Avaa nyt jo se ovi, tai mä jään asumaan tänne rappukäytävään. Sitäpaitsi tää kukkapuska kuihtuu kohta, pikkuhiljaa. Lopulta ovi aukeaa, kolahtaen nätisti suoraan silmäkulmaani. Parahdan jotain hiljaisesti vaikeroiden ja peruutan nätisti, nöyrästi pari askelta, kallistaen päätäni ja yrittäen piilottaa kasvoni sen jumalattoman kukkapuskan taakse, ei oikeen tuppaa onnistumaan. Puraisen kevyesti huultani, tiedätkö, sä et näytä ollenkaan itseltäs. Sulla on niin kylmät ja etäiset silmät. Ja se on mun syy.
- Kuules, Stubastian. Väärä ovi, "ystävä". Isabella asuu nykyään.. Niinno mistä minä tietäisin, missä se ämmä asuu, eikä kyllä kiinnostakkaan. Että voisitko nätisti painua, kun mä en kuitenkaan millään jaksais heittää tollasta turhaa termiittiä pois mun ovelta? Kari kysyy, pitäen äänensä täysin vakaana ja nojautuen pienesti ovenkarmiin, tuijottaen mua tummilla silmillään. Mä voisin syödä ne silmät, koska ne tosiaan näyttää ihan suklaalta.
- Isabellan ja mun juttu on ohi. Ystävyys menee aina naisten edelle. Sitäpaitsi, en mä siedä sellaista naista, ja ymmärrän, että säkään et sietänyt. Oltiinhan me hurjat 2 viikkoa yhdessä. No kuitenkin, saanko mä anteeksi? Kysyn, vetäen ääneni ja ilmeeni mahdollisimman suloiseksi, mutristaen pienesti huuliani ja räpäyttäen pari kertaa silmiäni, ojentaen kukkapuskaa söpön ilmeen kera, kuin mikäkin koiranpentu.
- Sä oot kyllä yks ihmekundi. Tuu sisään sieltä, ettei kukaan nää SUA seisomassa, MUN ovella, KUKKIEN kanssa, Kari sanoo, leviten tuttuun virneeseen. Naurahdan hieman, astellen sisälle, tökäten kukkapuskan sitten erääseen maljakkoon, mähän oon aina täällä kuin kotonani. Vilkaisen Kariin sitten, ei se kovin vihaiselta näytä, vilkaisen silti nöyrästi lattiaa, leviten samalla pieneen virneeseen.
- Hitto soikoon, sun kanssa. Tottakai mä annan sulle anteeks, mut tietäisit miltä sä näytät. Eksyneeltä koiranpennulta, jolla on kuitenkin jotkut ilkikurisuudet mielessä, Kari virnistää, pörröttäen mun hiuksia, kohotaen katseeni tuohon, ne kirkkaat silmäni ja hymähdän, nyökäten vaan. Sydän hakkaa tuhatta, enkä mä tiedä miksi. Huokaan hiljaa, puraisten huultani kevyesti.
- Mut kostaa mä kyllä aion, Kari virnistää yllättäen, napaten kahvikuppinsa kädellään pöydältä ja heittäen siitä jo aika viileät kahvit mun VALKOISELLE paidalleni. Parahdan jotain, kuin pikkukakara ja leviän virneeseen, mulkaisten nauravaan Kariin ja puuskaten käteni, mulla on päälläkin vain t-paita, eikä mitään hupparia tai muuta vastaavaa.
- Mä kostan tän. Joku päivä, virnistän, repien märän paidan yltäni ja viskaten sen tyylikkäästi Taalasmaiden sohvalle. Tuijotan taas Karin silmiä, ne ovat lähempänä tällä kertaa. Siirrän katseeni hieman alemmas, miehen huuliin, astun pari askelta lähemmäs, pidempää miestä ja kurotun varpailleni, Kari kyykistyy mua kohti..
- Kuulinko mä Sebastianin äänen täältä? Hei kulta. Mikä ihme teihin on mennyt, kun te ootte samassa huoneessa? Mutsin pirteä ääni kuuluu, huokaan syvään, melkein raivostuneesti. Juuri kun.. Nojoo, käännän katseeni äitiin, viittoen. Tuo hipsii kauppaan, tajuten, että mä tahdon olla kaksin Karin kanssa, kai se ajattelee että meidän välit on vielä aika epäselvät.
- Joo.. Helena ei oo ainut ihminen, joka on ilonen meidän sovusta, Kari sanoo sitten, hymyillen hieman ja multa meinaa notkahtaa polvet alta. Pian mun huulet on taas paljon lähempänä sen miehen huulia, kuin voisi ikinä arvata. Ja lopulta ne koskettaa, Kari kietaisee kätensä mun ympärille, ja mä tuon..