IRC-Galleria

-___- ...

my hairr is so dirty I must go to the shower or I'll drown on DIRTINESS

Aijai Lynz ja Gerru on niiiiin sulosia<3

"hot spot : it is the area on you body that get you horny really fast, normally like you neck, back, wrist, or somewhere around there."

O_O okay...

onnistuin vihdoin jatkamaan kauan sitten kesken jäänyttä tarinaa! (luvusta tuli miun mielestä hirveän vittumainen.)

"Sua ei ikinä pelota.
Sä olet aina niin rohkea,
Kävi mitä vain.
Sä vain hymyilet
Ja saat muutkin hymyilemään.
Miksei sua ikinä pelota?
Mua ainakin pelottaa,
Pelottaa koko ajan.
Ehkä se vaan johtuu siitä,
Että mä olen pieni ja heikko.
Sä olet vahva,
Vahvempi kuin kukaan muu täällä.
Miten sä aina jaksat olla niin iloinen?
Mä en ainakaan ole koko aikaa,
Muakin itkettää aina välillä.

Sä makaat taas mun vierelläni,
sulla on taas kaikki hyvin.
Mua itkettää taas.
Ei mulla ole syytä itkeä,
mutta mä olen pelkuri.
Mä pelkään,
Että sä lähdet mun luotani,
Koska mä en ole niin hyvä kuin sä.

Miten sä voit vielä olla niin kauniskin?
Ei ihmisen kuuluisi olla noin kaunis.
Kauniit on aina haluttuja.
Kaikki haluavat omistaa sut.
Sä olet vielä niin vaatimatonkin,
Ajattelet aina muiden parasta,
Ja saat mut tuntemaan itseni itsekeskeiseksi.
Sä vaan naurat,
Kun naiset tulevat kehumaan sua kadulla.
Kun ne yrittävät epätoivoisesti iskeä sua.
Sä vaan sanot, että sä olet mun.
Sä olet vain mun.

Sä hengität rauhallisesti
Ja mutiset jotain.
Käännät kylkeä
Niin että mä en nää sun kasvojasi.
Katsoisit tänne.
Mä haluan imeä kaiken sun kauneutesi,
Jotta mä voisin muistaa sen vanhanakin.
Mä haluan olla sun kanssasi vanhanakin.
Mutta entä jos sä et haluakaan?
Sä olet niin täydellinen,
Että sä voisit saada kenet vain.
Mutta sä sanot haluavasi vain mut,
Ja mä uskon sua.
Et sä mulle valehtelisi,
Ethän?
En mä siltikään halua
Sanoa niitä kolmea sanaa,
Jos sä lähdetkin mun luotani.

Mä haluaisin sanoa sulle
Asioita
Mutten mä uskalla
Jos sä et otakaan mua tosissaan
Että sä nauraisit mulle?
Se sattuisi muhun.
Mun pitäisi olla miettimättä asioita.
"

Tutkiskelin ja löysin tämän vanhan tutun nettisaitin. tajusin, kuinka helvetin ikävä mulla oli ollut sitä :"D löysin vanhoja tarinoitani. tääkin on jäänyt pahasti kesken:
(kirjoitin viime vuoden kesällä :"D)

Luku 1.
Finding beauty in negative spaces

Tummiin pukeutunut hahmo harhaili katuja pitkin varjon lailla. Kukaan ei tuntenut häntä, kukaan ei tiennyt hänen nimeään. Hän oli tuntematon. Muille hahmo oli vain yksi muiden joukossa.
Kukaan ei kääntynyt katsomaan, kun hän roikotti päätän ja kulki hartiat lysyssä, kasvot syvällä hupun alla piilossa.
Hänellä ei ollut päämäärää matkallaan, kuten ei ollut ollut eilisenäkään eikä sitä edeltävänä päivänä.
Hän yritti nauttia salaa hetkistä, jotka sai viettää vapaana, ilman raskasta taakkaa tai pelkoa harteillaan. Ne hetket olivat nykyisin harvassa. Hänen täytyi olla kotona tasan kello kolme, tai hän saisi tuta seuraukset. Hän ei edes saisi poistua kotoa. Hänen olisi vain paras pysyä neljän seinän sisällä. Siellä hän oli turvassa maailman pahuudelta, niin hänelle ainakin uskoteltiin.
Hän veti huppariaan tiukemmin ympärilleen, huomaamattaan aristellen kylkiään ja käsivarsiaan. Mitä karu ulkokuori peittikään alleen…
Märät tennarit natisivat ja nitisivät hiljaa. Hän ei ollut väistellyt vesilätäköitä, joista heijastuvat mustan harmaat pilvet taivaalla saattaisivat alkaa roiskia raskaita vesipisaroita luomakunnan niskaan.
Kaupunki oli hiljainen niin päiväsaikaan, aikuisten ollessa töissä ja lasten ollessa koulussa. Hän oli kuin ainoa ihminen. Hän ei tuntenut kuuluvansa sinne, tai minnekkään. Hän ei voinut enää palata kouluun, josta hänet oli riuhtaistu pois ja pakotettu aikuistumaan. Eikä hän kuulunut vielä työelämään, hän oli vielä lapsi. Hän oli vasta seitsemäntoista, lapsi. Hän tunsi jumittuneensa kahden elämänvaiheen väliin, eikä päässyt pois tilanteesta. Ei ollut pakoreittiä.
Ostoskeskuksen seinällä suuri kello siirsi viisareitaan ja osoitti kymmentä vaille kahta. Hänen olisi paras lähteä pikapuolin kohti bussiasemaa, josta hän lähtisi kello kahden bussilla kotiin.
Yllättäen pieni pakokauhu valtasi hänen ruumiinsa hetkellisesti. Mitä jos bussi sinä päivänä olisi tullut aikaisemmin? Mitä jos hän myöhästyisi. Kylmät väreet kulkivat ruumiin lävitse sitä ajatellessa. Saman tien hän käännähti ja lähti puolijuoksua kohti bussiasemaa, joka sijaitsi parin korttelin päässä.
Bussi oli juuri lähdössä, kun hän saapui paikalle. Viime hetkellä hän ehti hypätä sisälle sulkeutuvien ovien välistä. Huohottaen raskaasti hän ilmoitti määränpäänsä ja maksoi matkansa. Hän piti katsettaan tiukasti lattiassa, kun ojensi setelin ja tunki vaihtorahat takaisin taskuunsa.
Hän ei katsonut kehenkään, eikä ketään katsonut häneen, kun hän varovaisin askelin laahusti bussin perälle, jossa kukaan muu ei istunut. Hän istahti ja istui jäykästi paikoillaan. Hän rutisti kätensä yhteen ja rukoili, että olisi perillä ajoissa. Viimeksi oli mennyt todella tiukoille. Hän oli juuri riisunut takkinsa, kun ovi oli auennut. Hän ei halunnut muistella sitä.
Hän kurtisti kulmiaan ja painoi otsansa ikkunalasia vasten. Lasi alkoi tärähdellä voimakkaasti, kun bussi jysähti hitaasti liikkeelle. Hänen suuret, ruskeat silmänsä seurasivat tiukasti bussin matkaa likaisesta ikkunasta.
Heidän kotitalonsa hissi oli rikki ja valot räpsyivät. Sulkeutuvan ulko-oven ääni kaikui tyhjässä rappukäytävässä. Auto ei ollut ulkona, joten hän saattoi olla ajoissa. Hän huokaisi ja kiipesi helposti kolmet rappuset oikeaan kerrokseen. Hän kaivoi avaimet taskustaan ja valitsi kotioven kuluneen avaimen. Hän sijoitti avaimenoven lukkoon. Hän ei tarvinnut avainta. Ovi oli jo auki.
Sydän hyppäsi rinnasta kurkkuun ja tuntui pysähtyvän hetkeksi. Hän saattoi lähes tuntea kylmän hien kihoavan pintaan. Tärisevin käsin hän avasi oven.
Hän oli valmis iskuun, joka tulisi heti, kun hän avaisi oven. Sitä ei tullut. Asunto oli tyhjä. Hän ei kuullut ääntäkään, eikä ketään ollut missään. Hänen huokauksensa tärisi kuin haavanlehti tuulessa. Sydän alkoi pikku hiljaa rauhoittua. Eteinen oli autio ja seinälamppu hohti kylmää valoa hänen kasvoilleen. Hän oli vain itse unohtanut oven auki. Hän pyyhi kylmän hien kasvoiltaan, sulki oven ja otti märät tennarit jalastaan piilottaen ne peilikaappiin.
Ulko-ovi pamahti auki ja hetken päästä takaisin kiinni. Hän vavahti hieman sohvan nurkassa. Olohuoneen ovelle ilmestyi nuhjuinen hahmo. Hahmo hymyili lämpimästi ja jäänsiniset silmät tuikkivat.
”Terve Frank”, hahmo sanoi ja alkoi vetää takkia yltään. Frank rentoutui sohvalla ja onnistui puristamaan hymyn kasvoilleen. Siitä päivästä oli tulla onnellinen.
Heidän asuntonsa hiljeni yhdeltätoista. Frank uskaltautui lopultakin nousemaan sohvalta vaimeasti kuorsaavan Derekin viereltä. Derek lysähti takaisin sohvan selkänojaa vasten, maiskautti suutaan ja jatkoi kuorsaamistaan. Frank tuijotti hetken miestä oudon tunteen velloessa hänen sisällään.
Hän oli ehtinyt nukkua tunnin, kun heräsi yllättäen. Kesken unen hän avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa yöpöydän digitaalikelloa. Varttia yli kaksitoista. Hän kuuli vaimean särinän olohuoneesta ja tunnisti sen TVn ääneksi. Hän vilkaisi sängyn toiselle laidalle ja totesi sen tyhjäksi.
Venytellen pienesti hän vääntäytyi ylös sängyltä jonkin suuremman voiman pakottamana.
Hän otti pari askelta kohti olohuoneen avonaista ovea, jolta heijastui TVn luomat valot eteisen seinälle. Sellaisina hetkinä heidän kaksionsa tuntui liian suurelta, aivan liian suurelta. Hänen jalkansa alkoivat täristä niin voimakkaasti, että hänen oli pakko tukeutua seinään. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Kun Frank astui olohuoneeseen, hän näki pedon. Frankin henkäisyn kuullessaan peto käänsi humaltuneen katseensa häneen. Hän ei osannut lukea pedon katsetta.
Pedon silmät olivat yhä sinisempää jäätä ja ne naulitsivat hänet kiinni lattiaan, vaikka hän olisi halunnut kääntyä ja paeta.
”Frank”, peto örisi ja nousi sohvalta horjuen. Frank tahtoi perääntyä, mutta hänen jalkansa suostuivat ottamaan vain yhden askeleen taaksepäin.
Ennen kuin hän ehti pakottaa itseään ottamaan toista, peto oli jo saavuttanut hänet. Pedon käsi kiertyi hänen kätensä ympärille ja rutisti niin lujaa, että Frank pelkäsi luidensa murtuvan. Hän rutisti hampaansa yhteen, mutta pysytteli hiljaa.
Peto heristi hänen kasvojensa edessä paria märkiä tennareita. Frank nielaisi hiljaa ja tiesi jo, mitä tuleman piti.
”Mitä mä olen sanonut sulle, senkin äpärä”, peto nimeltään Derek örisi hänen naamalleen niin, että Frank saattoi tuntea sylkipisaroiden sateen poskillaan. Frank rutisti silmänsä kiinni.
Derekin henki haisi viinalta.
”Kato mua kun puhun sulle!” Derek rähisi ja ravisti Frankia. Frank inahti hiljaa. Hän tunsi lujan lämäytyksen kasvoilleen. Sen voimasta hän horjahti ja kaatui lattialle tennareidensa viereen, johon Derek oli ne viskannut. Frank jäi lattialle makaamaan ja suojasi päätään käsillään. Hän tunsi kipeät iskut ympäri ruumistaan.
Herätessään hän haistoi ensimmäiseksi oksennuksen. Hän ei tahtonut avata vielä silmiään kohdatakseen todellisuutta. Sitten hänen nenäänsä kantautuivat vahvan viinan ja veren kirpeä lemu. Hän kohottautui käsivarsiensa varaan ja pysyi hädin tuskin pystyssä. Käsivarret olivat koko ajan pettää hänen altaan. Mustanpunaiset mustelmat värittivät hänen koko ruumistaan. Joka ikistä niistä särki. Peto istui olohuoneen lattialla pää painuksissa. Liekki hänen sinisistä silmistään oli sammunut ja oksennustahroja oli kuivunut ympäri hänen valkoista paitaansa. Pedon katse oli säikähtänyt, kun hän huomasi Frankin alistuneen tuijotuksen. Peto nousi ylös ja lukittautui makuuhuoneeseen. Pedosta ei koskaan tulisi prinssiä.


2. luku
Seems like every day’s the same

Väsyneen ihmisen irvikuva, varjo, makasi lattialla, alasti, keho täynnä rosoreunaisia viiltoja. Hänestä vuotava veri ei ollut punaista, se oli mustaa. Kipu tuntui samanlaiselta kuin ennenkin. Hän laski turvonnein silmin kosteuden aiheuttamia tummia läikkiä katosta.
Hiukset olivat likaiset. Hän ei ollut viikkoihin pessyt niitä. Vedentulokin oli katkaistu. Ei hän maksanut vesilaskujaan. Hänen rahansa hupenivat muuhun.
Huomaamattomasti kuopalle painunut vatsa kohoili hiljalleen hengityksen tahdissa. Haavoista puski pintaan yhä mustia veripisaroita. Ne lihoivat lihomistaan kunnes hajosivat ja valuivat painovoiman pakottamina kohti lattiaa. Tyhjien silmien, laajentuneiden pupillien alle oli syöpyneet mustat varjot.
Hahmon huulet eivät enää erottuneet muusta ihosta. Ne olivat kuivat ja halkeilleet. Hän vei sormiaan kehissä ympäri rintakehäänsä, jonka lähes läpinäkyvän ihon alta kohoilivat kylkiluut kumpuina. Sormenpäät kastuivat vereen.
Hän makasi lattialla liikkumattomana, yritti hukuttautua puolitäysien ja tyhjien viina ja lääkepullojen mereen. Huone oli muuten lähes tyhjä.
Yhdessä nurkassa oli virttynyt patja, joka haisi koirankuselta ja toisessa nurkassa oli lämmennyt jääkaappi, jonka ruoat olisivat mädäntyneet, jos siellä nyt sellaisia olisi ollut. Huoneessa leijui hienoinen kuoleman tuntu. Hahmo veti rahisten henkeä vodkan polttamalla suullaan ja nosti tärisevät kädet kasvoilleen. Poskille jäi veriset vanat. Veri tuoksui rautaisena hänen nenäänsä. Ei ihminen haistanut verta, niin ne sanoivat. Hän haistoi.
Hänen ennen viihtyisä asuntonsa oli lopulta muuttunut masokistin huumeluolaksi, jonne yksikään elävä olento ei jalallaan astunut.
Hahmo säpsähti pienesti, kun puhelin helähti pirisemään. Ääni viilsi tärykalvoja. Hän ei noussut vastaamaan. Puhelin soi aikansa ja puhelinvastaaja särähti päälle. Hahmon korviin kantautui etäisesti tuttu ääni.
”Gerard”, ääni huhuili. Gerardiksi kutsuttu hahmo makasi yhä liikahtamatta käyden äänetöntä taistelua päänsä sisällä, vastaisiko vai ei. Edes joku vielä muisti hänen nimensä. Gerard päätti olla vastaamatta.
”Broidi, vastaa. Mä tiedän, että sä olet siellä.” Gerard tunnisti veljensä nieleskelevän, matalan äänen. Äitikö hänet oli pakottanut soittamaan…? Hänellä ei ollut aikomustakaan nostaa pölyn peittämää luuria. Tuskin hän edes löytäisi sitä pullokasojensa alta.
Eikä hän halunnut pilata Mikeyn päivää. Mikeyn anelujen jatkuessa Gerard vei hitaasti kätensä vatsalleen, työnsi kyntensä haavaan ja painoi. Hän tukahdutti huudon ja painoi yhä kovempaa. Veri purskahti taas pinnalle. Pillereiden ja viinan vaikutus oli loppumassa.
Hän hapuili jostain purkkia käteensä ja tärisevin käsin yritti vääntää korkkia auki. Purkki luiskahti verisistä käsistä lattialle. Kiroten Gerard kampesi itseään istumaan ja tunsi käsivarsiensa haavojen repeytyvän auki yksi kerrallaan. Huultaan purren hän veti jalkansa kiinni rintaansa, kiersi kätensä polviensa ympärille ja itki tukahtuneesti reisiään vasten.
Hän huuhteli kurkustaan alas valkoisia, päänsärkylääkkeiden näköisiä pillereitä ja otti kunnon kulauksen vodkaa päälle. Kurkkua poltti taas ja polte sai hänet yskimään. Hän sai verenmaun suuhunsa. Lääkkeiden alkaessa vaikuttaa hänen olonsa parani pikku hiljaa. Hän nousi ylös ja värisi. Parvekkeen aukinaisesta ovesta kävi sisälle kylmä viima.
Iho kananlihalla hän horjahteli vessan suuntaan ja oli kompastua kynnykseen. Tasapainon saavuttaakseen hän tarrasi lavuaariin.
Katseensa nostaessaan hän näki itsensä. Särkyneestä peilistä häntä tuijotti jokin kammottava. Sen koko ruumis oli kuivuneen veren peitossa. Se oli läski ja ruma. Se lähes lihoi, turposi ja rumentui silmissä. Sen sijaan, että Gerard olisi kääntänyt päänsä pois, hän työnsi kasvonsa lähemmäs toista. Toinen nyrpisti rumaa nenäänsä ja nosti kätensä tunnustellakseen lihavia poskiaan. Hän painoi rosoreunaiset kynnet syvälle lihaansa ja yritti repiä ihon kallonsa päältä. Kynnet jättivät jälkeensä vain punaiset vanat.
”Ruma”, Gerard kuiskasi ja painoi kämmenensä heijastuksen päälle, joka painoi oman kätensä hänen kättään vasten, varmasti itsekseen hänelle virnistellen.
Pakko mennä töihin. Osa hänestä ymmärsi lauseen, osa ei. Hän seisoi parvekkeella, yhä alasti, röökiä poltellen. Ainoa järkevä syy hänen töissäkäynnilleen oli, että hän saisi edes vähän rahaa maksaakseen laskut, viinat ja pillerit.
Vanhempien luona hän sai käydä syömässä aina, kun nälkä yllätti. Äiti rakasti häntä. Silti Gerard näki hänen silmistään säälin ja inhon sekaisen ilmeen. Äiti ei tainnut tykätä ajatuksesta, että hänen poikansa oli mitäänsaamaton-luuseri-narkkari.
Gerard tumppasi tupakkansa ranteeseensa ja nautti hetkellisestä kivusta. Tumpin hän viskasi kaiteen ylitse. Gerard tarkkaili vielä hetken 26. kerrosta alempana, maantasolla päämäärättömästi harhailevaa paria ihmistä, miettien samalla, kuka raukka oli saanut hänen luuseritumppinsa päähänsä. Lopulta vilunväreet kävivät sietämättömiksi ja Gerard palasi takaisin sisälle.
Kello lähestyi puoli neljää. Työt olivat alkaneet puoli tuntia sitten. Pomo ei tykkäisi hyvää. Mutta ei hän voisi antaa Gerardille potkuja. Pomo ei saisi ketään hänen tilalleen. Vain hän oli niin vähäjärkinen käydäkseen sellaisessa työssä.
Gerard kahlasi ympäri pientä huonetta, etsien itselleen jotain päälle pantavaa. Hän sai jostain raavittua kasaan tarpeeksi peittävän asukokonaisuuden, puki ylleen ja lähti aristellen ulkomaailmaan.
Kaupunki oli melkein tyhjä. Gerard käveli horjuvin askelin eteenpäin, vähät välitti punaisista valoista tai jarruttavista autoista, joiden rattien takana kuskit kirosivat hänen peräänsä. Gerard heilautti keskisormeaan heitä kohti mutisten ”ajakaa yli vain”. Hän hautautui syvemmälle mustan hupparinsa suojiin ja yritti olla näkymätön kaikille niille ihmisille, jotka kävelivät häntä vastaan. Kaikki loivat häneen halveksuvan katseen ja Gerard toivoi, että olisi vain jäänyt kotiin.
Lokakuun kylmä viima piiskasi hänen kasvojaan ja taivas oli kietoutunut tuttuun harmaaseen pilvipeittoon. Näytti siltä, että kohta alkaisi taas sataa.
Gerard potkaisi ohimennen maassa lojuvaa Cokistölkkiä. Joku pummi löytäisi senkin ja rikastuisi neljännesdollarin verran. Gerard työnsi kätensä farkkujensa taskuun ja kohotti hieman katsettaan. Hän tunsi yllättävän töytäisyn ja ennen kuin huomasikaan, hän makasi maassa selällään, pää pyörällä. Kesti hetken, kunnes hän pystyi hahmottamaan itseensä törmänneen kasvonpiirteet. Hänen vierellään seisoi hieman pelästyneen näköinen poika. Poika ojensi kätensä ja auttoi hänet sanaakaan sanomatta ylös. Poika kääntyi nopeasti ja pyrähti juoksuun. Gerard tuijotti hämmentyneenä hänen peräänsä.
Hän saapui nuhjuisen sekatavaraliikkeen eteen tunnin myöhässä. Pomo veti pultit ja saarnasi hänelle useita tunteja hänen alhaisesta moraalistaan ja kaikista muista virheistään. Gerard tyytyi vain myötäilemään ja lopulta tunsi tukehtuvansa pölyyn.

3. luku
And don't you fake it

Frank juoksi. Hän juoksi niin, että jalkoihin sattui. Hengittäminen sattui. Hän oli myöhästynyt bussista. Hän oli helvetti myöhästynyt! Minuutin! Itku oli palana kurkussa, ja kyyneleet polttivat silmissä. Derek olisi jo varmasti kotona. Hän saisi taas selkäänsä. Mikä into hänellä oli aina karata? Ja sitten hänen oli pakko törmäillä ihmisiin, kun ei katsonut eteensä. Eikä hän ollut pyytänyt anteeksi. Frank tunsi itsensä typeräksi. J
uostessaan hän repi hiuksia kasvoiltaan ja hikeä otsaltaan. Kotiin oli matkaa vielä useita kilometrejä ja jalat olivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Frank huusi ja kiljui päänsä sisällä. Huohotus pisti rintaan. Taivaalla jyrähti ja taas alkoi sataa. Suuret, saasteiset pisarat alkoivat hakata hänen takaraivoaan ja hartioitaan ja tuntuivat syöpyvän vaatteiden lävitse mustelmaiselle iholle. Frank puristi kätensä nyrkkiin.
Pakko päästä kotiin. Kun hän astuisi sisälle, humalainen Derek hyökkäisi. Mies repisi hänen raajansa irti yksi kerrallaan, ei lopettaisi, ennen kuin Frank huutaisi. Mies riuhtoisi häneltä hiukset päästä, iskisi hampaat suusta, viiltelisi ruumiin arville ja iskisi kasvot uusille mustelmille. Häneen iskettäisiin niin monta kertaa, ettei häntä enää tunnistaisi. Sitten hänet laskettaisiin nimettömään hautaan. Frank inahti ajatukselle ja pysähtyi hetkeksi. Miksi hän menisi kotiin? Haluaisiko hän kuolla nuorena?
Frank puri hetken huultaan, mutta pyrähti sitten taas juoksuun.
Kesti tunteja, ennen kuin hän saapui kotiovelleen. Ovi oli taas auki. Alistuneena Frank astui sisään. Oli hetken aivan hiljaista, kunnes hän kuuli rysähdyksen. Frank säpsähti ja kavahti seinää vasten. Hänen hengityksensä kiihtyi. Kuului uusi, entistä kovempi rysähdys, ja peto kompuroi ulos olohuoneesta.
Frankin huomatessaan peto urahti ja nousi pystyyn. Peto tuijotti suoraan silmiin. Frank painautui lujempaa seinää vasten, tuntien sydämensä hakkaavan lujempaa.
”Missä vitussa sä taas olit?” peto sammalsi ja otti horjuvan askeleen hänen suuntaansa. Pullo keikkui toisessa kädessä, hajoten lattialle pedon otteen hellitessä siitä.
”Missä vitussa sä olit?!” peto karjaisi saaden nurkkaan ahdistetun Frankin vavahtamaan. Frank hivutti kätensä ovelle paetakseen.
”Onks sulla joku muu mies! Helvetin huoranpenikka!” peto huusi ja syöksähti hänen kimppuunsa. Vahvat sormet kiertyivät hänen kaulaansa ja puristuivat tiukasti kiinni. Frankin ote luiskahti irti pakoreitiltä. Hapentulon loppuessa paniikki alkoi iskeä.
”Älä”, hän inahti ja tarttui pienillä käsillään pedon ranteisiin, yrittäen epätoivoisesti vääntäytyä irti. Pedon ote ei hievahtanutkaan.
”Vittu onko sulla joku muu!? Kun mä käyn töissä ja hankin meille elannon niin sä... sä... sä huora kiertelet jakamassa kaupungilla kaikille, vai?!” Peto huusi ja upotti sormenpäänsä Frankin kaulan pehmeään lihaan.
Frank korahti yrittäessään saada henkeä. Mustat pisteet hyppivät näkökentällä. Tuntui kuin pää räjähtäisi. Juuri, kun hän oli menettämäisillään tajuntansa, peto päästi irti. Frank vetäisi hätäisesti henkeä ja lysähti lattialle. Hän huohotti, eikä nostanut katsettaan tärisevistä käsistään petoon, joka seisoi yhä hänen edessään huojahdellen edestakaisin. Ohimoissa jyskytti.
”Huoranpenikka. Kyllä mä sut vielä tavoille opetan”, peto kähisi ja Frank sai kovan potkun leukaansa. Hän inahti ja kaatui lattialle. Suusta purskahti verta kämmenille.
Lopulta peto sammui vessanpöntölle oksennettuaan sisuksensa ensiksi pihalle. Frank seisoi ovella, koko pieni ruumis täristen. Hän kuljetti sormiaan mustien hiustensa lävitse. Hän vetäisi taas henkeä ja tunsi taas inhottavan poltteen kurkullaan. Sormenjäljet olivat syöpyneet hänen kaulansa ihoon sinipunaisiksi mustelmiksi. Haljennut huuli valutti yhä verta hänen leualleen. Peto kuorsasi hiljaa ja roikotti käsiään pöntössä. Koko WC oli alkoholin ja vatsanesteen sekaisen mömmön peitossa. Vatsaneste haisi happamasti hänen nenäänsä. Frank vilkaisi olkansa ylitse olohuoneeseen. Peto oli riuhtaissut TVn ja suurimman osan valokuvista lattialle. Muistot lepäsivät nyt lattialla lasinsirujen ja puunsäleiden alla rypistyneinä. Koko olohuone oli kuin räjähdyksen jäljiltä. Peto oli tehnyt perusteellista jälkeä.
Frank hoiperteli olohuoneen poikki ja avasi ikkunan. Pedosta hän ei jaksanut sillä hetkellä välittää. Hukkukoon. Ilta oli kääntynyt yöksi. Raikas, lohdutteleva tuuli hyväili hänen kasvojaan. Jos heidän asunnossaan olisi ollut parveke, hän olisi hypännyt.
Peto heräsi aamulla krapulassa. Frank oli tehnyt hänelle jo valmiiksi aamupalan, ja värjötteli nurkassa, yrittäen pysyä pois tieltä. Hän tunsi itsensä hirveän avuttomaksi. Hänellä ei ollut kuin Derek. Hän tarvitsi Derekiä. Hän rakasti Derekiä koko sydämestään, mutta pelkäsi yhtä paljon.
Hän aavisti, että tulisi vielä päivä, jolloin peto ei tajuaisi lopettaa ja hakkaisi hänet kuoliaaksi.

4. luku
Tonight we’ll drown ourselves in misery

Tuuli riuhtoi hiuksia ja maistui happamalta. Hänen otteensa ei irronnut hetkeksikään kylmältä metallilta, vaan sormet puristuivat yhä lujempaa tangon ympärille. Veri oli paennut rystysistä ja kädet olivat jo tunnottomat. Hänen teki mieli nauraa.
Nauru kihersi hänen vatsanpohjassaan, muttei päässyt kipuamaan ylös viinan korventamaa kurkkua. Hän olisi halunnut nauraa. Hän olisi nauranut itselleen. Olihan se suorastaan naurettavaa, mihin kuntoon hän oli itsensä ajanut.
Se oli hänen oma vikansa. Alusta alkaen. Jos hän olisi jättänyt syntymättä… Kunpa äidille olisi vaikka tullut keskenmeno. Maailma olisi parempi paikka. Nauru pyrki taas ylös. Siinä hän seisoi, valitti itsekseen. Nauru tuntui yhä vahvempana kurkussa ja tuntui viiltävän sitä auki.
Hän ei halunnut valehdella itselleen. Jos hänellä olisi mielikuvitusta, enemmän mielikuvitusta, hän voisi nyt asua New Yorkin ullakkoasunnossa, ajella Porchélla ja olla… olla onnellinen.
Jos hänellä olisi enemmän mielikuvitusta, hänen käsikirjoittamansa ja kuvittamansa piiretty pyörisi Cartoon Networkilla joka lauantaiaamu klo 7.15–7.45, ja joka perheen muksut kokoontuisivat TVn ääreen ja… Hän pudisti hiljaa päätään. Hänestä olisi voinut tulla jotain. Sen sijaan hänestä oli tullut juoppo, narkkari ja mielenvikainen. Mahtava tarina, eikö? Gerard rutisti tankoa hieman lujempaa ja kumartui eteenpäin.
Tuuli tarttui hänen paitaansa ja nosti sitä korviin. Kädet tärisivät ja pistelivät hermojen jännittyessä äärimmilleen.
Jos hänellä olisi pokkaa, hän päästäisi irti.
Maanpinta odotti häntä kylmänä. Hän tuijotti sitä ja yritti saada sen katoamaan.
Mikä sinusta on tullut? kuului äidin ääni pään sisältä. Gerard pudisti päätään uudelleen karkottaakseen äänen, mutta silti se kuului yhä voimakkaampana.
Gerard, mikä sinusta on tullut? Gerard, minun oma poikani. Gerard, Gerard, olen pettynyt sinuun. Ääni kohosi kimakaksi ja äidin italialainen korostus erottui nyt jo selvästi.
”Ole hiljaa”, Gerard inahti ja kurottautui pidemmälle. Tanko liukui hänen lantiolleen. Tuuli nappasi kiinni paitaan, ja kylmä metalli tuntui selvästi hänen ohutta ihoaan vasten.
Jos hän päästäisi irti… Gerard hymyili. Hänen sairas mielihyvänsä oli kohonnut äärimmilleen.
Gerard! GERARD! Äidin ääni kohosi taas oktaavia korkeammalle, ja Gerard saattoi nähdä äidin kauhun vääristämät kasvot. Kuinka rajut silmämeikit valuisivat poskille ja punaiset huulet kaartuisivat huutoon. Äiti repisi vaaleita kiharoita hiuksiaan ja huutaisi hänen kylmän ruumiinsa vierellä.
Ei äiti olisi surullinen, jos hän kuolisi. Äiti olisi vain järkyttynyt, kuinka heikko jälkeläinen hänellä oli ollut. Ja kai hän vain unohtaisi, että hänellä oli sellaista poikaa ollutkaan. Hänellä oli vain Mikey. Mikeyn mielenvikaisuudesta äiti ei ollut välittänyt. Mikey ei kuulemma voinut sairaudelleen mitään. Gerard sen sijaan oli kuulemma ”kaivannut huomiota”, ja sen takia veti ensimmäiset kännit kaksitoistavuotiaana. Ei hän huomiota kerjännyt. Hän vain pelkäsi.
Autot suhahtelivat hiljaa ohi maantiellä. Mitä jos hän paiskautuisi nokkapellille? Tappaisi perheenisän ollessaan itsekäs? Gerard nielaisi, ja oli lakannut hymyilemästä. Nyt häntä ei enää naurattanut. Hän halusi itkeä.


Gerard kuuli vaimean koputuksen ja luuli yhä uneksivansa. Hän käänsi rauhattomasti kylkeään kovalla patjalla. Kuului uusi koputus ja lopulta hän avasi silmänsä. Ruskeat, huomaamattomasti vihreään vivahtavat silmät tuijottivat seinään ja tuntuivat etsivän jotain. Kädet haparoivat vilttiä ylemmäs sen valahdettua hänen laihan ruumiinsa yltä. Koputus kuului taas, entistä terävämpänä. Se oli varmasti joku naapureiden tutuista. Ei hänen luonaan ketään käynyt.
Hän huokasi raskaasti ja onnistui lopulta hautautumaan kokonaan piltin lämpimään pimeyteen. Hän kiersi kätensä lantiolleen ja ihon arvet raapivat toisiaan. Ne olivat jo alkaneet pikku hiljaa parantua. Hän sulki silmänsä, yritti nukahtaa uudelleen.
Oli viikonloppu, ainoat päivät viikosta, jolloin hän sai vain levätä. Nukkua pitkään, vetää viinaa niin paljon kuin pää veti, ilman, että tarvitsisi huolehtia mistään. Sade ropisi hiljaa ikkunoihin. Oli tyypillinen lokakuu. Halloweeniin oli jäljellä kolmisen viikkoa. Halloween. Vapaata töistä. Perjantaina. Mahtavaa. Gerard haukotteli yhä unta silmäkulmissaan.
Koputus kuului taas. Ja sen mukana kantautui hiljainen, huhuileva ääni.
”Gerard?” hiljainen, matala ääni, nielaisu. Gerard lähes räväytti silmänsä auki. Mitä hän täällä teki? Gerard vetäytyi nopeasti istumaan peiton alta ja jäi tuijottamaan naarmuuntunutta ovea, yrittäen nähdä sen takana seisovan ihmisen.
”Mä pyydän, avaa”, ääni pyysi. Gerard vavahti, ja etsi katseellaan jotain päälle vedettävää. Hän ei halunnut kenenkään näkevän hänen arpista, ruipeloa ruumistaan. Hän ei löytänyt mitään kelvollista, joten tyytyi kietoutumaan vilttiinsä. Hän nousi ylös, krapulaisena, ja otti muutaman horjuvan askeleen. Oveen koputettiin uudelleen. Gerard tarttui ovenkahvaan ja käänsi, hitaasti.

Sade oli lakannut, kun he vaelsivat vaiteliaina New Jerseyn katuja. Mikey katseli veljeään, sanaakaan sanomatta, sääli katseesta paistaen. Gerard toivoi, ettei Mikey olisi tuijottanut. Se sai hänet entistä vaivaantuneemmaksi. Hän oli muutenkin vaivaantunut ihmisten seurassa, lähes paniikissa. Hänestä vain tuntui, että kaikki tuijottivat. Näkivät hänen lävitseen. Ihmisille puhuminen oli vielä pahempaa. Mikey yskäisi hiljaa selvittääkseen kurkkuunsa takertuneita sanoja.
”Tuota, sä et ole vastannut puhelimeen”, hän sanoi irrottamatta katsettaan veljensä silmistä, jotka epätoivoisesti yrittivät olla katsomatta hänen suuntaansa. Gerard mietti, mitä voisi vastata. ”Juu, sori, oon ollut töissä”? Ei varmasti toimisi. Hän tyytyi vain kohauttamaan hartioitaan pienesti.
Mikey ei sanonut enää mitään. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja Gerard nosti katseensa uteliaana. Gerard näki saman mitä Mikeykin ja oli lievästi hämmentynyt. Aivan heidän lähellään istui poika, kyyryssä ja erittäin alipukeutuneena lokakuun kylmässä viimassa. Poika rutisti käsiään korvilleen ja vavahteli. Gerard tajusi nähneensä pojan ennenkin.
”Mikähän sitä vaivaa?” Mikey kysyi hiljaa, eikä tarkoittanut kysymystään kenellekään.
Ennen kuin Gerard ehti sanoa mitään, Mikey harppoi jo pitkin askelin kohti penkkiä. Gerard huokaisi raskaasti, eikä lähtenyt veljensä perään. Mikey istahti penkille pojan viereen, ja poika vavahti nostaen katseensa käsistään. Mikeyn huulet liikkuivat hänen sanoessaan jotain, mutta Gerard ei kuullut. Hän seurasi etäältä. Poika laski katseensa takaisin käsiinsä. Gerardin sisällä vavahti. Pojan oikealla poskella komeili juuri nyrkinmenevä suuri sinipunainen mustelma. Pojan hiukset roikkuivat silmillä, jotka välttelivät tuntemattoman katsetta.
Mikey sanoi jotain ja hymyili. Poikakin hymyili. Mikey ojensi kätensä, kuin esitelläkseen itsensä. Poika epäröi hetken, mutta tarttui käteen. Nopeastipa Mikey teki uusia tuttavuuksia. Yhtäkkiä Mikey kääntyi katsomaan Gerardiin ja poika kohotti katseensa uteliaasti. Hänen silmänsä levisivät huomaamattomasti pelosta, muttei sentään tällä kertaa paennut. Gerard sen sijaan halusi paeta. Mikey viittoi häntä luokseen. Gerard vavahti ja otti askeleen taaksepäin. Jalat olivat jo viemässä häntä poispäin.

5. luku
Look into my eyes, I’m jaded now

Jäykästi Frank istuin aloillaan ja tuijotti hahmoa vähän matkan päässä. Mies tuijotti häntä vaivaantuneena takaisin. Miehen mustat hartioille ulottuvat hiukset heilahtelivat hieman tuulessa, mutta muuten mies seisoi täysin pysähtyneenä, sormet tiukkoihin nyrkkeihin puristuneina. Mikey viittoi häntä luokseen. Niin, Mikey, mies, joka yllättäen käveli Frankin luokse.
”Gerard”, Mikey kutsui. Gerard. Miehen nimi oli Gerard. Gerard pudisti pienesti päätään Mikeylle ja otti taas uuden askeleen taaksepäin. Hänen villi katseensa harhaili Frankin ja Mikeyn väliä. Kuin mies… olisi pelännyt heitä. Mikey nousi ylös ja käveli miehen luo. Mies puristi kädet rintaansa vasten ja perääntyi vielä uuden askeleen. Mikey tarrasi kiinni hätääntyneen miehen hartioista ja puhui jotain tälle hiljaisella äänellä. Gerard nielaisi kuuluvasti ja laski katseensa. Frank istui hievahtamatta paikallaan, tietämättä, olisiko parempi lähteä. Ei hän halunnut tunkeutua muiden asioihin. Hän halusi vain kotiin. Hetken hän seurasi miesten keskustelua, kunnes Mikey hymyili ja taputti mustahiuksisen hartiaa. Gerard vilkaisi nopeasti veljeensä. Hymyillen Mikeyn raahasi maahan tuijottavan Gerardin hänen luokseen. Mikey istutti miehen istumaan Frankin vierelle.
”Noniin. Gerard, tässä on… Gerard, kuunteletko sä?” Mikey hymähti ja pörrötti miehen hiuksia. Mies älähti ja hautautui syvemmälle itseensä. Frank nielaisi vaivaantuneena. Gerard ei vilkaissutkaan häneen. Heidän välillään vallitsi raastava hiljaisuus.
”Tuota… Mun pitäisi varmaan mennä…” Frank aloitti, mutta Mikey alkoi taas puhua.
”Gerard, tässä on Frank. Frank, Gerard. Noniin, nyt te tunnette toisenne”, Mikey pälpätti hymyillen. Miksi Mikey halusi heidän tuntevan toisensa? Gerard tuijotti Mikeyn kengänkärkiä vihaisesti. Mikey tasan tarkkaan tiesi, ettei hän halunnut ketään eikä mitään lähelleen. Hän halusi olla yksin. Ja nyt hän meni ja nappasi ensimmäisen vastaantulijan ja alkoi heti tutustuttaa heitä toisiinsa.
Gerard yritti nousta lähteäkseen, mutta Mikey piti häntä paikoillaan.
”Päästä irti”, hän kähisi veljelleen. Mikey ei ollut kuulevinaankaan. Pikkuinen raivo alkoi jo kiehua hänen sisällään, ja pillereiden vaikutus oli taas loppumassa. Hän ei ollut ehtinyt ottaa aamulla yhtäkään Mikeyn tupattua hänen elämäänsä. Frank liikehti vaivaantuneena hänen vierelleen.
”Päästä irti!” Gerard lähes huusi ja ponkaisi seisomaan veljensä käden alta. Mikey horjahti taaksepäin ja jäi tuijottamaan veljeään. Gerard huohotti ja seisoi hetken aloillaan, kunnes käännähti ja lähti miltei juosten pois paikalta. Mikey tuijotti vielä hetken veljensä perään järkytyksen paistaessa hänen kasvoiltaan, kunnes kääntyi Frankin puoleen.
”Mä… Mä olen pahoillani”, hän sanoi ja vei sormensa hiustensa läpi.
”Mä en tiedä, mikä sille tuli”, hän kuiskasi, vaikka hyvinkin tiesi, mikä hänen veljelleen oli todellisuudessa tullut. Frank kohotti olkiaan ja nousi itsekin ylös.
”Mun olisi muutenkin pitänyt mennä”, hän mutisi ja lähti jo kävelemään poispäin, Mikeyn jäädessä yksin seisomaan keskelle autioitunutta kaupunkia.

Gerard kompuroi. Oli kaatua. Hän ei tahtonut pysähtyä vielä kotiovellaankaan, vaikka keuhkoja poltti ja rinnassa pisteli. Häntä ärsytti ja itketti samaan aikaan. Miksi veli oli edes tullut, jos hänellä ei ollut muuta mielessä, kuin tehdä hänet hulluksi? Gerard pudisti päätään karistaen silmäkulmia kostuttaneet kyyneleet taivaantuuliin. Hänhän ei itkisi. Tärisevin käsin hän alkoi etsiä avaimia taskuistaan, ja löytäessään ne hän avasi oven. Näky, jonka hän kohtasi, oli joka kerta yhtä lohduton. Viinapullojen ja pilleripurkkien lainehtiva meri tervehti häntä. Hän naurahti surkeasti ja veti oven kiinni perässään. Hän potkaisi märät tennarit jalastaan ja veti hupparin yltään. Hetken hän tuijotti eteisen likaisesta peilistä synkkää hahmoa, jonka silmistä paistoi särkynyt, viillelty sielu.

Frank saapui kotiin vasta auringon laskettua. Pää painuksissa hän astui eteiseen kuoloniskua odottaen. Kun sitä ei tullut, hän uskalsi kohottaa katseensa. Asunto oli täysin hiljainen. Hän istui eteismatolle, joka tylsästi toivotti: TERVETULOA. Hän painoi selkänsä ovea vasten ja kiersi kädet ympärilleen. Missä peto oli? Miksi… Miksi se ei hyökännyt? Frank katsoi vielä kerran epävarmasti ympärilleen, vain todetakseen, ettei peto todellakaan ollut siellä. Ei siellä todellakaan ollut ketään. Hänen kesti vähän aikaa tottua ajatukseen. Sitten hän hymyili, nousi ylös ja vaelsi suoraan keittiön jääkaapille. Hänelle oli huomaamattaan tullut kammottava nälkä.

---

6. Luku
Should I be shocked now…?

Peto ei tullut yöksi kotiin. Frankin olisi varmasti pitänyt olla huolestunut, mutta hän ei ollut. Peto olisi varmasti vain ulkona, juhlimassa, ja tulisi räkäkännissä kotiin seuraavana aamuna. Olihan se harvinaista, mutta Frank oli vain salaa tyytyväinen, että joskus kävi niinkin. Sen päivänen tapaaminen pyöri hänen mielessään. Ihmiset olivat kummallisia. Frank hautautui syvemmälle sohvan kätköihin. Hän tiesi, että tulisi tapaamaan sen parivaljakon vielä myöhemmin… Hän nukahti, nähden unta kaukaisista paikoista ja vaaleanpunaisista poneista.

Toisella puolella New Jerseytä Gerard Way ei saanut unta. Hän pyöri patjallaan, etsien sopivaa asentoa, mutta mikään ei sinä yönä tuntunut luontevalta. Joka ikinen asento tuntui painavan kylkiluut ja keuhkot kasaan ja tukehduttavan hänet. Joka ikinen asento tuntui murskaavan hänet. Lopulta hän henkäisi korahtaen ja nousi istumaan. Hän oli käyttäytynyt typerästi sinä päivänä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja murahti hiljaa. Mikey ei varmasti puhuisi hänelle enää ikinä. Gerard oli typerä. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä lapselliseksi. Hän ojensi kätensä ja etsi haparoiden kädellään lattialta jotain.
Hän tunsi äkkinäisen kivun sormissaan ja vetäisi kätensä äkkiä pois, vain nähdäkseen suuren punaisen veripisaran kohoavan etusormestaan. Veripisara hajosi ja lähti hiljalleen valumaan kohti hänen kämmentään. Hän hymyili ja rutisti kätensä nyrkkiin. Hän tunsi outoa mielihyvää nähdessään veripisaran alkavan valua jo kohti hänen kyynärtaivettaan. Gerard tarttui esineeseen, joka oli viiltänyt hänen sormensa auki ja antoi epämääräisen näköisen partakoneenterän hohdella kalpeassa aamun valossa, ja näki, kuinka sen pinnalle oli kuivunut pieniä veriroiskeita.
Hän laski terän kämmenelleen ja painoi. Veri alkoi hiljalleen puskea pinnalle ja kastella hänen ihoaan.

Frank avasi aristellen silmänsä, joille aurinko loi vaaleita varjojaan. Hän nosti kätensä varjostaakseen kasvojaan ja kömpi istumaan sohvannurkasta. Hän haukotteli. Selkä taipui hennosti kaarelle, kun hän venytteli unta irti luistaan. Lopulta hän oli täysin hereillä – ja ymmärsi olla varuillaan. Hän katseli ympärilleen, eikä nähnyt rikottuja laseja, eikä oksennustahroja matossa. Peto ei ollut tullut kotiin, ainakaan paikoista päätellen. Frank kosketti varoen kasvojaan sormillaan. Kunnossa olivat. Eivät olleet turvonneet tai mitään. Hämmentyneenä hän nousi ylös, käveli suoraan vessaan ja istui varoen pöntölle. Hän haukotteli vielä kerran ja nojautui käsiinsä – kunnes näki tumman varjon suihkuverhon takana. Hänen sydämensä pysähtyi hetkeksi, kunnes alkoi takoa nopeampaa… Nopeampaa…