IRC-Galleria

Tänään katsettani kaihdat, olet saavuttamaton
Puheenaihetta vain vaihdat, sinun paha olla on
Jokin mieltäsi nyt painaa, sano rohkeasti vaan
Tahdon sisimpäsi tulla tuntemaan

Kävelen katua pitkin, katse lähinnä maassa. Isabella nukkuu parhaillaan tyytyväisenä kotona, mutta mä en saanut unta, kun tiedän, että huomenna Kari sitten lähtee, kauas musta. Keniaan asti. Unohdettuko on ne kaikki katseet, joita me olemme jakaneet, ja kaikki ne silmäykset aamiaispöydässä? Eikö mies muista niitä sähköisiä kosketuksia, kun tuon käsi vahingossa hipaisi omaani? Tai kun tuon polvi kosketti omaa reittäni, kun istuttiin koko perhe sohvalla? Vai eikö Kari oikeasti koskaan tuntenut sitä samaa, jota minä? Ajatteleeko hän, että olen vain 'pikkuveli', en mitään suurempaa? Räpäytän silmiäni hiljaa, saavun kerrostalon eteen, tuttuakin tutumpi mies nojailee keltaiseen seinään, poltellen röökiään. Tuolla on yllä musta nahkatakki, ja miehen katse on siirtynyt taivaalle, kunnes tuo kääntää sitä hieman, ja siirtää ruskeat silmänsä minuun. Silmät, jotka ovat selkeästi hieman kosteat.
- Moi. Kaikki ok? Kysyn hiljaa, miehen kohdalle tullessani, vaikka omilla silmillänikin näen, ettei ole. Tuo kääntää katseensa pois, sellainenhan Kari on aina ollut. Ei se osaa olla mies, tai uskalla olla mies, joka näyttää tunteensa. En mäkään ole koskaan sellainen ollut, kai joku voisi oikeasti luulla, että me oltais veljeksiä. Mä en voisi, koska mä tiedän, ettei edes omaa veljeä kohtaan voi tuntea mitään näin suurta. Mä tiedän sen siitä, että mulla on veli, Sege. Tottakai mä sitä rakastan, mutta tää on jotenkin niin erilaista, ja joskus jopa tuntuu epätodelliselta, että mä omistan näinkin vahvoja tunteita.
- Tähdet loistaa kirkkaasti tänään, mies vastaa, mun kysymyksestä piittaamatta. Huokaan syvään, mutta pakko munkin on vilkaista kirkkaalle tähtitaivaalle, joka on muuten aivan musta, mutta nuo kauniit tähtöset valaisevat yksinäisen kulkijan tietä. Räpäytän mun silmiäni hiljaa, musta on vaikea ymmärtää, että tää todellakin on viimeinen hetki, kun mä näen Karin, ehkä ikinä. Mä en välttämättä tosiaan näe noita silmiä koskaan, en koskaan saa silittää noita hiuksia Karin huomaamatta, tuon nukkuessa. Ehkä meidän kädet koskettaa vahingossa enää mun unessa.
- Sano nyt vaan. Kyllä mä nään, että sua joku vaivaa, eikä noi tähdet, mutisen, siirtäen katseeni mieheen. Sen on ihan turha yrittää salata ajatuksiaan multa, koska mä olen aina tuntenut tuon miehen, kuin omat taskuni. Mä huomaan, jos joku ei ole kunnossa, ja mä haluan pistää sen jonkun kuntoon. Huokaan hiljaa, mies vilkaisee muhun suklaasilmillään, katson takaisin anovalla katseella, ja voin melkein vannoa, että näen miehen pähkinäsilmissä kyyneleitä, tai sitten yössä ne näyttävät vain kosteilta. Ei se niin voi olla. Kyllä miehen silmät ovat kosteat. En mä harhoja näe. Paitsi että on munkin silmät varmaan.
- No perhana, eihän sulta mikään pysy salassa. On se vaan haikeeta lähtee täältä. Mä oon kuitenki eläny ja kasvanu täällä, kapinoivasta teinistä mieheks. On ollut Laurat, Katjat, kaikki maailman Maarit ja nyt Noora. Mun lapsetkin on kasvanut täällä, ja tästä on tullut koti. Eikä Helenaa ja Seppoa ole helppo jättää tänne, mies selittää, hiljaa, ja mä vaan kuuntelen, yön hiljaisuudessa. Tää on tilanne, jossa mun ei tarvitse niin paljon puhua, vaan mun pitäisi enemmänkin tyytyä kuuntelijan rooliin. Mies kääntyy katsomaan mua, kokonaan mun puoleen, noilla ruskeilla suklaasilmillään, jotka edelleen saa mut heikoksi.
- Eikä varsinkaan sua, mies sanoo lopulta hiljaa. Hetken mä joudun miettimään, että mitä se meinaa, mutta kyllä mäkin lopulta tajuan. Karin ei ole helppo jättää mua tänne. Hienoa, että mä en ole ainut, jota tilanne ahdistaa. Räpäytän mun silmiäni, ja jotenkin saan edelleen kyyneleet pysymään loitolla. Ennenhän mä vihasin Karia, mutta tilanne muuttui, nopeasti muuttuikin. Ensin koko ystävyys alkoi pelkällä yhdellä kaljalla. Sitten pikkuhiljaa tuli toiset kaljat, ja lopulta siitä tuli rutiini. Karin kanssa piti päästä kaljalle, tai ei mistään tullut mitään. Mä tajusin ihastuneeni, pahasti. Mutta mä kuuntelin aina, kun Kari hehkutti, joko Isabellasta, tai Noorasta. Ei koskaan musta. Kun meistä tuli veljiä, mä viimeistään tiesin, ettei Kari rakastaisi mua koskaan. Tai rakastaa, aina, mutta ei sillä tavalla, kuin mä toivoisin. Ei sillä tavalla, kuten mä itse satun tuota miestä rakastamaan, koko mun suuresta, sykkivästä sydämestäni.

Ehkä ensi elämässä
Kaksin olemme taas tässä
Aivan hiljaa juuri näin, lähekkäin
Ehkä ensi elämässä
Hetkessä niin kiitävässä
Voimme olla jälleen näin, sylikkäin

- Ei se mullekkaan helppoa oo, että sä vaan yhtäkkiä lähet. Ja huomenna oot jo poissa, jossain toisella puolella maapalloo. Saatat joskus muistaa soittamalla, sähköpostilla, tai kirjottamalla kirjeen, mutta vähitellen ne puhelut, kirjeet ja sähköpostitkin vähenee, ja loppujenlopuksi sulta tulee ainoastaan joulukortti, joka kolmas joulu, tokaisen hiljaa. Niin mä uskon, että siinä käy. Että Kari unohtaa mut kokonaan, ja elää uutta elämää Keniassa. Mähän olen vain 'pikkubroidi'. En mitään muuta, enkä tule olemaan. Mies katsoo mua syvälle silmiin, korkealta, koska mä olen suoraansanottuna hyvinkin lyhyt tuohon verrattuna. Varovasti puuskaan käteni, syvään huokaisten, ja päätäni puistellen hiljaisena. Tuo nappaa hellästi leuastani kiinni, jotta saa meidän kahden silmät kohtaamaan.
- Hei, kato mua. Kuuntele mua. Mä soitan joka hemmetin ilta. Mä en ikinä, en ikinä vois unohtaa sua. Ja joulun mä vietän joko perheineni täällä, tai sitten sä saat luvan tulla Keniaan. Ei joulu oo mitään ilman sua, mies naurahtaa hieman, ja mä haluan uskoa tuon sanat. Nielaisen hiljaa itsekseni, räpytellen mun silmiä aika kiivaaseen tahtiin. Mä huomaan, että miehenkin poskelle tippuu kuuma, kostea kyynel, juuri, kun olen kurottamassa pyyhkimään sen pois miehen sileältä iholta, tuo kietookin kätensä mun niskan taakse, ja painaa mut itseään vasten, ensimmäistä kertaa, ja luultavasti viimeistä. Näin on usein käynyt mun unissa, unelmissa, haaveissa ja kuvitelmissa, nyt vasta todellisuudessa. Juuri, kun mies on lähdössä. Saan viimeistä kertaa hengittää tuon nahkatakin tuoksua. Olen painanut pääni vasten miehen rintakehää, tuo itse pitää kasvojaan mun olkapäätäni vasten. Kiedon omatkin, hieman vapisevat käteni miehen ympärille, toisen tuon kyljelle, ja toisen niskaan. Ensimmäistä kertaa koskettamaan niitä karheita, mutta silti pehmeitä hiuksia. Tai olenhan mä niitä silitellyt, mutta miehen nukkuessa ainoastaan. Niiskaisen vaimeasti, räpytellen silmiäni. Mies astahtaa lopulta hieman taaksepäin, on jo avaamassa oven, kunnes jumittaa katseensa mun silmiini. Yllättäen tunnen miehen huulet huulillani, ja mä tiedän, että tämä on totta, ei unta. Totta. Vastaan siihen suudelmaan, kunnes jo jonkinajan kuluttua mies astahtaa kauemmas, selkeästi hieman itkuisena ja hämmentyneenä.
- Joo, mun pitäs nyt mennä.. Lentokentälle. Katos, lento lähtee jo tosi aikaisin.. Mä soittelen, ja jos mä unohdan, soita sä. Älä unohda mua, mies sanoo hiljaa, kääntäen selkänsä, nostaen laukkunsa, ja lähtien kävelemään kohti lentokenttää, annan kyyneleiden putoilla mun kirkkaista silmistäni, ruskeasilmäinen mies vilkaisee vielä olkansa yli, ennenkuin katoaa nurkan taa..

Älä piittaa kyyneleistä, ole kuin et huomaiskaan
En vain vielä pysty meistä ihan täysin luopumaan
Sinä pysyt mielessäni, vaikka nyt sä lähdet pois
Ehkä joskus kaikki toisin olla vois