IRC-Galleria

_stubastian

_stubastian

Saa tutustua! (: Heitä hertta, heitän takasi !

Tein sit tarinan Torstai 11.12.2008 23:51

Miksei auta, vaik he rakastavat toisiaan? (Miron Nk.)

Jea, poika istuu yksin luona
vanhan vaahteran.
Toivoo kanssa voimii ja
selvis rakkauden
algebran

Istun hiljaa vaahteran alla, on kaunis kesäpäivä, mutta mun sisällä myrskyää. Mua sattuu niin paljon, elää täällä ilman Oonaa. Olisinko mä voinut auttaa sitä tyttöä? Kyllä, olisin. Me tajuttiin liian myöhään, et asunto jossa me oltiin, se oli tulessa. Oona kaatu tajuttomana maahan ja mä en auttanut sitä, mut mä olin ihan shokissa. Oikeesti! Jos mä oisin tajunnut, et Oona olis pian kuollut, mä oisin tehnyt kaikkeni, jotta se ois selvinnyt, mutta ei. Mä kaipaan sitä tyttöä niin paljon.
- Täälläkö sä taas istut? Tulisit kotiin välillä, kuulen faijan äänen. Mä oon vaan yöt kotona. Sen jälkeen tuun aina tänne. Pidän kädessäni kuvaa musta ja Oonasta. Tyttö nauraa siinä ja mä hymyilen, pitäen kättä Oonan harteilla. Me ollaan onnellisia. Kihlasormukset loistaa meidän kaulassa ja samalla hetkellä kyynel tippuu kuvan päälle.
- En tule, sanon ja katson taivasta. Aivan kuin mä odottaisin, että Oona tulis sieltä. Hymyilis ja tulis mun tiukkaan syleilyyn. Mä en päästäis sitä enään ikinä menemään. Mä en koskaan enään satuttais sitä, tai olis auttamatta. Huokaan syvään ja tuijotan kirkkaansinistä taivasta, huokaisten syvään. Huokaan uudelleen ja nypin vihreää ruohoa.
- Mua sattuu katsella sua tuollaisena. Mä tiedän, että sua sattuu paljon enemmän. Mä kaipaan sitä Miroa, joka sä joskus olit, faija sanoo. Se on oikeassa, mä oon muuttunut ihan kamalasti. Ennen nauravat kasvot näyttävät nykyään niin väsyneiltä, silmistä on sammunut tuike ja punaiset huulet ovat kuivuneet. Faija katsoo mua.
- Se Entinen Miro ei palaa. Ei enään ikinä, vastaan. Mun ilkikurinen, kujeileva ja iloinen ääni on vaihtunut herkäksi, särkyväksi, kylmäksi ja hiljaiseksi. Mä en ole nauranut, en sen jälkeen, kun Oona lähti. En edes hymyillyt. Katselen taivasta ja nojaan puuhun. Mä tahtoisin niin olla Oonan luona vaan.

Kädessänsä kuva
tytön joka himmenee.
Mut mieles muistot kiiltelee
ja vielki vanhat haavat
kirvelee.
Ei se aina natsaa,
vaikka antas kaikkensa,
vaik kuinka rakastas
ja jakas maailmastansa,
parhaat puolensa.
Ei, vaikka niin tekis heistä molemmat.
Miksei auta vaikka he rakastavat
toisiaan?

Huokaan syvään.
- Sä syytät turhaan itseäs. Sä et olisi voinut tehdä yhtään mitään, Oonan hyväksi, faija sanoo, katsoen kokoajan mua. Mä katselen jäänsinisillä, väsyneillä ja itkuisilla silmilläni taivasta. Kerrankin joudun sanomaan, että isä on väärässä. Mä oisin voinut. Mun takia Oona on kuollut.
- Se on mun vika, et Oona on taivaassa. Mä oisin voinut auttaa sitä. Mä oisin voinu soittaa jonnekki tai rynnätä rappuun hakemaan apua, tai ees huutaa minkä kurkustani lähtee. Mut mä en tehny mitään! Melkein puoliksi huudan ja tunnen taas suolaisten kyyneleiden valtaavan mun silmät, huokaan syvään.
- Miro rakas. Sä olit shokissa. Silloin ihminen ei ajattele, eikä pysty auttamaan, vaikka kuinka haluaisi. Mä tiedän, kuinka paljon sä syytät itseäs. Mutta aivan turhaan. Kun ihminen on shokissa, se ei osaa tehdä mitään. Mä tiedän sen, Miro, faija sanoo ja katsoo mua. Huokaan syvään.
- No mun ei ois tarvinnu mennä edes koko shokkiin. Se on totta! MUN TAKIA MUN KIHLATTUNI ON KUOLLUT! YMMÄRRÄTKÖ SÄ? HÄH? Mä huudan, kyynelten valuessa. En oo ikinä huutanut niin lujaa, musta tuntuu, että Oonakin kuulee sen, jopa taivaaseen asti. Faija katsoo mua, huokaisten erittäin raskaasti. Mä ymmärrän, et oon rasittava tälläsenä.
- Sä et itse voinut sille mitään. Se ei ole sun syy. Miro. Usko mua, faija sanoo. Katsahdan tuohon huokaisten. Mitä syytä mulla on muka enään edes olla täällä? Ei yhtään mitään.

Tytön puolest pistäs poika tähdet
satamaan ja olis vastas laituril
jos laiva saapuis satamaan.
Pistäs palamaan tuhat kauneinta
kynttilää, jos sais palaamaan
tytön luokse ees hetkeksikään.
Jälleen illan tulles on taas
aika jäätyvien kyynelien virta vuola
puolesta yksinäisyyden.
Eikä pysty poika mitään muuta sanomaan ku
Miks, kaikki kaunis aina katoaa?

- Täällä on kylmä Miro, ilta tekee tuloaan. Tule sisään, faija pyytää. Mä pudistan päätäni ja tuijotan jonnekkin isän ohi, kuumia kyyneliä valuu, mun silmistä. Osaksi se on tuulen vika, osaksi kaipauksen. Mulla on oikeesti niin kamala ikävä. Mä oon niin yksin. En pysty edes nauramaan.
- Mulla ei oo enää yhtään syytä elää. Ei ilman Oonaa. Kumpa huomista ei tulis. Isä.. Älä syytä ittees, jos mua ei joku aamu oo. Äläkä tee ittelles mitään, lupaat sä sen? Kysyn ja katsahdan isääni, joka katsoo mua hiljaa, suruissaan. Mä en jaksa sotia täällä, elämästäni. Huokaan syvään, väsyneenä.
- Älä edes ajattele tuollaisia. Sä pysyt täällä, mun luona. Kyllä me yhdessä selvitään, faija sanoo. Mä en edes kuuntele tuon sanoja, avaan vaan suuni. En aluksi edes meinaa saada sanottua, sitä pientä kysymystä. Kyyneleet silmissä katson vihdoin isäänsä.
- LUPAATHAN SÄ, ettet tee mitään ittelles, jos mua ei oo tääl enää, tai syytä itteäs? LUPAATHAN? Mä kysyn ja nousen seisomaan, tuijottaen isääni. Mä en vaan tiedä, kauan mä jaksan tätä taistelua. Huokaan syvään, faija huokaisee heti perään.
- Mä lupaan, jos se sulle on noin tärkeää. Tule tänne, faija sanoo ja levittää kätensä. Mä kävelen faijan luokse, tunnen tuon vahvat ja voimakkaat kädet ympärilläni ja kiedon omat käteni isän ympärille. Sitten mä päätän. Nää on meidän jäähyväiset. Mä en ala kirjottamaan mitään kirjeitä.
- Mä rakastan sua, mutisen sitten ja tunnen faijan käsien kulkevan rauhallisesti mun selällä, toisen hiuksilla. Mulle tulee hetkeksi sellainen fiilis, kun pikkupoikana. Tiesi, että joku välittää. Musta välittää, mut mä en silti jaksa olla enään ilman Oonaa. En pysty siihen.

jos kuulet nyt mun, jos sä kuulet nyt mun ääneni
niin laita tähdenlento, niin laita tähdenlento merkiksi
yöl muistan sen ja katson, muistan sen ja katson taivaalle
sun valos auraa pimeen, sun valos auraa pimeen taipaleen

- Niin minäkin sinua. SÄ oot hieno poika. Paras, mitä ihmisellä voi olla, faija sanoo ja hetken mä jo epäröin. Mutta mun täytyy pysyä päätöksessä, hiljaisia kyyneliä toivon. Faija on luvannut, että se ei tee itselleen mitään, jos mua ei enään aamulla oo. Se lupas sen. Se vaan lupas. Huokaan syvään, hieman haikeasti.
- No.. Nähdään vielä, hymyilen pienesti ja surumielisesti, kun irrottaudun vihdoin. Faija katsoo mua rohkaisevasti hymyillen, eikä onneksi tajua, mitä mä tarkotan. Tuo vaan pörröttää hiuksiani. Kyllä me nähdään vielä, kun faijan aika koittaa.
- Tottakai nähdään Miro, piankin. No, mä alan menemään. Älä palellu, nähdään pian, faija sanoo ja lähtee pois. Hetken tuijotan isän jälkeen ja käännyn kohti rantaa. Mä kävelen kalliolle ja katson sitten taivaalle, joka on edelleen kirkkaansininen, mutta hieman tummempi jo. Aivastan pienesti.
- Mä tuun nyt sun luokse kulta. Me ollaan nyt yhdessä aina, kuiskaan ja hyppään alas, terävien kivien sekaan. Pudotukseen, josta kukaan ei voi selvitä hengissä.

Kaikki kipu, kyyneleet jotka itkin
Siltikään, et koskaan sanonut hyvästi, ja nyt tiedän
Kuinka pitkälle olen valmis menemään

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.