IRC-Galleria

Kuulin eilen bussissa:

"Tahti on kova, ja niin haukahti koira. Äänimaiseman täytyttyä hetkeksi ja palattua taas tavanomaisuuteensa oli hyvä tilaisuus rentoutuksen myötä ujuttaa itsensä sisään postiluukusta, mikä muussa tapauksessa kuin laitojaan myöten äärimmäisessä relaksanttipositiossa olisi niin teoriassa kuin ei-niin-erilaisessa käytännössä mahdotonta, johtuen juurikin siitä, ettei Gbhammar tosiaankaan ollut – saati sitten luullut olevansa – sanomalehden sulavalinjaisissa mitoissa.

Vauhdikkaan tasainen tahti, joka siis äsken tulisi jokseenkin kuvatuksi ellei teksti olisi aloittanut tasan tarkkaan tapauksen jälkeen, oli – kuten on selviö – tuotetta neljäviiden jalanpohjista, joita kylläkin peittivät kovapintaiset nahkakenkulat eli buutsit eli kengät. Ja edeltävä eli ei siis ole mikään elokorrelaatti eli eli ei niin kuin liity elimiin tai elämiin, vaikkei sanasukulainen Elton haluakaan tätä myöntää. Äsken mainitut kehkunankulat eivät kuitenkaan enää jatka tässä tekstissä tämän pitempään:

Gbhammar jätti polot polkineensa! (IS 30.2.06)

Alitettuaan limbo-Jimbon kaltoin vielä postiluukkua jäljentäneen suljetun valkoisen ikuisen ovi Kakkosen – paitsi ulostauduttaessa – kohtasi paljasjalkainen, mutta ei-stadilainen vinon seinää vasten rakentuneen laskeuman lehtiä, joiden yksipuolinen aihepiiri paljastui koskevaksi eturauhasia ja rauhattomia mulkkusia eikä näin ollen luukun omistajakaan liennyt kaukana kuulu-kauheasta kiimaisesta kamelista.

Vaikka kameli toki onkin vain täydellisen selkeä vertaus ja viittaus siihen, millaisia ongelmia yksinäisellä kaviokkaalla on purkaa kivestensä kiihko, ei se kuitenkaan osunut erityisen kauas asiainlaitojen todellisesta luonteesta, sillä muun muassa karvaa oli paljon ympäriinsä ja rasvakyttyräkin oli vain asentunut harmillisella tavalla väärälle puolelle. Vertauksen kohde oli myös päähenkilömme kohde ja tämä kaksoiskohteen statuksen äkillisesti saavuttanut kielikuvallinen kameli saattoi uniääntelynsä selkeästi kuuluviin jostain pornahtavan paperibarrikaadin takaa, mikä saikin hra. G:n käännähtämään puolikkaan keskiakselinsa verran ja loikkaamaan ääntelyä kohti niin viattomasti kuin suinkin vieras mies luvatta vieraassa asunnossa kehtasi.

Välihuomio: on myös syytä muistaa se koira, sillä G. ei sinällään juurikaan välittänyt siitä, huomasiko raivokkaasti uneksiva rasvapattivyötärö hänen lähentelynsä vaiko ehkä ei – koira taas ei ollut kameli, mikä onkin ilmeistä, ja kunnolla tuottamattomaan ammattiinsa koulutettuna ei-kameli-koira on usein kyvykäs aiheuttamaan erinäisiä kehollisia toimintaongelmia kuten tappoa ja verivahinkoa.

Taitava Gbhammar otti kuitenkin aina kaiken huomioon, ja kulki varmuudeksi kevyehkön ilmavirtauksen vasemmalta puolelta, ohittaen haukku-huoneen haukun huomioimatta koko seikkaa. Kello oli jo paljon, Gbhammar tiesi, ajan tahti hidas, ikään kuin väsynyt siitä edellisestä nopeudestaan vaikka oikeastihan se meni kyllä ihan samaa vauhtia kuin aina joka paikassa. Kaunis kaunis oli se auringonlaskukin, jonka seurassa äkillisesti työllistynyt hra. G oli tunkeutunut vertaus- ja työkohteensa apartmentoon:

-Kuin teeren veri olisi valutettu taivaalle, näin hän kuvasi illankoittoa.

Nyt jos milloin olisi syytä olla paskat housussa, jos niin aikoo jossain epäilemättä hienon elämänsä tilanteessa tehdä, sillä raivokas hirnuminen ja räkäinen kirnuaminen, jotka vielä hetki sitten siivittivät liikkeitä vuosisataisen siivouksen välttäneen asuinkompleksin tiloissa, olivat loppuneet äkisti.

Kireä jännitys otti abstraktin naisen roolin, sillä sellainenhan saattaa laueta milloin tahansa tai olla laukeamatta – Gbhammar jäi odottamaan kuvainnollista lantiolihasten supistelua, hra G:n usein ilakoiva luotisylkyri halusi laulaa.

En kuullut loppua.