Nytpä sitten on muutto takana ja nettiyhteys aukesi tänään.
Nopeaa toimintaa, siitä hatunnosto Elisalle.
Ensi viikonloppuna olisi sitten hautajaiset...
Mä en ole uskaltanut edes miettiä koko asiaa, vaan suljen sen tehokkaasti mielestäni kokonaan. Kenties jonkinlainen shokkitila?
En vaan uskalla alkaa miettimään, sillä silloin romahtaisin ihan täysin.
Ja mua pelottaa niin helvetisti, että miten se jysähtää tajuntaan sitten hautajaisissa.
Mä luultavasti lamaannun ihan täysin.
Saa nähdä miten tästä eteenpäin..
Se oli kirjeessään sanonut, että haluaa yhdeksi virreksi "Maan korvessa kulkevi".. Pelottavaa, sillä muutama ilta sitten hyräilin sitä, ja silloin tapahtui pienimuotoinen hajoaminen..
Tänään äiti sitten soitti, ilmoitteli järjestelyistä ja sanoi tosta.
Tuli jotenkin outo olo, sillä mulla tuli heti se mieleen tosta laulusta...
Saa nähdä, miten tästä eteenpäin.
Miten osaa hyväksyä sen tosiasian, ettei sitä enää ole?
Ja pahoittelen "se"-muotoa.
Ehkä joskus uskallan myöntää sen, kenestä puhun nyt.
Vielä en uskalla kirjoittaa sitä, se tuntuisi asian myöntämiseltä todeksi, ja sitä mä en halua.
En vaan osaa vielä päästää irti siitä pienestä toivonhippusesta, joka elää siihen asti että näen arkun..