuhota viestit kokonaan, jos niissä on mukana (liian isoja) kuvia.

Ihanata! Oli ehkä maailman upein (ja kallein) eilinen. Jätän uteliaisuuden kuitenkin kutkuttamaan ja kerron ensin perjantaista. Perjantaina oli Taiteiden yö ja tuttuun tapaan odotin taas ihan älyttömiä siltä. Tein sen perusvirheen, että haaveilin liikaa, päässäni kehitin haaveen, miten illan pitäisi mennä ja sit petyin, kun se ei mennytkään niin. Mulla oli oikeasti kivaa, näin piiitkästä aikaa erästä maailman ihaninta kaveria ja hänen kavereitaan ja meillä oli porukalla niin hauskaa istua ja jutella. Illan tullen porukka väheni, mutta kahdestaankin oli upeaa. Odotin kuitenkin kokoajan tutustuvani hirveästi uusiin ihmisiin ja bilettäväni, mutta en kuitenkaan itse saanut tehtyä yhtään mitään asian eteen. Istuin kaverin kanssa ja join, enkä sanonut edes "Moi":ta muille. No yllättäen kukaan ei mulle tule juttelemaan, jos itse en juttele. Väkikin oli aina, muka, liian vanhaa tai nuorta tai kännistä tai vähäistä ja kun en löytänyt suurta määrää pariskymppisiä, vaan ensin vain mummoja, sit liian vähän ja sit liian nuoria, tuntui, että ilta oli pilalla. Kaverin näkeminen ja toisen kivan ihmisen kanssa loppuyön viettäminen tosin olivat ihanata, sitä muistelen lämmöllä.

Kaveri sanoi helvetin fiksuna, että "Älä odota mitään". Se ei ole mikään "Elämä on paskaa" tyylinen kyynispessimistinen ajattelutapa, vaan juurikin se, miten elämään pitäisi suhtautua. Ei pitäisi odottaa mitään upeaa, niin silloin kaikki kiva mitä tapahtuu on aina vain plussaa ja kun ei valmiiksi jo odota jotain, niin erilainen kivakin on kivaa, eikä pilaa iltaa, kun tutustun kolmeen ja juon siideriä, vaikka haaveilin tutustuvani viiteen ja juovani tequilaa :D

Asiasta viisastuneena kun sisko kysyi, lähdenkö katsomaan hänen korkkarijuoksuaan eilen keskustaan, niin suostuin. En haaveillut etukäteen mitään illasta, enkä odottanut jotain. Lähdin vain. Ja voi pyhä jeesus ja neljä opetuslasta sentään, että kivaa oli! Pelkkä korkkarijuoksu oli jo hubaa, kun ihmisillä oli upeita vaatteita ja sisko oli niin älyttömän hienoissa vaatteissa ja hän on vielä niin kilpailuhenkinen, ettei mikään alkuerissä häviäminen tullut edes kysymykseen. Ja ylläripylläri hän tietenkin ylivoimaisesti juoksi itsensä välieriin ja lopulta finaaliin. Vielä kun mukana oli sisaruskatras isoveljeä lukuunottamatta, äiti ja sisarusten kumppanit, niin tuttua porukkaakin oli. Vielä pari siideriä, niin johan suupielet helmusi korvissa.

Sisko tuli lopulta kolmanneksi, joka oli hänelle pettymys. Minua tosin kikatutti se, miten vittuuntunut hän oli ja huuti vittusaatanaperkelettä :D Hauskimmaksi asia muuttui sitten kun hän alkoi juhlimaan kolmanneksi tuloaan. Voittaja ja kakkonen hävisivät ties mihin, mutta me vedettiin samppakaljaa, poseerattiin ja oltiin ihan uu, bileet, voitto kotiin, jee ja kaikki tuntemattomat tulivat myös ottamaan kuvia, halusivat siskon kanssa samaan kuvaan ja juttelivat hänelle. Oli ihan olympiavoittajafiilis hänen puolestaan ja hän oli vielä niin yleisön suosikkikin, kaikki toimitsijatkin kehuivat häntä kuorossa.

Ilta vain parani, kun ostettiin vähän lisää juomista, mentiin minun kämpille tissuttelemaan ja sitten baariin. Muisti vähän pätkii, mutta käytiin aika helkkarin monessa paikassa vetämässä maksullista ja ilmasta viinaa ja sit lopulta Kaarleen "jatkoille". En ole koskaan ollut yökerhoihminen, mutta kun en taaskaan odottanut mitään hyvää tai pahaa siltä, niin kaikki oli vain bonusta ja sitähän riitti. Nimittäin minä biletin ekaa kertaa ehkä viiteen vuoteen. Siis biletin, en istunut pöydässä ja juonut kaljaa. Kikatin ihan älyttömästi siskon tempauksille ja herra siunaa, TANSSIN! Mä en koskaan tanssi tai jos tanssin, se on sellaista superväkinäistä "Ei vittu mitä paskaa" pientä nykyttelyä naama häpeästä punaisena. Nyt tanssin kuin eläin. En mä varmaan tanssia osaa, mutta ihan sama, en ajatellut koko asiaa ja annoin vain musiikin viedä. Jorasin kuin hirvi pesukoneessa ja olin ihan hikinen, kaljainen ja onnellinen ja ihmiset tanssivat myös kanssani, ainakin hetken.

En myöskään välittänyt, jos sisko ja hänen exänsä katosivat johonkin, jorasin sit yksin ja menin muiden tanssiporukoiden mukaan, eikä ollut kolmaspyöräolo tai muutenkaan epävarma. Se itsevarmuus oli ihan pelottavaa, tiesin haluavani tanssia ja tanssin ja nautin siitä niin paljon. Näytin ehkä tyhmältä, joo, mutta vähemmän tyhmältä kuin vähän polvia nykytellen normaalisti tanssilattialla tai naama norsuntuherolla nurkkapöydässä murjottaessa. Vedin tequilaa kaljan sijaan ja tajusin taas kerran tequilan ihanuuden. Se ei ole litkittämisjuoma, mutta kun on bilehilebailufiilis, niin ei silloin voisi mitään litkittääkään, vaan tiukat naamaan ja taas joraan niin että pylly heiluu.

Tänään on ollut sitten aika käsittämättömän nihkeä krapulaolo ja kylmä hiki nousee kun muistelen monessako baarissa käytiin ja katselen kuittejani, mutta whaevö! Tuosta lystistä kannattikin maksaa. En mä varmaan samaa oloa saa taas vuosiin, enkä oleta seuraavan kerran baarissa riehaantuvan noin, mutta oli niin ihana löytää taas tuo puoli itsestä ja tajuta, että mäkin voin ja osaan bailata, kun vain porukka, asenne ja nesteytys on kunnossa. En tosin ymmärrä mistä ihmeestä sain sitä energiaa. Normaalisti kun bailaamisen estää ujouden ja tylsyyden lisäksi se, etten jaksa riehua tanssilattialla. Yhden biisin jälkeen olo on jo väsyneen hikinen. Ehkä joku sujautti juomaani jotain ekstaasia tai supervahvaa kahvitiivistettä tai jotain, mutta vielä nukkumaan (sammumaan) mennessä suljettujen luomien alla kävi ihan älytön vipinä ja mustuus tuntui repeilevän ja pikselöityvän kuin digiboksissa, kun aivot eivät pysyneet perässä. Aivoni olivat niin ylikierroksilla vielä pitkälle aamuun, että huh huh.

Äiti oli siis käymässä Helsingissä suunnistuskisoissa ja samalla lopultakin sain tänne kotoa kasan mööpeleitä. Tietokonepöydällä on niin paljon helpompi olla kuin koneen kanssa lattialla. Tosin ei tämäkään ole niin selkäystävällinen kuin toivoin, joskin vika on paljon myös tuolissa, joka on perushuono kova tuoli. Seuraava homma sitten ostaa kunnon kallis työtuoli. Maksaahan se, mutta ei se hieronnassa juokseminenkaan ja särkylääkkeiden napsiminen ilmaista ole. Kiitos tietokonepöydän sain siirrettyä sohvapöydän sohvapöydäksi ja kun vielä tuli hieno persialainen (?) mattokin, niin nyt kämppä näyttää jo kämpältä. Tosin hieman mummokämpältä kiitos värien, mutta jos jaksaisi hankkia jotkut räväkät verhot (nekin muuten sain, jeij, sori naapurit ilmaisen nakujoogan loppumisesta) ja vähän tauluja, niin tämä näyttäisi jo nuoren miehen asunnolta, eikä varastolta.

Pari uutta kuvaakin on, yhdessä näkyy vielä juoksijatähti vaatteissaan. Ja ei, en mä ollut niin naamat lähtiessä vielä, tykkään vain pelleillä kamerassa :P

Tai voisiko jo sanoa "kuukauden mietteet"... Noh, en jaksa pyydellä anteeksi. Kirjoitettavaa riittää, joten aloitetaan ja taas tästä päivästä taaksepäin. Tai aloitetaan eilisestä.

Olin sopinut "kaljatreffit" eiliselle, eli kaljoitteluseuraa oli luvassa. Kun töistä kuudelta kipitin kohti kamppia huomasin, että narinkkatorilta kantautui luja musiiki. Mikäs häppeninki siellä nyt on? Oho, baarifestarit! Olinhan minä ne lätkät nähnyt jo pitkään, mutta jotenkin olin kuvitellut niiden olevan vasta ensiviikolla ja kuvittelin kyseessä olevan art goes to kapakka, mutta se olikin eri juttu. Beats and styles aloitti juuri ilmaiskeikan kampin edessä. Wtf! Mahtavaa! Hieman harmillisesti seura ei halunnut katsoa keikkaa ja kun ei se munkaan lempibändi ole, niin mentiin sitten syömään intialaiseen ja kaljalle. Kivaa oli, mutta ei sellaista "jeij, paljon ihmisiä ja sosiaalista kivaa kaikkien kanssa" kivaa, vaan "kahdestaan juttelua syrjemmällä" kivaa. Kun keli oli mitä oli, niin ihan sama, ihana ilta.

Tänään sitten taas kuuden jälkeen istuin narinkkatorilla katsoen jotain karate-esitystä (btw sinä yksi pikkupoika ryhmässä, opettele iskemään muiden tahdissa :D), tuli tosi ankea olo. Hei, minä tahdon baarifestareille! Olisin tietty voinut lähteä yksin juomaan kaljaa tai soittelemaan puhelinta läpi, että tuleeko joku muukin, mutkun... Ihan käytännön syistä oli fiksua jättää kaljat väliin, kun huomenna on firman juhlat ja viinit virtaa ja töihinkin pitäisi ennättää ja kaikkea, mutta ei liity! Tajusin, että minulla on kohtalaisen paljon, ainakin omalla mittapuullani, ihmisiä joiden kanssa mennä _kahdestaan_ johonkin, mutta ei oikein yhtään sellaisia kaveriporukoita, joiden kanssa voisi lähteä juhlimaan ja vielä sinkkumielellä. Kun kaverit ovat pääosin naispuolisia ja jotenkin ne näkemistilanteetkin sellaisia, että olisi vähän kusipäinen olo muita vilkuilla ja flirttailla, niin kaikessa kivuudessaan koko kesältä on jäänyt pois sellainen sinkkusinkkuelämä, eli siis kaveriporukalla baariin ja sit vähän mmtsikidibaumtsikidi, muihin tutustumista ja kaverit yllyttäisi, että mene nyt jutteleen tolle söpölle raitasukkahousutytölle, se vähän vilkuilee. Olen kuitenkin pitkästä aikaa sinkku ja kiitos Helsingin, sinkkuna voisi tehdä muutakin kuin nyyhkiä. Pelottaakin se, että kohta löydän jonkun ihanan ihmisen ja sitten en ole enää sinkku ja menetän kokonaan koko sinkkuelämävaiheen, joka olisi niin tervetullutta vaihtelua. Olen viimeksi sinkkuillut lukioikäisenä, sen jälkeen tuli antisosiaalisuusvaihe ja kaverit ovat koostuneet pääosin naisista tai varatuista, joiden kanssa iltaa viettäessä joutuisi yksin tekemään aloitteensa ja ei minusta siihen ole.

On vain niin tuskaisen vaikea tutustua miespuolisiin ihmisiin! Naispuolisen voi aina "iskeä" kaveriksi. Voi pyytää kahville ja sit huomata, että juttu luistaa, mutta mitään romanttista säätöä ei ainakaan pahemmin ole. No jeij, sit ollaan kafruja ja kivaa, mutkun ei ole sellaisia kaverityttöjä jotka lähtisivät iskemään miehiä ja minä naisia (tai miehiä, mitä sitä nirsoilemaan aina ;D), eikä ole niitä kaveripoikiakaan. Asiaa ei helpota yhtään se, että minä olen tosi huono olemaan ryhmässä jos mukana on tuntemattomia. Kahdestaan pystyn jo juttelemaan ihmisille, mutta kun mukana on kolmas, en saa enää sanaa suustani. Isoissa porukoissa voi toki käydä niin, että juttu luistaa jonkun kanssa paremmin ja sit olen käytännössä kahdestaan porukassa, mutta kun se vastapuoli ei aina sit jaksaisi vain kanssani höpöttää, etenkin jos hän tuntee ne muut ihmiset ja minä en niinkään. Mikä pahinta, jos joku miespuolinen minut vaikka meseen lisää tai juttelee jossain terassilla, että olisipa kiva lähteä joskus baareilemaan, niin heti saan jotenkin ajatuksia päähäni, että mitähän toi meinaa. On vain niin vaikea suhtautua miespuolisiin ihmisiin. En ole edes jaksanut analysoida mistä se johtuu ja miksi naisten kanssa on niin paljon helpompaa. Ehkä se on jotain itsekeskeisyyttä, aina kuvittelen ihmisten ihastuvan minuun (huonoitsetuntoinen on ihan yhtä minäminätyyppi kuin hyväitsetuntoinen, aina on kyse muka hänestä) ja miesten kohdalla sit tulee se outo fiilis, että hei, enhän mä teistä tykkää. Argh :D Noh, onneksi sää muuttui ihan hirveäksi ja olin silloin jo kotona, joten ei nyt enää niin harmita, että ilta jäi välistä. Bussissa istuessa ja jonkun emokaveriporukan toilailua ja ihania vaatteita katsoessa tosin kaiherti pahasti.

Spontaaneja tai kaveriporukan "hei tuu tänne, täällä on baarifestarit, juodaan ja ollaan ringalingling" illanviettoja kuitenkin estää työt. En ole liian "fiksu", eli voin hyvin juoda yhden liikaa ja kärsiä aamulla, mutta ei sitä silti voi ihan vapaalle heittää ainakaan usein, kun tietää, että se kone odottaa siellä työpaikalla ja viinakaan ei saisi haista, eikä sitä työtä kestä krapulassa, kun ei selvänäkään kestä. Tästä päästäänkin rahaan. Minä en todellakaan tee työtä työn vuoksi. Kyllä minä ymmärrän sen, että työ periaatteessa luo myös nautintoa elämään ilman palkkaakin ja itse ainakin huomaan sen, että minä tarvitsen jonkun pakon "elää". Jos olisin rikas työtön, makaisin vain sohvalla pierren, mutta kun en ole, pitää mennä töihin (eiiih, paskaa), mutta töistä on sitten niin helppo mennä kaupungille, etenkin kun julkisilla matkustaessa siellä on pakko bussia vaihtaa. Joten kiitos töiden tulee ylipäätään elettyä, ilman töitä kun voisi "vielä viisi minuuttia koneella" roikkua ja olla menemättä mihinkään.

Takaisin rahaan. Teen töitä, koska raha. Haluan rahaa, koska eläminen maksaa. Jos saisin jostain rahaa niin paljon, ettei tartteisi tehdä töitä, en tekisi. En ole koskaan ollut rahan perään hirveästi, ihan jo siksi, että olen prioirisoinut haaveeni. Lukioiässä haaveilin vapaa-ajasta ja levyistä. Moni kysyi, miksi ihmeessä syön jotain superhalpaa ruokaa ja kituutan, kun voisin mennä iltatöihin. No siksi, kun haluan olla illalla vapaa, enkä töissä. Vapaa-aika on tärkeämpää kuin leveä elämä tai voi leivän päällä ja levyt olivat tärkeämpiä myös kuin ruoka. Nykyään ruoka on kyllä jo hyvin tärkeää ja levyt vähemmän, mutta vapaa-aika on edelleen se tärkein. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että vapaa-aikaa saa rahalla. Eli vaikka minä en halua rahaa itsessään, niin raha on hyödyke, jonka voi vaihtaa vapaa-aikaan ja tämän takia jotta voisin toteuttaa haaveeni, eli vapauden, minä tarvitsen rahaa. Laskin, että jos saan rahoilleni 5% koron (esim. S-pankki), niin minulla pitäisi olla puoli miljoonaa euroa, että voisin elää 2000 eurolla kuussa pelkillä koroilla ja kuollessani minulle jäisi vielä saman verran rahaa kuin alunperin. Toki pitäisi ottaa inflaatiot ja muut huomioon, mutta tartten siis noin bouttiarallaa puoli miltsiä vapauteeni, jos koroilla elän. Vähempi riittää, jos osaan jotenkin sijoittaa tai tuottaa rahaa niin, ettei se vaadi minulta panosta.

Puolen miljoonan hankkiminen ei ole helppoa, enkä halua puolta miljoonaa viisikymppisenä (tai siis haluan, mutta enemmän haluan sen NYT). Lototahan aina voi, mutta kun ei sillä voita. Tulikin haave jostain "rahakerhosta", eli joukko ihmisiä kerääntyisi aina miettimään, miten luoda rahaa ja sit porukalla tehtäisiin niin. Porukan lotto toki vetäisi, mutta tutkittaisiin myös sijoittamista, nettikauppoja, erilaisia myyntihässäköitä, firman perustamista, keksintöjä, jne. Maailmassa on helvetisti eri tapoja tehdä paljon rahaa kun vain hoksaa, eikä ne kaikki ole edes vaikeita. Pitää vain uskaltaa ja ymmärtää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yksin tähän en pystyisi, mutta porukalla asia olisi eri. Hyvä esimerkki on esim. nettimainostaminen. Sen kulta-ajat ovat toki jo kauan sitten ohi, mutta siellä yksinkertaisilla keksinnöillä ihmiset takoivat miljoonia käytännössä tyhjästä. "Hei, tässä on mun kotisivut ja täällä on 1000x1000 pikselin kuva. Maksakaa euro per pikseli, niin saatte käyttää sitä pikseliä mihin haluatte. Osta vaikka 100 pikseliä ja tee siitä mainos". Ja se toimi. Heebo hankki miljoonan sillä, että sivulla oli tuhruisia yritysten mainoksia. Nerokasta!

Haaveilen myös kirjoittamisesta. Kuten hyvin olen huomannut, en minä töiden jälkeen iltaisin jaksa kirjoittaa, joten minulla pitäisi ensin olla sitä vapaa-aikaa (ja joku pakottamassa minut kirjoittamaan), jotta voisin pitää muutakin kuin blogia. Pää on täynnä tarinoita, kirjaideoita ja ties mitä, mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Kohtalaisessa krapulassa firman piknikin jälkeen istuin auton takapenkillä kohti viikonloppua vanhemmilla ja koko kuuden tunnin matkan ajan päässäni pyöri ajatukset. Ehkä kyse oli krapulasta, mutta uppouduin täysin ajatuksiini ja kuin keskustelin aivojeni kanssa. Kirjoitin päässäni tarinoita, aivan kuin selittäisin niitä jollekin ulkopuoliselle (eli keholleni, joka on kuin eri olento kuin aivoni, homertyyliin). Minun piti kirjoittaa niistä ajatukistani reissun jälkeen, koska siellä oli jotain upeaa, mutta valitettavasti olen jo unohtanut ne. Kuitenkin se valaistuminen, minkä koin samalla oli se, että tässähän minulla on aikaa kirjoittaa! Automatkat! Junamatkat! Kun yleensä vielä haikeana, krapulaisena, sopivalla tavalla väsyneenä tai muuten oudossa mielentilassa kulkuvälineissä istuu, niin silloin irtoaisi parhaat jutut.

Ajattelinkin, jos ostaisin sellaisen miniläppärin, mitä on mainostettu. Hinta joku 250 euroa, eikä tehoa nimeksikään, muttei myöskään kokoa. Sopisi täydellisesti kirjoittamiseen, mutta huonosti pelaamiseen (joka on hyvä, koska sit tulisi kirjoitettua). En voi kirjoittaa kynällä paperille, koska kirjoitan aina ajatusvirtaa ja jos ajatukseni joutuvat odottelemaan tekstin ilmestymistä medialle, ajatus herpaantuu ja tekstistä tulee teennäistä paskaa. Olen tosi nopea kirjoittamaan koneella, mutta hidas käsin, joten kone on ainoa vaihtoehto pitkään kirjoittamiseen.

Samalla reissulla käytiin vuokratussa mökissä, jossa oli kaasulla toimivat valot ja laitteet. En ole koskaan oikein ollut mökkien perään, mutta ihastuin kyllä siihen etenkin kun tajusin, miten helvetin hyvä paikka sekin olisi kirjoittaa. Viikko yksin mökillä seurana pelkkä miniläppäri (ja helvetisti akkuja). Ei mitään nettiyhteyttä ja koneelta olisin poistanut kaikki peleihin viittaavatkin pasianssista lähtien. Ainoa mitä voisi tehdä olisi kirjoittaa ja nauttia talvesta/kesästä. Muutamassa päivässä pääsisi irti netin kaipaamisesta ja voisi alkaa laiskottelemaan ja kirjoittamaan. Kesästä voisi nauttia kesänä, ulkona paidatta puita pilkkoen ja tikkaa heittäen ja maitoa voisi polkea pyörällä hakemaan 10 kilsan päästä ja sit litimärkänä ukkosmyrskyssä voisi juosta sisälle mökkiin kaasuvalon alle, vaihtaa akku myllyyn ja alkaa naputtamaan. Koska osaan kirjoittaa vain asioista, joita olen itse jollain tavalla kokenut, tarjoaisi mökkimiljöö mahtavat puitteet esim. kauhulle. Pelkään pimeää aika luonnollisen kaupunkilaisella tavalla, eli kun mielikuvitus laukkaa ja puuceetä etsiessä lampusta loppuu virta ja metsä rapisee, sydän sykkii ja kovaa. Vaikka tuo tilanne ei nyt itsessään ole kirjan arvoinen, niin kaikkea voi aina tehostaa. Itse rakastan etenkin leffoissa sitä, kun katsojaan tartutetaan näyttelijöiden pelko, eikä yritetä pelottaa itse leffalla. Tässä syy, miksi rakastin Blair Witch Projectia. Siinä leffassahan ei missään vaiheessa näy mitään, siinä vain pelätään ja se pelko tarttuu. Sinä et pelkää jotain mörköä ruudulla, vaan sinä pelkäät sitä, kun muutkin pelkäävät. Pelkkä vessareissu yöllä rapisevan metsän äärellä on niin helppo pelon aihe, että se pelottaisi jo paskat housuun, vaikkei leffassa/kirjassa yksikään mörkö, sarjamurhaaja tai muu ilmestyisi.

Olenkin kertonut joskus aiemmin siitä kauhunovellipäiväkirjahaaveestani, eli kirjoittaisin päiväkirjamaisen kirjan siitä, miten kirjoita päiväkirjamaisen kirjan suomalaisista kummitusjutuista. Kiertäisin ympäri suomea haastatellen ihmisiä ja kysellen heiltä tapahtumista, joita he eivät voi selittää. Ränsistyneitä kyliä, bussimatkoja (otollista kirjoitusaikaa) ja mielikuvituksen aiheuttamaa pelkoa. En minä voi kirjoittaa kauhukirjaa kotona kaakaomuki kädessä, mutta jos makaisin Sorsuanperällä halvassa aittamotellissa kuunnellen miten ulkoa kuuluu ihan kuin lapsen itku, vaikkei siellä ole ketään, minä oikeasti pelkäisin ja kun minä oikeasti pelkään, minun olisi helppo kirjoittaa se pelko päiväkirja/minämuodossa paperille. Valitettavasti tämä vaatisi aikamoista itsensä ruoskimista pelon yli hulluuteen, joka ei ole tietty kaikkein tervein tapa kirjaa tehdä, mutta voi sitä autenttisuuden määrää. Ja kun kyseessä olisi kuitenkin kirja kirjan teosta, eikä mikään dokumentti kummitusjutuista ympäri suomen, niin aina voisi ottaa vähän vapauksia ja tehostaa tunteita. Ongelma on vain siinä, että tämä reissu pitäisi tehdä yksin, muta yksin en varmasti saisi aikaiseksi lähteä mihinkään, enkä ainakaan uskaltaisi haastattaa ketään jermuja vintin pirusta.

Loppukaneettina vielä yksi "hassu" juttu, minkä tänään huomasin. En pidä itseäni ihan normaaleimpana ihmisenä, mutta joskus sitä yllättyy itsekin. Minulle tulee Seiska, vaikka olen sen perunut (laskutkin tulee, kiitti vitusti, USKOKAA JO ETTEN TAHO!) ja uusimmassa lehdessä oli juttu jostain pariskymppisestä tytöstä, joka oli koulukiusattu ja sen takia viilteli itseään hyvinkin runsasti. Normaali ihminen ehkä kokisi jotain ääk, villtelyä tai oivo, voi parkaa tunteita, mutta minä olin vain grrr ja söpö, iih, ihanaa! Se tyttö kun on niin suloinen siinä artikkelissa, enkä minä osannut tippaakaan tuntea mitään sääliä tai voivottelua tai mitään hänen koulukiusaamisensa puolesta, teki mieli vain sanoa tuijtuij ja iiih. Ja siis ei, en innostunut niistä arvista, vaan tarinan "opetus" oli se, että minä en jotenkin vain normi-ihmistyyliin osaa tuntea kaikkia samoja tunteita kuin muut. Ei minua se kiusaaminen kiinnostanut, vaan tytön söpöys. Itseasiassa olen huomannut saman asian jo miljoona kertaa ennenkin, en ole vain aina tajunnut sitä. Jos joku itkee pahaa kohtaloaan ja hän on söpö, ei minua kiinnosta hänen itkut, vaan hänen söpöytensä. Katso miten suloisesti kyynel tippuu, awwww! Tosin tuohan on etenkin teinityttöpiireissä hyvinkin yleistä, heidän mielestään kun on tosi söpöä jos joku karu mies joskus itkee, vaikka toisen tuskan söpönä pitäminen kuulostaakin aika sadistiselta. Mutta se on söpöä! Saatan myös jonkun karmean pedofiiliuhriuutisen tai pommitettujen uhreja näyttävän kuvan kohdalla ajatella heti, että vau miten nätti kuvaajanainen tai onpa tuolla 30 vuotta kellarissa raiskatulla naisella upeat kengät! WAU! Huomioni kiinnittyy ehkä vähän vääriin asioihin ja joku voisi sanoa minun olevan tosi tosi kylmä ihminen. Ehkä olenkin, mutta vain osittain, kun samalla olen ihan järjetön herkkis. Se minun herkkispuoleni taitaa kuitenkin olla hieman jakomielinen ja ilmestyy jos ilmestyy. Psykopaatista yliherkkikseksi sekunnissa ja takaisin :D

Olen toivoton haaveilija. Haaveilen kaikkea ja kaikesta, yleensä hyvinkin tarkasti, miten asioiden pitäisi mennä ja miten ihanaa olisi, jos kävisin salilla/tanssimassa, omistaisin xboxin/palvelijan/kissanpennun, osaisin piirtää/laulaa/manageroida bändiä, jne jne jne. Osa haaveista on toki puhtaasti hulluja haaveita ja osa taas sellaisia, joiden toteuttaminen vaatisi turhan paljon aikaa siitä syntyvään mielihyvään nähden. Iso osa on kuitenkin ihan järkeviä ja hyödyllisiä haaveita. Salilla käynti esim. Se olisi vain plussaa ja pop, vaikka nyt 70 euroa maksaakin kuussa.

Haaveilun lisäksi olen ihminen, joka innostuu hirveästi, mutta myös kyllästyy nopeasti. Suunnittelen haaveen jälkeen vihkooni kaikkea asiaan liittyvää. TODO: Ota selvää saleista, osta housut, osta kuukausijäsenyys, lue treenauskirja, jne jne. Suunnittelu on kivaa ja voin käyttää tunteja jonkun treeniohjelman miettimiseen ja kaikki tuntuu uudelta ja kutkuttavalta ja ihanalta.

Sitten alkaa alamäki. Menen googleen etsimään oikeasti tietoa, vaikka mistä löytäisin salihousut tai salin. Tämä aiheuttaa 3 tyypillistä ongelmaa: 1) tietoa ei löydy, 2) tietoa on liikaa enkä osaa päättää tai 3) tarjolla on paljon, mutta pelkkää paskaa. Tunnin googletuksen jälkeen olen siis löytänyt 50 kauppaa, jotka myyvät urheiluhousuja, jotka kaikki ovat keinokuitua (wtf, hikiurheilussa keinokuituvaatteet, wtf?) ja hinnat 50 eur ja ylöspäin. Nyt alkaa vituttamaan. Salia etsiessä sama juttu. Otanko kalliin Lauttasaaren salin vai kalliin salin keskustasta? Miten saan ketään kaveria tulemaan tänne salille? Miten voin käydä jossain toisen lähiön salilla kun en kuitenkaan saa aikaiseksi? Entä jos.. äääh.

Tähän yleensä loppuu innostus ja sit vain vituttaa.

Entä ratkaisu? Ratkaisu haaveongelmaan on tietenkin haave itsessään. Sitten jos/kun olen niin rikas, että minulla on varaa hyvän elämisen lisäksi käyttää rahaa muuhunkin, palkkaan itselleni henkilökohtaisen avustajan. Käytännössä olisi toki kiva, jos hän olisi myös kodinhoitaja, eli vahtisi lapsia ja tekisi ruokaa ja siivoisi, mutta se ei ole nyt se pointti. Haluan jonkun, joka ensinnäkin päättää puolestani, ottaa selvää puolestani ja mikä tärkeintä, pakottaa minut tekemään asioita. Hän olisi se, joka etsisi minulle hyvät salihousut. Jos ei ole hyviä, niin ostaisi edes huonot ja ottaisi rahat tililtäni. Problem solved. Mieluummin 50 euron housut kuin 10 tuntia raivoamista netissä, että ei nää oo hyvät, perkele!!! Etenkin jos on monta huonoa vaihtoehtoa, en osaa millään koskaan päättää ja kun lopulta teen pakkopäätöksen, sitten kadun heti päätöstäni, joka on typerintä. Pitäisi valita toinen ja sit pysyä siinä. Tarvitsen siis jonkun tekemään sen päätöksen ja sitten vain käskemään minua noudattaa sitä.

Viimeinen ja tärkein asia olisi sitten se pakottaminen. Salilla on tosi kivaa, salille meneminen on niin hankalaa. Kiitos tämän, yllätypyllätys, mieluummin jään kotiin kuin lähden mihinkään. Sitten jos joku pakottaa, tietenkin menen, koska auktoriteettejä aina olen kumartanut. Pakkohan se on mennä. Jälkikäteen fiilis on sit niin paljon parempi kuin jos olisi jäänyt mässään sipsejä.

Eli voisin hyvinkin maksaa jonkun 2000 euroa kuussa jollekin siitä, että hän repisi minut sohvalta ulos, päättäisi asiat kun minä en osaa päättää ja osaisi käyttää googlea, ottaa selvää asioista ja shoppailla. Vapaaehtoisia, anyone? :>

Tiedättekö mikä on helvetin ärsyttävää? Se kun on tosi paska olo jostain ja sit kun yksin muhii, yleensä vielä krapulassa, siinä pahassa olossaan ja mahdollisesti vielä itsesääliöi ja vainoharhailee. Tästä tulee angsti ja sit se angsti pitää purkaa johonkin, esim. päiväkirjaan. Parin päivän päästä olo on jo parempi ja sitten se angsti vituttaa ja taas sanon jeij ja ihanata, kun on jotain kivaa ja kukaan ei ota sitä angstia enää tosissaan, en edes itse. Se, että olo on parempi, ei tarkoita, että se paska olo olisi tullut käsiteltyä. Se vain tukahtuu, kun uutta kivempaa tulee sen päälle.

Sitten kun tulee seuraava paska olo, ne kaikki vanhat paskat olot tulevat taas mieleen. Tämän takia lopulta pienikin vastoinkäyminen tai pienikin ongelma tuntuu niin jumalattoman kurjalta, kun silloin ei itke sitä yhtä tapahtumaa, vaan kaikkea paskaa mitä on 27 vuoden aikana tapahtunut. On niin noloa sanoa "Aina mulle käy näin!!1yx" jos ekaa kertaa tapahtuu jotain, mutta sitten kun on jo 50 samanlaista paskaa tunnetta koettu, niin ne vanhat muistuu. Tietenkään _aina_ ei käy niin, mutta silloin kun käy, niin se pallo on taas yhtä paskaa oloa suurempi, kunnes lopulta joku kynnen katkeaminen saa aikaan sen, että itken taas kaikki exäni läpi ja vedän itseni kattohirteen.

Asiaa "helpottaa" se, kun minä en ole koskaan kellekään vihainen, enkä koskaan puhu tunteistani paitsi netissä tuntemattomille ja en koskaan sano mikä minua vaivaa. Olen stereotyyppinen nainen (en siis tarkoita yleistää tätä naisiin, vaan puhun vain stereotypiasta). "Mulla on paha olo, mutta hymyilen ja näytän iloiselta ja sit salaa itken ja kun kysyt, mikä mua vaivaa, en kerro, koska sun pitäisi tietää ja vika on oikesti sun, vaikkei olekaan, mutta sun pitäisi silti ottaa syy ja ymmärtää minua ja pilata oma iltasi ja sulla pitäisi olla kurjaa, niin sit mulla ei olisi niin kurjaa ja miten sä et voi muka tajuta tätä hymystäni, joka on tismalleen sama kuin silloin, kun hymyilen oikeasti????yxyxeikukysymysmerx"

Minä tarvitsen jonkun väylän purkaa surua, raivoa ja vihaa, ennenkuin minä lopulta poksahdan ja tapan jonkun, itseni tai muun. Kun en ole viillellyt sit teinivuosien, en tykkää käydä raivolenkillä, enkä hakata päätäni seinään, kun pää on aina tarpeeksi kipeä muutenkin, niin mitä vielä jää? Pitäisi olla joku sellainen harrastus, joka olisi kivaa ja siinä voisi ruoskia itsensä oksennukseen asti ja sit vain piehtaroisi siinä ylirasituslaatassaan ja nykisi ja sätkisi ja olisi varma että kuolee ja sitten raahautuisi suihkuun ja tulisi uutena miehenä sieltä ulos.

Tämä viesti kuulostaa nyt niin angstiselta, vaikkei se ole millään tavalla pointti. Eikä tämän pidä olla hauskakaan. Silti ihmiset ajattelevat, että onpa rasittavaa angstia. Minä ainakin ajattelisin. "No vittu tuijtuij, kohta sillä on taas kivaa, eikä se uikuta". Sit jos joku onkin huolissaan tai jotain, niin minua ärsyttää, kun en kaipaa sääliä tänään, enkä ymmärrystä huomenna, kun silloin jo häpeän omaa angstiani.

Ainoa tapa saada hyvä olo on siis taas tunkea kaikki kakka syvemmälle ja leikkiä, kun olo olisi kiva. Tsekatkaas muuten nämä, etenkin Cute Cute Cute osasto: http://www.shanalogic.com/. Voi helvetti mä niin tahdon kaiken tuolta! Harmillisesti tosin naisille on hienompia paitoja kuin miehille, mutta esim. upeita laukkuja, kaulakoruja ja vöitä löytyisi. Hinnat vain aika suolaiset, tosin kiitos jenkkidollarikurssin ei edes niin pahaa erikoisvaatteista. I can has cute!


*****

Edit: 21.07.08

Nyt tämä avautumiseni jo ärsyttää, eli kävi juuri niin kuin ajattelinkin. Se tuntuu vain typerältä angstilta ja ylireagoinnilta ja "voi jospa olisin ollut koskematta eilen koneeseen, niin en minä tänään olisi enää muuta sanonut kuin 'kakka päivä töissä' tai 'ihanata'". Jos en tuntisi itseäni, pitäisin itseäni typeränä angstipellenä ja vaikka tunnenkin, siltikin pidän, mutta siksi ehkä olinkin eilen niin fiksu, että kerroin, ettei pointti ole angstissa. Angstisen kuvan saa juuri siitä, kun se paha olo tuntuu aina niin suurelta itse tapahtumaan verrattuna. Olen ihan rikkipaskanakakkina ja sit jos jollekin kerron, että tämä "johtuu" siitä kun joku spuge sanoi minua toissapäivän hassuntuoksuiseksi, niin hän tietenkin pitää minua ylireagoijana. Se paha olo on kuitenkin aito paha olo, johtui se mistä tahansa, joten itse tapahtuma ei liity, etenkin kun se paha olo johtuu aina menneistä tapahtumista.

Mikä pahinta, jos siihen pahaan oloon ja tapahtumaan liittyy vielä joku "syyllinen", on tosi vaikea perustella hänelle, että pahasta olosta 20% johtuu siitä mitä teit ja 80% siitä, mitä muut ovat joskus tehneet.

En minä nytkään ole mistään yli päässyt, unohdan/unohdin vain kaiken ja tänään oli jo ihan jeij olo. Siellä se vain muhii odottaen seuraavaa kertaa. Mutta koska nyt on taas jeij-olo, ei todellakaan jaksa vatvoa asiaa. Mieluummin haluaisin vain istua ulkona ja nauttia kesästä ja juoda kuplajuomaa, mulle tuokaa, jne. Ja sitähän sitä on taas tarjolla kun kalenteria katsoo. Jeij!

Pepe Deluxe - The mischief on cloud 9

Kattokaa se video. Siis video, älkää kuunnelko vain biisiä, vain katsokaa myös se video. Pärähti samantien videolistalle top 1:een niin että hirven kivekset soi vielä huomennakin.

Pornoa, nykivyyttä, sairautta ja kilkattelua. Jos biisissä ei olisi lopussa kitarasooloa, tämä olisi maailman paras koskaan. Levykauppa kutsuu!

Zorro soittaa kitaraa, naisgorilla rumpuja, gorillapatsaat nykii, enkelien suut laulaa, jii än ee. Tsiibus!

Ainiin, tsekatkaa myös nämä (kiitos Alternative Nation, ainoa hyvä valopilkku Music/Talk TV:n paskan seassa, kun Dance floor chartikin tapettiin ja muutettiin paska floor paskaksi):

The Ting Tings - Shut up and let me go: The Sounds meets Franz Frendinand, ainakin tämä biisi ja video on omnomnom. Pyhä jeesus sentään se rumpu! Ou jeah! Levykauppaan myös.

Biffy Clyro - Who's got a match: Mahtava biisi, huono video, mutta mahtava silti. Ostoslistalle meni.

Kesämasennus. Voi helkkari. Kesämasennus on minun luonteelleni niin äärettömän tyypillistä ja vaikka olen kärsinyt siitä varmaan kymmenisen vuotta, niin aina se on yhtä perseestä. Kyseessä on siis yksinkertaisesti tila, kun mikään ei ole koskaan hyvin. Etenkin työssäkäydessä tämä vielä korostuu.

Eli jos "elää", lähtee töiden jälkeen tapaamaan ihmisiä ja kaljalle, niin on kivaa. Jeij. Kallistahan se on, mutta rahanmenoa ei nyt edes lasketa tähän mukaan. Sitten hiivit kotiin pienessä siivussa kello 23.00. "Normaali" ihminen voisi kaatua melkein siltään sänkyyn, mutta minun on pakko saada olla yksin. Vaikka terassilla onkin kivaa, se ei ole "vapaa-aikaa", jota vaadin saada itselleni. Eli lopulta käy niin, että kun kokkaan, syön, katson telkkaria ja yleisesti istun koneella, töhertelen ja teen muuta normaalia mitä iltaisin teen, kello on kolme. Lopputulos: "Oli kivaa, mutta fyysisesti olen poikki ja univelka kasvaa".

Seuraavana päivänä 3 tunnin yöunilla päätän, että lähden ajoissa töistä pois, kävelen kotia saadakseni raitista ilmaa, sit pelaan jotain kivaa peliä ja menen ajoissa nukkumaan. Hyvä päätös! Kun lähden viideltä kävelemään kotia kohti auringonpaisteessa, hymy alkaa hyytymään. Periaatteessa vielä kävellessä on kivaa, kun on ulkona, liikunta on jees ja Helsinki niin helvetin kaunis, mutta kun kämppä lähestyy, alkaa kurkussa tuntumaan pala. Ei helvetti. Loppuillan sit istun zombiena sohvalla, tuijotan itkuissani ulos aurinkoon ja yritän pelata jotain peliä, joka tuntuu niin saatanan typerältä ajanhukkaukselta, kun voisin olla ulkona elämässä. Lopputulos: "Nyt on omaa aikaa, mutta kun haluan elää!". Jos päätän soittaa jollekin tutulle ja rynnätä ulos, käy ekassa kappaleessa ilmoitettu asia. Jos taas repäisen ja lähden ulos yksin, on yksinkertaisesti helvetin tylsää ja vapaa-aika hupenee entisestään.

Oikeastaan ainoa hetki kesäisin, jolloin periaatteessa elämä ja vapaa-aika ovat tasapainossa, on sunnutai-illat jos on ollut perjantaista lähtien reissussa. Esim. kun tulee festareilta joskus yhden aikaan sunnuntaina ja saa lopultakin olla taas yksin kämpillä, vetää verhot ikkunoihin ja maata omassa liemessään. Valitettavasti tosin ei tämä oikeasti ole mikään tasapaino, vaan tässä tulee ongelma nro 1, eli vaikka koko viikonloppuna olisi nukkunut yhteensä 3 tuntia, ei su-ma yönä saa enempää unta, kun on pakko valvoa aamuun asti, kun kerrankin on aikaa taas olla yksin. Väsymys kasvaa.

Lopulta saavutetaan täydellinen noidankehä. On niin helvetin väsynyt ja univelkainen, ettei pysty enää nauttimaan edes elämästä, joten on pakko nukkua. Sitten kun nukkuu, herää ihan vitun paskaan oloon, koska on sen verran taas järissään, että osaa masentua siitä, kun nukkuu, eikä ole festareilla/kaljalla/elämässä.

Entäs talvella? Työssäkäynti itseasiassa on jopa vähän plussaa talvella, koska silloin ei koskaan näe valoa. Talvella on elämä niin helppoa. Aamulla heräät ja on mustaa. Töistä kun lähdet, on mustaa ja työpäivän aikana et ulkona käy (jos et polta). On täysin sallittua, ok ja jees mennä kotiin pelaan pleikkaa ja vain erikoispäivinä tapahtuu jotain, joka aiheuttaisi haikean fiiliksen. No mutta hei, kaveri pyytää kaljalle, no mäpä meen! Se on vain extrabonusta. Talvella elämättömyys on jees ja kaikki elämä kuin kirsikka kakun päällä ja se mikä jää nukkumisesta väliin, on helppo korvata nukkumalla, koska elämätön nukkuminen ei nyt aiheuta masennusta. Tottakai talvella, etenkin perusiltaisin siellä elämässä on tylsempää kuin kesällä, etenkin kun olen kovasti puistokaljamiehiä, mutta kokonaisuus on niin paljon plussalla. Oikein aurinkoisena talviviikonloppupäivänä voi tosin tulla taas kyyneltä silmään, joskin lauantaina krapulassa kotona olo ok ja sunnuntaina voi sit lähteä johonkin.

Ei ole siis olemassa mitään niin hauskaa kesällä, että voisi olla onnellinen jo ihan siksi, kun se hauskuus masentaa, koska se väsyttää, eikä voi nukkua ja levätä, koska se masentaa, kun se ei ole elämää. Masennuslääkkeiden, uskoontulon, aivopesun ja muiden asioiden lisäksi uskon kuitenkin, että voisin ainakin parantaa tilaani, jos en korjata sitä. Tällä hetkellä kun elämäni on valitettavan suunniteltua ja "isoa". On tottakai tosi kivaa mennä terassoimaan ihanien ihmisten kanssa, mutta siinä menee helposti koko ilta ja etenkin jos alkoholia on mukana, seuraava aamukin. Rahan kannalta kuivin suin oleminen ei valitettavasti auta, koska se tulee tuplasti kalliimmaksi kiitos shoppailun. Tartteisin lähellä asuvia kavereita, joiden kanssa voisi pikahengata. "Moi, lähetkö tohon s-marketin pihaan syömään jätskin? Ai lähet, no ookkemoi!" Sit tuntia myöhemmin voisi palata kotia olo olisi parempi, eikä koko iltaakaan mennyt.

Minulla on myös hirveitä fantasioita "kaupunkihengauksesta", eli siitä, kun ei oikeasti tekisi yhtään mitään, mutta silti tekisi kaikkea. Ei siis suunnitellisi mitään, vaan senkun menisi kaupunkiin ja loikoilisi laiskasti jossain penkillä, joisi limpparia ja jos olisi huonotapainen, sylkisi kadulle (ei, sitä en halua, mutta ymmärrätte idea ja ihmistyypin). Jos mukana olisi useampi henkilö, joku aina keksisi jotain tekemistä. Mennään pelaan korista! Ok. Mennään katsomaan viimeinkin, mikä helkkarin torni tuo on joka näkyy. Ok! Mennään hietsuun. Ok! Ostetaan porukalla sixpäkki ja juodaan se puistossa. Ok! Tämmöinen hengailu toki lopulta veisi aika paljon aikaa, mutta kiitos kaveriporukan se ei enää pyörisi minun ympärilläni. Minä voisin siis liittyä seuraan ja poistua seurasta kun siltä tuntuu. Kahdestaan "treffityyliin" hauskan pidossa kun on se ongelma, että kun itse lähtee paikalta, toisella tuskin on enää kivaa :D Ja kun ihmisiä näkee sen verran harvemmin ja se vaatii aina suunnittelua, eikä kehenkään koskaan vain keskustassa törmää, niin toki sitä tulee sit vietettyä koko ilta yhdessä, jos vain hauskaa on (ja on ollut, kiitos siitä kaikille ihquille, psiu)

Olipa marmatus, mutta kun pakko oli saada purkaa tuntoja, kun taas vituttaa. Koko alkukesän olin niin sumussa univelan takia ja nyt kun nukuin, olotila vain muuttui paskemmaksi. God damnit!

Muutakin sanottavaa on. Nimittäin tämän kesän itkubiisit top 3:

Sijalla 3: Avril Lavigne - Hot
Yllättäen taas nämä biisit sellaisia, joita ei normaalit ihmiset surullisiksi laske. Avril on kuitenkin tällä videolla niin helvetin ihana, tämä biisi on niin rytmikkään soiva ja kaikenlisäksi tuo vielä haikeasti mieleen ihanan uudenvuoden Turussa exäni luona kikattamassa pupuille, hänelle ja Spongebobille ratsastamassa Hasselhoffin pyllyllä. Jotkut iloiset biisit surettavat tosi paljon kun on huono olo, mutta tämä on siitä erikoinen biisi, että tämä hyvissäkin fiiliksissä tuntuu jotenkin suruisalta ihan jo luonnostaan. Ehkä tosin se perusolettamus olisi, että itku olisi onnenitkua, jos tätä biisiä kuunnellessa jotain tuhrittaisi.

Sijalla 2: Indica - Pahinta tänään
Tämä on joiltain kohden voittajabiisi, mutta kokonaisuutena ei ihan ykköseksi yllä. Indica on minulla aina ollut itkubändi, koska se musiikki on nykivää ja kaikki nykivyys aina itkettää (kyseessä on lähes automaattinen reaktio, aivan kuten joillain nousee karvat pystyyn joistain äänistä). Indicalla vielä vähän se "hassu" juttu, että kaikki biisit kuulostaa ihan samalta, eli ensimmäiseltä, eli Ikuiselta virralta, eli siltä, joka oli erään suhteeni erobiisi. Vaikken minä sen suhteen tai tytön perään enää itkekään, niin siihen biisiin silti on ladattu niin paljon surufiilistä, että aivot ovat jo ehdollistuneet suremaan kun se biisi tai mikä tahansa samalta kuulostava (eli kaikki Indican) soi.

Tässä kyseisessä videossa on vielä extrasuperitketys uusi ihastuskohtani, jossa se blondi laulaa niin ujonsöpönkuulumattomasti osan kertosäettä. Toissaviestissä taisin marmattaa siitä videosta, mutta samalla toki kerroin myös rakastuneeni siihen ja nyt vain rakastun lisää. Aah! Tiktakin Mimmu on saamassa kilpailijaa ihan kiitos 3 sekunnin videopätkän, mutkun iih :') ja :'( ja ''''' päälle.

Sijalla 1: Jenni Vartiainen - Kerro miltä se tuntuu
Tämä on sit sellainen perusklassinen voitto tekniikkapisteillä. Ei periaatteessa surullinen normi-ihmiselle, mutta uskon monen muunkin surevan tätä kuunnellessa. Tämä on niin täydellisen "mäkin tahdon tälläisen elämän" biisi, johon ihmiset voivat purkaa voimattomuuden ja pienuuden tunteensa. Vielä kun Jenni osaa laulaa saaplarin hyvin ja biisin kaikki taustat ja muut on tehty täysin ammattilaisvoimin, niin tämä on vain niin kasaamalla kasattu täydellinen masisbiisi. Vähän harmittaa pitää tätä voittajana, koska tämä on jotenkin niin arvaamattoman kiiltävän selvän ylivoimaisen tavisvoittaja, mutta kun kaikessa sieluttomuudessaan se tekee kaiken niin täysin oikein itkubiisisaralla. "Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää. Kerro miltä se tuntuu, kun ei mitään pelkää!"

Sit vielä kaksi juttua.

Juttu numero 1, ruusukaalit. Siis voi pyhä lehmänkives sentään! Miten voi olla niin helvetin vaikea löytää Helsingin kokoisesta kaupungista ruusukaaleja. Siis kamoon! Olen käynyt kaikki lähialueen kaupat läpi ja ei myydä, kuten ei missään muissakaan pikkukaupoissa. Isompaan kauppaan mennessä sit löytää samaa sarjaa olevia muita kasviksia. No ei lämmitä! Haluan niitä ruusukaaleja, jota siellä saatanan metrotunnelin seinällä on mainostettu, en jotain ratatuotoituioille paskaa! Vielä paranee, löytyy pari kauppaa, jossa on pakasteosastolla ruusukaaleille laitettu hinta (reilu 2 euroa, ei paha 500g pussista), mutta itse pusseja ei löydy mistään. Kaivan sormet jäästä verillä ties mitä papanapusseja ja etsin ruusukaaleja, mutta ei. Kampin k-kaupassa niitä on, mutta kun en koskaan sellaiseen aikaan siellä ole, että ne voisin ehjinä kotiin kantaa. Pitää varmaan lähteä erikseen bussilla hakemaan niitä 10 pussia, jotta riittää.

Olenko minä ainoa, joka tykkää ruusukaaleista (höyrytettyinä lihan/lohen kera suolalla ja voimariinilla maustettuna, omnomnomnom!!!)? Vai rakastaako niitä jokainen, jonka takia kaupat myyvätkin eioota? Kaupasta voi löytyä ties mitä helvetin kissankivesmehussa huljuutettuja papayijapakastepapanoita, hintaan 59 euroa kilo, mutta ei ruusukaaleja. ARGH! VAADIMME RUUSUKAALEJA LÄHIKAUPPOIHIN!

Juttu numero 2. Näin tänään aamubussissa varmaan maailman näteimmän tytön. Enkä tarkoita nyt "voi miten viehättävä oli, ihastuin, tuijtuij" ollenkaan, vaan siis ihan vain nätteyttä. Hän oli puhtaasti ja kirurgisen tarkasti vain, mutta helvetin nätti. Ajattele päässäsi Natalie Portmanin, Jennifer Garnerin ja Scarlett Johanssonin parhaiden puolien yhdistelmää. Lasit päähän, ohuet pitkähköt sormet ujosti haparoimaan laukkua ja ilme hiljaisen pelokkaan mietiskelevä, niin nätt, nätt ja supernätt! Olen ihan varma, että hän on hiljasen udon pidättyväinen, mutta sit hän löytää itsensä ja vuoden päästä hän on superjulkkis ja äänestetty 6 vuotena peräkkäin (vuodessa) maailman seksikkäimmäksi naiseksi ja silti hänellä ei nouse kusi hattuun.

Toki minä viehätyinkin, en sitä kiellä, mutta kyse oli enemmän "Hän on maailman paras laulaja, mutta en mä tätä musaa ostaisi" tyylisestä jutusta.

Ainiin, vielä yksi ja sitten lasku. Facebookin applikaatio Social Me on palannut banneiltaan! JEIJ! Kyseessä on siis oikeasti hyvä applikaatio ihmisten tapaamiseen. Oikeasti hyvä. Ei siis mikään helvetin perusflirttipaska tai "tässä sulle wink ja hymiö ja hali ja mikä nalle puh olet?" turhuuspaskuushelvettiys, vaan oikeasti, oikeasti, oikesti, oikeasti, oikeasti hyvä. Jos Social Me saisi arvosanaksi 8, niin kaikki muut applikaatiot mihin olen käteni työntäneet, ovat arvosanalla 4-5. Kuulemma Compare Hotness on Social Me:n kanssa samaa sarjaa (sama tekijä), joten siitä en tiedä, mutta siis oikeesti. Oikeesti! Kiitos SM:n olen tutustunut useampaan ihmiseen kuin mitä ilman SM:tä tutustun vuodessa. Tuttuja on jo kivasti ja osaa voisin kaveriksikin jopa valehdella. Ihanaa!

Jeij! Pakko lähteä taas takaperin kertomaan mitä on tapahtunut ja lopettaa siihen kun tulee tylsää. Nyt on krapula, joskaan ei hirveän paha. Oli aamulla jopa niin hyvä olo, että sain vähän tiskattua ja vietyä enimpiä roskia pois lattioilta. Piilarit silmissä olin kuitenkin mennyt typeränä nukkumaan ja nyt silmät ovat aika rähmäiset ja punaiset. Argh. Illalla olisi tarkoitus hakata ostamaani GTA III:sta, vaikka jostain syystä kehtuttaa ajatuskin sen pelaamisesta, vaikken ole vielä siis edes kuorinut muoveja. Mä tahtoisin jonkun paremman pelin, jonkun hyvän. Krapulassa ei jaksa ajatella, eikä liian nopeatempoisesti pelata.

Ajatusvirtaosion jälkeen toivottavasti tulee fiksumpaa tekstiä. Eli eilen olin pussikaljalla ja baarissa. Alunperin tarkoitus oli mennä Kaisaniemeen pusseilemaan, mutta sit kun kaverit myöhästyi lisää ja lisää, päätettiin pistää riita puoliksi ja nähdä Kalliossa. Neitsytmatkani Kallioon hieman jännitti, etenkin kun nyt tiedän, missä ne Helsingin kadonneet spuget ovat. "Kikatutti" myös huomata miten heti metrotunnelista ylös noustessa väki kusi metrotunnelisisäänkäynnin laitoja vasten ja vartijat nojailivat vieressä roskiksiin. Ahaa, näin täällä tehdään tarpeet, hyvä tietää :P Tuli myös omin silmin todistettua pizzeria - baari - seksikauppa -kolmiyhteys. Niin ja tuli myös syötyä ihan helvetin hyvä ja iso pizza. Ensimmäinen hyvä Helsingissä, pitääkin varmaan rueta lähtemään Kallioon pizzalle metrolla jos pizzahammasta kolottaa, nimittäin sen plätyn jälkeen ei enää jaksa muuta kuin hengittää, eikä sitäkään.

Pussikaljalla oli kivaa, vaikkakin hyvin pian ekan siiderin avaamisen jälkeen alkoi tulla vettä. Onneksi vähemmän mitä piti. Siiderit kilahtivat kuitenkin nälkäiseen hattuun liian tahdilla ja tuli sellainen nykyään aika useinkin tuleva vähän avuton olo, kun on menettämässä kontrolliaan, muttei ole vielä hauskakänni, jotta se tuntuisi kivalta. Johtuu yksinkertaisesti vain viinapään huononemisesta (tai no, eihän se huono asia ole), sixpäkin jälkeen päässä heittää jo kovasti jos ei pidä taukoa. Kahvin ja veden ja pizzan sulattelun jälkeen meno taas jatkui ja pääsin toiseelle vaiheelle, jossa alkoholia voi juoda hyvinkin paljon ilman että se vaikuttaa (muka) mihinkään. Tämä on sinänsä harmillinen vaihe, mutta toisaalta tämä mahdollistaa baarissa kaljan litkimisen, ilman tuoppia kädessä kun on jotenkin orpo olo.

Kalliosta tultiin keskustaan ja siellä Shaker(s?)iin. Herra jiibus että rakastuin siihen paikkaan! Musiikkikin oli mahtavaa, joka yllätti, kun en ole hyvää musiikkia kuullut koskaan missään baarissa. Harmittavan kovalla se oli juttelua ajatellen, mutta ehkä kyseessä oli vain pe-illan erikoisuus ja siellä ei normaalisti niin meluista ole. On nimittäin täydellinen treffipaikka. Miksi ostaa 5 euron kalja, kun voi ostaa 7 euron banaanidrinkin, kun tarkoitus ei ole kuitenkaan kännejä vetää? Omnomnom!

Työkavereihinkin tuli törmättyä ja hauskaa oli, joskin toki henkisesti vituttaa tietää, että toinen on lähtemässä lomille. Mäkin tahdon, mutkun lomapäiviä jäljellä 0 ja käytetty 0. Vuoden päästä sit ekat lomat. Vittu.

Bussissa olikohan torstai, tajusin aivan mahtavan idean. Helsinkikierros!! Minä en ole käynyt Helsingissä vielä monessakaan paikkaa ja kaikki lähiöt, nähtävyydet ja muut ovat tuntemattomia. Jokainen ihminen tuntee oman lähiönsä ja hyvät paikat sieltä, sekä ehkä keskustan ja työpaikan lähistön, muttei muuta. Nämä tiedot voisi yhdistää, kasata porukan ja suunnitella kostea reitti lähiöstä lähiöön. Lähtö olisi perjantaina (pitää olla viikkopäivä ja pitää olla vapaata seuraavana päivänä) aamulla klo 7, ensin mentäisiin rautatieasemalle nauramaan töihin valuville ihmisille, sit lähiöön XYZ ottamaan klo 09.00 aamukaljat, josta sitten voisi mennä jonkun toisen kotilähiöön, koska siellä on mahtava puisto, jossa voi ottaa aamunokoset ja viskellä frisbeetä. Onko nälkä? Hyvä, koska Kalliosta saa ison pizzan ja vielä isomman tuopin halvalla. Kello onkin jo 12, sit kohti lähiötä DEF, koska siellä on ihmisiä vähitellen rannalle. Kaupasta mukaan piknikeväitä ja lihapiirakka hatuksi. Ahh, nyt maistuisi drinkki! Eikun paikkaan GHI, se on siinä heti metroaseman vieressä! Kulttuurin aika, lähdetääs Kiasman nurmikolle ja sieltä sit katsomaan karhupatsasta ja jos iskee jano, siinä sen vieressä on muuten mahtava räkälä. Taas on nälkä, joten mennäänpä parhaille pihveille paikkaan OPQ, jne jne jne.

Aamusta myöhään yöhön kiertäisi kaikki käymisen arvoiset paikat läpi, joisi alkoholia, söisi ja pitäisi hauskaa. Tämä on ihan pakko toteuttaa, vaikka sit kahdestaan jonkun kanssa, vaikka silloin onkin hankalampi etukäteen tietää missä kannattaisi käydä ja missä ei. Toki tästä voisi myös tehdä miniversion ja hypätä johonkin ratikkaan, joka kiertää hyvin ympäri helsingin ja parin pysäkein välein jäädä katsomaan mitäs täällä on tarjolla. Olisikin virkistävää sekä käydä paikoissa, jotka tietää hyviksi, että myös ihan randomilla vain jäädä johonkin ja katsoa, mitä kohtalo tuo tullessaan. Ilmottautumisia otetaan vastaan.

Olen lopultakin laukullinen. Tai siis tuttuun tapaan mullahan on jo 3 laukkua + reppu, mutta tämä laukku on ensimmäinen, mitä mä käytän. Toista laukkua en osaa kiinnittää, kun se on joku mystinen remmilaukku ja toinen on vähän iso, mutta tämä nykyinen on niin sympaattisen pieni (mutta silti sinne saa tungettua helvetisti tavaraa) ja söpö. Toki laaduton, mutta 20 eurolla ei nyt mitään Marimerkkolaatua odotakaan. Se on sellainen musta kankainen, A5-kokoa ja jollain tribaalikuvalla varustettuna. Olisin halunnut sen Hello Kittyllä, muttei ollut. Ehkä itse sitten ompelen siihen HK:n kiinni. Alussa on toki vähän hankaluuksia ja niskavaikeuksia kantaa olkalaukkua, kun on kuitenkin 15 vuotta putkeen kantanut reppua yhdellä olalla. Olen jotenkin oikeapuolinen siinä mielessä, että repun ja laukun pitää aina olla oikealle. Jotta reppu olisi oikealla, sitä pitää kantaa oikealla olalla ja jotta laukku olisi oikealla, se pitää laittaa vasemmalle olalle. Ehkä hyvä niin, että vasen olkakin saa harjoitusta, mutta vähemmän yllättäen tuska on aika melkoinen, kun täysin tottumattoman olan ja niskan varaan iskee heti välittömästi järjettömästi painoa. Tekisi mieli kantaa laukkua vasemmalla puolen, jolloin vahva ja karkaistunut oikea olka kannattelisi hihnaa, mutta kun minä en vain osaa pukea laukkua näin. En ymmärrä mikä aivoissani on vialla, mutta ilman peiliä en saa mitenkään laukkua yli pään siten, että se olisi vasemmalle. En vain osaa. Sit iskee paniikki ja hävetys, kun yritän saada laukkua päälle ja viskaan sen oikealle. Sama juttu repun kanssa, en osaa kantaa sitä vasemmalla olalla, eikä se edes pysyisi olalla. En tajua miten se on niin vaikeaa.

Viikko sitten miitissä oli tosi hauskaa, mutta koska kesämiitit ovat kuitenkin käytännössä vuoden parhaita tapahtumia, niin odotukset niitä kohtaan ovat ihan järjettömät. Sama kuin joskus teininä joku vappu, sitä odotti niin paljon, että vaikka oli kuinka hauskaa, ei koskaan ollut muka tarpeeksi hauskaa. Sama nytkin. Oli superkivaa, muttei jättisuperkivaa ja siksi tulikin viikon alakulo, jolloin vain nukutti ja tympäisi kaikki. Kiitos erään kivan ihmisen ja rahan tuhlaamisen torstaina aurinko alkoi taas paistamaan risukasaan ja nyt taas kikatuttaa tai ainakin eilen vielä kikatutti. Katsoo miten sit maanantaina tän krapulan jälkeen :P

Niin ja plis, kertokaa minulle joku hyvä toimintaseikkailu/roolipeli PS2:lle tai joku muu peli, joka vaatii aivoja, muttei se ole normaalin roolipelin tyylinen hidastempoinen odottelupeli. Nintendo on täynnä jotain Zeldoja ja muita, mutta onko pleikkarille mitään vastaavaa? X-men Legendsin tiedän ja ostaisin, jos sitä jostain löytyisi, mutta onko muita? Parhaan ehdotuksen antaja saa palkinnon (hyvää mieltä tai pusu poskelle, saa valita)

1) Lihis
- Lihis, eli henkilö, joka käyttää lihapiirakkahattua.

"Jarmon uusi lihapiirakkahattu oli mahtava. Kaupassa ystävällinen neiti oli lämmittänyt suuren lihapiirakan, halkaissut sen ja antanut Jarmon käyttöön. Suuri lihapiirakka päässään hän käveli Helsingin katuja keräten ihailevia katseita muilta lihiksiltä. Eräänkin naama oli kuin nakit kaikilla mausteilla ja lihapiirakkapäähineen alta valuikin vienosti sinappia pitkin ruskeita poskia"

2) Spagaatti
- Spagaatti on perinteinen maaseudulla valmistettu lihaisa ja runsashiilihydraattinen ja -kalorinen pastaruoka.

"Vellikellon ääni toi eloa Sorsuanperäläisen viljatilan työntekijöihin. Käsiä hierottiin yhteen vimmatusti, kielet lipoivat huulia. Matti harppoi pitkin akselin kumpparit loksuen kohti tupaa ja Heinä-Jarmo pissi innosta housuihinsa. 'Se on meidän muori taas laittanut spakaatit kystä kyllä', virkottiin ja tuvassa turpea emäntä hymistellen nosti tuoksuvaa pastaruokaa leivinuunista pöydälle."

3) Mammografia
- Pitkäkaulaisen afrikkalainen näätäeläin päästämä soidinääni

"Mammogirafi nosti päänsä kolostaan hitaasti puiden tasolle, puraisi mangrove-puun oksaa ja jauhoi laiskasti polttavan auringon alla kirpeältä maistuvaa luonnonruokaa. Petoeläimet jättävät mammogirafit hyvin usein rauhaan ja kärpäsiäkään ei ollut tänä viileänä päivänä häiritsemässä. Mammogirafi valpastuu yhtäkkiä nähdessään naaraan lähestyvän. Naaraan käveltyä rytmikkäästi keinuen ohi mammogirafi kääntyy ja päästää suustaan savannin lakeuksia horjuttavan mammografian soitinmenot mielessään."