IRC-Galleria

Tänään kai peiton alla pimeydessä, varsin sekavin tuntein pienensuuressa yksinäisyydessäni iski päähän ajatus.

Maailmassa on aina subjekteja ja objekteja. Ilman subjektia ei ole objektia ja vice versa. Asian selittämisen helpottamiseksi nyt on kuitenkin kyse pelkästään asunnostani ja minun asumisesta siellä.

Minä olen siis asunnon ainoa subjekti, kun olen yksin. Asunto on objektien kokonaisuus, kaikki, mikä asunnossa muuttuu, on yleensä minun tekemiseni aikaansaannosta. Jos kaadan vettä parketille ja vähän ajan päästä parketti alkaa kupruilla, näkee siitä, että minä elän asunnossani. Minun olemassaoloni on siis riippuvainen siitä, pystynkö vaikuttamaan objekteihin.

Mietitään asiaa toisinpäin. Jos minua ei yhtäkkiä ole, jos kuolen. Ruumiini voi olla vielä olemassa, mutta se ei enää ole subjekti, vaan objekti. Kukaan ei tee silloin asunnossa mitään, silloin ei siis ole yhtään subjektia. Väärin. Sillä myös niiden subjektien lisäksi, jotka osaavat jollain tasolla itse säädellä vaikutustaan objekteihin, on myös joukko niitä subjekteja, jotka muotoutuvat vasta monen syy-seurauksen jälkeen subjekteiksi. Eroosio, maatuminen yms. Näitä nimitän tässä nyt yhteisesti ajaksi, sillä niiden tapahtuminen ei koskaan lopu. Minun kuollut ruumis, aika alkaa varsin nopeasti vaikuttaa siihenkin.

Ihmisen ja ajan olemassaolot kisaavat toisiaan vasten. Minä siivoan, tai vaikka en edes siivoaisi, käytän huonekaluja ja pyyhin niistä siten pois pölyä, joka taas on ajan vaikutusta objektetiin, huonekaluun. Aika kuitenkin muuttaa myös minua. Vanhenen koko ajan. Olen siis ajan silmissä vain objekti. Jos haluan olla olemassa, minun on siis jollain tavalla vaikuttettava objekteihin, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa aika tekee minusta kuolleen, ikuisen objektin. Ennen sitä uhmaan kuitenkin ajan hammasta, teen kaikkea, välttelen kuolemaa, ehkä jopa vanhenemista.

Se, mihin tässä pyrin, on itsellekin vähän auki. Ehkä joku tarttuu tähän, ajattelee itse ja ehkä sillä tavalla eheyttää tätä ajatusta. Ehkä en koskaan saa tietää.