IRC-Galleria

Olipas mukavata kerranki kunnon pohjalla ja kunnon esteitä mennä! Hypättiin parhaimmillaan 90cm mikä tuntu minun ratsullani ihan pikkupompulta. :) Oi, jospa minun synttärilahjatoiveeni toteutuis tänä vuonna:>> Elämä kyllä hymyilis ja leveesti sen jälkeen !
Mikähä ihme mun polvessa on .... Ihme vihlontaa. Jospa tää tästä :/

Tossa just eilen mietiskelin, kun vanhoja päiväkirjakirjotuksiani luin, miten paljon kuolema muuttaa suunnitelmia. Ihmisellä on paha taipumus suunnitella parempaa tulevaisuutta ja ajatella, että sittenkusittenku nii kaikki on paremmin (mitä minä harrastan tässäkin kirjotuksessa). Mutta kaikista hyvistä suunnitelmista ja toiveista huolimatta saattaa tulla viikatemies käymään eikä suunnitelmat enää tunnukaan miltään. Joskus kun lukee vanhoja odotuksiaan, sitä väkisinki vierähtää kyynel poskelle.. Jos sitä vaan oppis elämään hetkessä ja oikeesti tarttumaan tilaisuuksiin mitä eteen tulee, ehkä sillon ei muutoksetkaan harmittas niin paljon. Ainahan menetys sattuu.. Sille ei voi mitään. Mutta kun eläs nyt eikä huomenna. Taino, eläis ehkä huomennakin, mutta ei jätä sen varaan jotta kyllä sitä myöhemmin pystyy. No eksyn ehkä omista aiheistani, mutta niin se vaan tekstiki muuttuu, varsinkii sunnittelematon :D
Toinen epäkohta mikä minua vaivaa on se kun ihmiset ei voi näyttää tunteitaan eikä hyväksyä toisten. Mikä siinä on niin ihmeellistä jos joku itkee? Ei se itku miestä pahenna, korkeintaan parantaa. Kyllä minä tulisin hulluks jos en sais välillä purkaa niin iloja, suruja ku aggressioitaki. Välillä on nimittäin ihan tervettä huutaa niin paljo ku lähtee. Parempi se ku hakata vastaantulijoita.