Tää mun paska olo vaan pahenee koko ajan. Tänään, perjantaina, 13.päivänä tätä vitun maaliskuuta, mä olen luopunut mun elämäni rakkaudesta. Se mun kulta on viety tänään uuteen kotiin, uuteen paikkaan. Tottakai se reppana oli innoissaan, kun ei mistään mitään niinkään ymmärrä. Aivan onnessaan oli, mut kyllä mä sen siitä huomasin, et kyl se aisti ettei kaikki ollutkaan ihan niin hyvin... No mikä ettei ku äiti rääkyy vieressä ku toinen innoissaan uusista asioista... -.-
No joo, menomatka meni ok. Ajelin siinä sen suurempia miettimättä. Päästiin perille ja sit se iski. Huoli, ikävä ja pelko yhtäaikaa!
Ette usko kuinka paska tunne. Se kaikista rakkain ja tärkein piti hyvästellä sinne n.200km päähän. Itkuhan siinä pääsi. Paluumatka meniki sit siskon kanssa kilpaa itkien... </3
En mä tiedä. Nyt kun se kaikkein rakkain on viety, tuntuu ettei tässä elämässä ole enää mitään. Toki, mä tiedän tytöt että te olette kaikki siellä, mut mitä jos se ei riitä? Mietitääs tilannetta:
Te kaikki elätte parisuhteessa, toiset vakavammassa ku toiset. Te elätte yhdessä jonkun sellaisen kanssa joka on siinä teidän kanssa koko ajan. Se vietiin multa pois. Ok, se oli vain koira, mut se koira oli mulle koko maailma. Se oli siinä aina; nauramassa häntää heiluttaen, itkemässä nuolemalla kyyneleet pois mun poskilta. Repimässä mut väkisin ylös sängystä, menossa joka ilta mun kanssa nukkumaan.
Nyt sitä ei ole enää.
Tajuatte varmasti itsekin. Tottakai ystävät on yks tärkeimmistä, mut entä jos se tärkein ja rakkain puuttuu? Entä jos just se viedään yhtäkkiä siitä pois vaan jonku typerän allergian takia? Siinä on teillä miettiminen...
Koko päivän kun kokkolaan takas päästiin, mä olen pidättänyt itkua. En vaan jaksa enää. Sen erään eron jälkeen kaikki, siis tarkoitan KAIKKI mulle tapahtunut hyvä ja pysyväks luultu on viety multa pois tavalla tai toisella... Futis, koira, koti...kaikki... Mä olen ihan tyhjän päällä koko ajan.
Yksin itken ja mietin et kenelle soitan, keneen syliin meen itkemään, mutten siltikään soita kenellekään. Miksen? No koska mä en osaa enkä halua vaivata ketään sillä tavalla.
Kaikilla meillä täällä kotona on paha olla, kaikki vaan riitelee ja itkee. Onpa ihana olla täällä sitte muka vahvana.
Niinku mulle joku fiksu sanoi kerran: "sua on kyl koeteltu aivan liikaa, mut sä selviit, aina!"
Kysymys kuuluukin, että mitä jos en? Mitä jos mä en jaksa tätä PASKAA enää? Jos en jaksa enää pettyä, huolehtia, itkeä ja ikävöidä? En jaksa enää tuntea mitään? Mitä jos...?
Tää kaikki vaivaa mun päätä koko ajan. Mä pelkään. Mä ikävöin. Suren ja kärsin joka helvetin päivä. Onko se sitte oikein?
Ok, oon tehny LAPSUUDESSA paljon paskaa, mutta tarkoittaako se sitä että niiden kaikkien asioiden täytyy pilata mun loppuelämä? Uskallan kyllä epäillä...
Tuntuu, että jostain syystä mä onnistun aina jollain tavalla karkottaa kaikki...ihan joka ikisen...
Jotenkin mä onnistun aina loukkaamaan puheilla tai teoilla kaikkia... Ai ketä muka?
Minna, Jansku, Antti, toinen Antti, Tea, Janne, Tuomo, Mirka, Tinna, Rosa, Hanna, Jossu, Miia, Leena, Iida, Niina, Tiia... kyllä näitä kuulkaa löytyy...
Pelkään jo itteäni, tekojani ja ajatuksiani...
niinku mä sanoin tänään, mä olisin ihan valmis. Mä en pelkää lähtöä enää.
Voispa joku vaan lopettaa tän kaiken mun puolesta...