IRC-Galleria

Pieni tarina siitä kuinka ystävyys voi kulkea rakkauden ja lämmön
kanssä lähekkäin voittaen kylmyyden ja pelon yhdessä.

Nukkuessani hangella, ajoi traktori ohitseni, heräsin sen ääniin. löysin itseni kaukaa kotoa satojen kilometrien päästä. ihmettelin vain kuinka olin sinne päässyt ja miksi ylipäätään edes olin nukahtanut hankeen, sormiani palelsi ja korviani poltti, kuinka löytäisin tieni kotiin, kun en edes tiennyt missä olin. Oli pimeää, eikä ketään näkynyt. Pahinta oli. Pelkäsin pimeää, melkein kuollakseni. Sydämeni hakkasi vimmatusti ja hengitykseni salpautui. Kävelin metsän poikki valojen suuntaan, tärisin pelosta, puhelimeni akku oli loppunut, enkä voinut soittaa kenellekään. Hetken päästä joku tarttui olkapäähäni ja kuiskasi korvaani "Kuinka löysit minut"? Vastasin kääntymättä" Seurasin pelkoani, ja käännyin se olet sinä, mutta kuinka... ei ei tämä voi olla totta. ja hyppäsin lämpimään syleilyysi ja unohdin pelkoni välittömästi.

Minne katosi pelko, löysikö onni vihdoin pelon tilalle, vai tappoiko valo pimeän? Syleilyssäsi ollessani tappeli lämpösi kylmyyteni kanssa, eikä päästänyt minua kauemmaksi läheltään, olin vain hiljaa, mutta hetken mielijohteesta kuiskasin: Minne minun mentävä, jotta löydän kotihin, mikä minua siellä odottavi? Pieni tuulahdus hulmutti hiuksiani. Syttyi taivaalle kirkas tähti, jonka ympärille syttyi satoja tähtiä lisää, niistä muodostui kartta kotiini, matkalle lähdettyäni pelkoni oli hävinnyt ja lämmin tunne rintani alla. viikkoja meni matkassa. Perille saavuttuani tajusin lämmön olleen rakkaus ja lämpö rinnassani. onnen oville saavuttuani nukahdin roihuavan takan äärelle, aamulla heräsin sohvalta peiteltynä, lämmin yrttitee ja paperi pöydällä jonka hädin tuskin näin lukea, rakkaus joka lämmitää, siitä on pidettävä kiinni, rakkaus joka kestää, sen on annettava löytää tiensä itse perille.